En pidä kovinkaan paljon pyöräteillä, jalkakäytävillä ja autoteiden pientareilla juoksemisesta. Tänä vuonna juoksemistani vajaasta 800 kilometristä ehkä noin 50-100km on kipitetty asfaltilla. Minun valtakuntaani ovat metsäpolut, pururadat ja soratiet.
Keskustan hälinässä tai autojen läheisyydessä pitää olla aina aistit valppaina. Varoa polkupyöriä, odotella liikennevaloissa, pitää kiinni tieliikennelaissa säädetystä järjestyksestä jonka mukaan autojen tulee aina antaa esteetön kulku suojatielle aikovalle. Haluan lenkkieni olevan hermolepoa ja meditatiivinen kokemus, en stressaavaa taistelua oman olemassaoloni puolesta jalankulkijana.
Metsässä aika pysähtyy. En kohtaa ketään muuta kuin muita kuntoilijoita, tai ehkä oravan tai lintuja. Suosikkimetsäni lähellä on tosin hevostalli joten välillä pitää olla tarkkana ettei törmää yhteen ratsastajan tai raviohjastajan kanssa. On kuitenkin aika mieltäylentävää että voi jäädä lenkillä hevosen, mutta ei auton, alle.
Suosikkimetsäni on täynnä eri pituisia lenkkejä erilaisilla alustoilla. Ulkoilutie, valaistu kuntorata, maastolenkki, hevosura, koirapolkuja, metsätietä, metsäpolkuja.. Valmiita viitoitettuja lenkkejä: 1, 3, 4, 5, 7km.. ja näitä yhdistelemällä loputon määrä erimittaisia ja erityyppisiä etappeja. Metsästä löytyy myös kuntoilupaikka leuanvetotankoineen, vinovatsapenkkeineen ja penkkipunnerruspaikkoineen.
Kun palaa tämän näköisenä takaisin kotiin...
...voi mennä onnellisena lämpimään suihkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti