Liikuntaa harrastaville endorfiinit ovat elintärkeitä. Se on se juttu joka saa päivästä toiseen lähtemään lenkille tai salille. Yleensä ihminen joka ei harrasta liikuntaa ei ole endorfiineja koskaan kokenut tai jostain syystä ei ole jäänyt koukkuun. Jos on huono kunto, treeni ei kestä kauaa ja endorfiineja ei yleensä ehdi erittymään. Jotkut ovat juosseet pitkiäkin lenkkejä mutta kuuluisaa liikunnallista nousuhumalaa ei ole tullut, aika usein nämä tyypit ovat lenkkeilleet jokseenkin vastahakoisesti ja kyseessä on ollut väkinäistä pakkopullaa. Rakkaus ei syty väkisin, sille pitää antaa mahdollisuus.
Liikunnan harrastaminen on kuin sanoisi elimistölleen "rakastan sinua", endorfiinien ollessa kehon tapa vastata: "niin minäkin sinua". Joidenkin tutkimusten mukaan tosin mitään liikunnan tuottamia hyvän olon endorfiineja ei ole olemassakaan. Ehkä kaikki on vain tyytyväisyyttä ja onnellisuutta siitä että on jälleen pystynyt tekemään niin hyvän treenin, ettei ole luovuttanut vaikka se kävisi jatkuvasti mielessä. Onnellisuutta siitä ettei törmää seinään ja putoa maahan vaan työntää sen sivuun tai rymistelee läpi. Onko sillä lopulta mitään väliä mistä liikunnan hyvää oloa tuottava vaikutus johtuu? Ei kai onnellisuutta ja rakkautta tarvitse analysoida puhki, riittää että sitä on.
Eilen näin aivan älyttömän kuvan.
Ennen olisin ajatellut miten joku voi olla niin typerä että lähtee juoksemaan hurrikaanin raivotessa. Mutta nyt.. jotenkin en vain pysty tuomitsemaan tuota anonyymiä lenkkeilijää. Kaveri on ihan varmasti joskus päättänyt että sään käyttäminen syynä lenkin skippaamisen on vain tekosyy. Veikkaan että kotiin päästyään säätä uhmaava lenkkeilijä käy suihkussa, kietoutuu lämpimään kylpytakkiin ja avaa jääkaapista kylmän kokistölkin. Hörppiessään virvoketta lokoisasti sohvalla viltin alla hän katsoo uutisraportteja hurrikaanista miettien että "hitto, minä juoksin juuri tuolla", ja hymyilee tyytyväisenä päälle.
Treenaamiseen hurahtanutta voi ymmärtää vain toinen samanlainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti