Suosikkilenkkini on kaupungin nimikkometsä. Siellä polveilee useita lenkkipolkuja mutta juoksen lähes aina yhtä samaa pätkää joka muodostaa noin 6 kilometrin menopaluu-etapin. Mennessä se on mäkinen mutta lähinnä viettää alaspäin. Takaisin palatessa mäet tuntuvat hurjilta. 3.5 kilometrin kohdalta alkaa yksi nousu. 4.5 kilometrissä yksi. Ja vitosesta alkaa todellinen loppusuora, 500 metriä loivaa mutta pitkää nousua.
Juoksen muutamissa eri paikoissa mutta tuo metsälenkki on suosikkini juuri mäkien takia. Parin tunnin tasainen lönköttely on tylsää mutta aina kun mäki tulee eteen, mieli ja kroppa terästyvät. Lihakset jännittyvät ja alkavat tekemään todenteolla töitä. Aivot täyttyy mielikuvista, ultramaratoonareista jotka juoksevat Alpeilla tai Sierra Nevadan vuoristoissa. Maantiepyöräilijöistä, joita kutsutaan vuorikauriiksi koska he nousevat päivästä toiseen vuoristojen serpentiiniteitä kuin pystysuoraa seinää, teitä joita meidän olisi raskasta edes kävellä. Reidet ja pohkeet alkavat pumppaamaan ja etenen ylämäissä nopeampaa kuin tasaisella tiellä. Olen saattanut olla useamman kilometrin saman lenkkeilijän perässä mutta kun mäki alkaa, alan nostelemaan jalkoja tahdilla jolla pyyhkäisen ohi kuin leikiten.
En tiedä miksi mutta taidan olla aika hyvä mäkijuoksija. Ehkä siksi että juoksen lenkkini niin hitaasti ja matalalla sykkeellä että kiristämisen varaa on roimasti.
Ylämäet ovat myös metafora vastoinkäymisille. Kenestäkään ei tule huippukuntoista myötätuulessa ja alamäessä. Ihmisenä ja kuntoilijana kasvaa eniten kun pitää kiivetä vuorelle, katsoa sitä silmästä silmään ja näyttää kuka on kuka. Kun ilmassa on myrskyä, sataa vettä tai lunta, viima on hyytävä ja polut liukkaita, silmissä mäki joka tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan - suupielet venyvät hymyyn. Tätä varten meidät on luotu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti