Juoksukengät rakastavat mutaa, vettä ja kuraa.

Tämä vuosi ja erityisesti syksy on ollut poikkeuksellisen sateinen. Meille jotka juoksemme asfaltin sijaan pääasiassa epätasaisilla ja pehmeillä alustoilla kuten sorateillä, metsäpoluilla ja pururadoilla, se on tarkoittanut märkiä kilometrejä. Onneksi keho tuottaa niin paljon lämpöä että vaikka pulahtaisi kesken lenkin polvea myöten ojaan niin vilustumaan tai kylmettymään ei pääse, lenkin jälkeen pitää tietysti saada vaihdettua heti kuivat sukat ja kengät jalkaan.

Juoksukengät eivät mene pilalle mudasta, vedestä tai kurasta. Ne rakastavat niitä.

Hyvän syyslenkin jälkeen kenkien pitäisi näyttää tältä, tai ainakin omani näyttivät eilen. Ensimmäiset 3 kilometriä hyväkuntoista tasaista kuntopolkua, sitten kuusi kilometriä maapohjaista lehtien ja mudan sävyttämää metsäväylää, ja päälle vielä pari kilometriä kuntopolkua ja puolisen kilometriä asfalttia.

Välillä vähän ihmetyttää lenkkipoluilla vastaan tulevat vitivalkoiset lenkkikengät. Ehkä ne on ensimmäisiä kertoja käytössä tai pesty pesukoneessa vaikka valkaisuaineen kera mutta jotenkin ne vähän pistävät silmään kun itse on polviin asti täynnä rapaa.

Pehmennyt ja kostunut pururata on todella raskas alusta ja sillä juokseminen tuo tuttuunkin lenkkiin maistuvan lisävivahteen. Joku lyhyempikin lenkki tuntuu kunnon työnteolta varsinkin jos mukana on vähän mäkiäkin.

Tänään kävin aamupäivällä tekemässä sen kädettömän salitreenin. Oudolta tuntui kun mukana ei ollut tuttua salivihkoani johon olen kirjannut satoja treenejä. Oikeasti se ei muuten ole edes mikään vihko vaan todella ryvettyneen näköinen nippu yksittäisen aanelosia jotka on tungettu muoviseen säilytystaskuun. Tein tunnin verran vatsarutistuksia, boksihyppyjä, askelkyykkyjä, selänojennuksia ja loppuun vielä mielisairaan mäkitreenin kuntopyörällä. Voisin kirjoittaa tuosta mäkitreenistä lisää kun ehdin, se voisi olla monelle mielenkiintoinen testattava omalla kuntosalilla.