Usein sanotaan että polkujuoksusta palautuu nopeasti. Olen samaa mieltä, pehmeä luonnonalusta tarjoaa paljon miellyttävämpää iskutusta kuin asvaltti eikä se kuluta kroppaa samalla tavalla loppuun. Asvalttimaratonien jälkeen pari päivää on aina vaivalloista kävellä mm. rappusissa kun polvet on ihan kankeina.
Lauantain polkupitkis ei tosiaankaan ollut helpointa polkujuoksua, sehän muistutti suurimman osan ajasta ihan jotain muuta kuin juoksua. Oikeampi nimi lajille voisi olla vaikka kivikkoloikka! :D Ehkä juuri tuosta hyvin erikoisesta rasituksesta ja askeltamisesta johtuen paikat oli kyllä pari päivää erittäin jumissa. Pääsyy on varmasti siinä että viiden ja puolen tunnin poluilla höntyilyn jälkeen olen käyttänyt lihashuoltoon yhteensä ruhtinaalliset... nolla tuntia, nolla minuuttia ja nolla sekuntia.
Oltiin sunnuntaista tiistaihin perheen kanssa mökillä ja alunperin mietin ottavani juoksutossut mukaan mutta hyvillä mielin ne sai jättää kotiin lepäämään. Mökillä tuli uitua meressä vaikka keli oli taas kaukana kesäisestä, kaatosade ja myrskyävä tuuli. Onneksi oli sauna. Siinä sitä tuli sitten annettua kylmä/kuuma-hoitoa kropalle ja mielelle.
Pikkukaveri lähti mukaan aamu-uinnille, tui tui.
Eräs kuningasidea keskellä mökkeilyä ja palautumisprosessia oli vuokrata neljälle aikuiselle mitoitettu polkuauto/pyörä ja polkea sillä pitkin leirintäaluetta. Välitykset oli niin raskaat että tasaisellakin oli tekemistä mutta kun alueesta puolet oli mäkeä niin siinähän sitä sitten sotkettiin hampaat irvessä reidet raivoten, usein vehje pysähtyi keskelle ylämäkeä ja täytyi pitää jarruja pohjassa ettei lähde valumaan alaspäin ennen kuin sai kerättyä riittävästi aggrea uuteen yritykseen. Teki varmasti hyvää juoksun väsyttämille kintereille..
Kun palattiin kotiin niin aloin heti suunnittelemaan liikunnan pariin palaamista. Keskiviikkona aamupäivällä juoksin seitsemän kilometriä maastossa ja torstaina toistin saman. Lenkit tuntui hyvältä, jumit olivat kadonneet ja tuntui jopa yllättävän kevyeltä pistellä menemään. Superkompensaatio 5.5 tunnin polkuseikkailusta?
Tänään kävin salilla puolentoista viikon tauon jälkeen. Voima ei ollut kadonnut mihinkään, valakyykky on toki sellainen liike että siinä näkyy pienikin tuntuman puute eikä ihan kovimpia maksimisarjoja saanut vedettyä loppuun asti.
Tein normaalia enemmän vatsalihasliikkeitä, keskivartalo on mulla varmaankin parhaassa kunnossa koko lihaksistosta mutta siihen pitää silti kiinnittää koko ajan enemmän ja enemmän huomiota. Pitkällä matkalla keskivartalon lihaksiston tulee olla vahvassa kunnossa tai muuten juoksuasento lysähtää kun väsymys iskee. Mielestäni lauantainakin mun ryhti pysyi hyvänä reissun alusta loppuun.
Viikonloppu kuluu moninaisissa merkeissä, mm. Kalevan kisoissa. Oltiin jo eilen tsekkaamassa kävelyn suomenmestaruuksien ratkomista. Kuvassa kisan kaksi parasta, Jarkko Kinnunen ja Aleksi Ojala. Ikävä kyllä Aku Partanen kärsi vatsataudista ja oli poissa. Noin kuukauden päästä tämä kolmikko hoipertelee tajunnan rajamailla maaliin Pekingin MM-kisoissa yleisurheilun arvokisojen äärimmäisyysmatkalla, miesten 50 kilometrin kävelyssä. Jos silloin on kunnon helteet niin suurin osa jengistä roudataan pyörätuoleilla suoraan maaliviivalta ensiapuun. Aika rajua mutta kuuluu lajiin. Tillin tallin tattis.
Jos ette pääse paikanpäälle niin TV2 ja Yle Areena lähettää niin perjantaina, lauantaina kuin sunnuntainakin monta tuntia suoraa lähetystä kisoista. Tänään herkkupaloina mm. miesten 3000 metrin esteet, naisten 5000 metriä, miesten 10 000 metriä, NoLo ja 100 metrin aitojen uusi suomenennätys..? Toivotaan.
Omissa ajatuksissa pyörii vieläkin polut. Mitä jos ensi kerralla juoksisi pari ylimääräistä lenkuraa, kokonaismatkaksi voisi tulla vaikka 35-38 kilometriä? Tai jos reitin juoksisi yöllä pimeässä otsalamppujen kanssa? Tai talvella? ;)
Pitkään odotettu päivä koitti vihdoin viime lauantaina. Joukko tuttuja ja tuntemattomia kokoontui Kullaalle Joutsijärven retkeilyreitistön ääreen tarkoituksenaan juosta yhdessä läpi järven ympäri kiertävä noin 30 kilometriä pitkä reitti.
Vielä noin viikkoa ennen juoksua ilmoittautuneiden listassa oli kaksitoista nimeä, h-hetken lähestyessä erilaisia esteitä alkoi kuitenkin ilmaantua yllättävän monelle.
Lopulta kuitenkin juuri passeli määrä eli kahdeksan rohkeaa saapui hyvissä ajoin kokoontumispaikalle, mukana menossa oli myös yli 5000 jäsenen Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 facebook-ryhmän lippu ja sen perustajajäsen Jouni. Polkujuoksun päätirehtööri eli minä kuvassa oikealla.
Ennen starttia jaoin kaikille retkeilyreitin kartan ja kerroin suunnitelmani mm. siitä miten edettäisiin. Tarkoituksena oli juosta ekat pari kilsaa hyvin hitaasti lihaksia lämmitellen jonka jälkeen jokainen saisi edetä itselleen sopivaa vauhtia.
Ekat pari kilsaa, eli just ne joiden piti olla lenkin hitaimmat kilsat, oli kohtuullisen juostavaa alustaa. Vaikka edellisinä päivinä olikin satanut niin maasto ei ollut pääsääntöisesti kovinkaan märkää. Mitä pidemmälle juostiin niin sitä selvempää kuitenkin oli ettei vauhti tulisi juurikaan kovenemaan. Oikeastaan päinvastoin.
Polku oli kapea ja erittäin täynnä eri kokoisia kiven murikoita ja juurakoita. Vedin letkaa ja pää kääntyi koko ajan vuorotellen jalkoihin ja vuorotellen puihin joihin oli maalattu oikeaa reittiä osoittavia punaisia täpliä. Välillä keskityin katsomaan pitkäksi aikaa vain sitä mihin laittaisin jalkani ja hetken päästä havahduin paniikissa että kai ollaan vielä reitillä? Onneksi näin koko ajan oli.
Eka tauko oli ehkä jossain reilun tunnin kohdalla, kaunis laavu upealla paikalla aivan järven rannalla. Ei pidetty mitään erityistä kiirettä, ehkä vajaan viiden minuutin ajan porukka söi eväitä ja fiilisteli maisemia. Lähdin jälleen juoksemaan kärjessä.
Noin kymmenen minuutin päästä alkoi tuntua tosi oudolta. Järvi oli oikealle puolella. Se oli tähän asti ollut koko ajan vasemmalla, kiersimmehän sitä vastapäivään. Vaikka olikin outo fiilis niin en sanonut mitään ääneen, jatkoin vain matkaa. Kohta saavuimme samalle taukopaikalle uudestaan!
Sitten alkoikin armoton kartan tutkiminen ja tapahtuneen selvittäminen, olin seurannut takuuvarmasti koko ajan punaisia täpliä. Selvisi että jossain vaiheessa polku oli jakautunut kahtia, vasemman puoleinen haara kääntyi takaisin alas rantaan ja palasi samalle taukopaikalle ja oikean puoleinen reitti olisi vienyt meitä reitillä oikeaan suuntaan. Tämän pummauksen jälkeen olikin jännä fiilis koko porukalla seuraavat hetket. Annoin suosiolla kärkipaikan muille ja kyylättiin koko ajan tarkasti maamerkkejä. Kukaan ei esimerkiksi ollut nähnyt isoon kiveen maalattuja punaisia merkkejä aiemmin vaikka olimme juosseet siitä täysin varmasti vain varttia aikaisemmin! :D Lopulta mystinen risteyskohta löytyi ja pääsimme oikealle polulle. Ylimääräisestä kierrosta ei tullut kai kovinkaan pitkä, ehkä vajaa kilometri mutta varmasti siihen aikaa kului kaikkine ihmettelyineen parikymmentä minuuttia.
Tämän jälkeen ryhmästä irtaantui kolme kaveria juoksemaan kovempaa vauhtia. Eipä mennytkään kauaa kun me huomasimme että soisessa kohdassa polku kääntyy oikealle mutta nämä sankarit tarpovat jo kaukana suoraan edessä päin! :D Ei muuta kuin huutelemaan kaverit takaisin oikealle polulle. Samalla kun pysähdyin ja huutelin reittivalinnasta niin vasen jalkani upposi polvea myöten johonkin kivien väliin jääneeseen mutaonkaloon.
Pummi ei johtunut siitä että reitti olisi ollut huonosti merkitty vaan yksinkertaisesti siitä että oli mahdotonta saman aikaisesti sekä edetä reipasta vauhtia että katsoa punaisia merkkejä puista. Maasto oli oikeasti niin haastavaa että joko katsoit koko ajan vain pelkkiä jalkojasi ja harhauduit reitiltä tai hidastit reilusti tahtia ja katsoit rauhassa vuorotellen niin jalkojen alla olevaa polkua kuin reittimerkintöjäkin.
Eipä tällä kierroksella siis kovin tarkasti maisemia katseltu, moni merkittävä kohta meni jopa tyystin ohi ja tuli ihmeteltyä että mihin joku paikka voikin kadota :D Yhdellä taukopaikalla olin ilmeisesti seisoskellut koko ajan autiotuvan edessä mutta silti en nähnyt siitä vilaustakaan! Polkujuoksu eroaa siis valtavasti tavallisesta retkeilystä ja patikoinnista sen suhteen miten saman maiseman ja tilan voi kokea.
Yksi loikka niin että jalka mahtui sujahtamaan kahden kiven välissä olevaan koloon, toinen loikka niin että jalka osui juuri oikeaan kohtaan niljakkaan kiven päälle, pari metriä "tasaista" alustaa jossa saa juuri ja juuri otettua muutaman juoksuaskeleen, haastava kohta ja pysähtyminen, pari kävelyaskelta ja taas sama alusta. Teimme tätä tunnista toiseen. Suurimman osan ajasta eteneminen oli ihan jotain muuta kuin juoksua, se oli jonkinlaista stop&go-selviytymistä. Jatkuvia pysähdyksiä ja loikkia paikkoihin jotka nanosekunnin päättelyn perusteella tuntuivat turvallisimmilta vaihtoehdoilta.
Pitkospuiden taso vaihteli paljon. Välillä ne olivat ihan uusia ja rutikuivia jolloin juoksu onnistui ja oli jopa nautinnollista, silloin sai päästeltyä melkeinpä koko lenkin nopeimpia kilsoja. Hyvin usein ne olivat ikivanhoja ja imeneet niin paljon kosteutta että niiden pintaan oli muodostunut liukas kalvo joka tuskin koskaan enää kuivuu. Tavallisilla lenkkareilla - joilla itse juoksin - ne oli pakko luistella.
Pitkospuilla sattui myös lenkin kaksi ainoaa selvää läheltä piti-tilannetta. Toisessa takaani kuului kova rysäys ja huuto, takanani juosseen kaverin jalka oli mennyt läpi täysin lahosta pitkospuusta ja sen seurauksena hän kaatui. Onneksi nilkka ei esimerkiksi vääntynyt. Toisessa tapauksessa syypäänä oli keinulautamaiset pitkokset joissa siis toinen pää laudasta nousi ilmaan kun astui sen toiseen päähän. Edellä mennyt juoksija oli juossut pitkospuun loppupäähän ja sen alkupää nousi ilmaan juuri kun takana tullut juoksija oli astumassa siihen, ilmeisesti pieni osuma tuli mutta pahimmalta tärskyltä esimerkiksi sääreen vältyttiin, olisi siinäkin voinut tulla pahaa jälkeä.
Oma ultratyyppinen matala askellukseni ei ole poluilla ihan kotonaan, kun paukut alkoivat hiipumaan niin myös hypyt erilaisten esteiden kuten kaatuneiden puiden tai isojen kivien yli alkoivat heikkenemään. Useamman kerran hyppy jäi vajaaksi ja sääriluu kolahti kovaäänisesti vasten terävää kiven reunaa.
Noin seitsemän kilometrin välein pidettiin huoltoa taukopaikoilla, reilun 20 kilometrin jälkeen oli myös perheeni järjestämä yllätys. Avovaimo, anoppi ja poika olivat soudelleet laavulle ja laittoivat tarjolle juoksutapahtumista tutun huollon, suolakurkkua, banaania ja sipsejä. Se tuli monelle tarpeeseen ja yllärihuoltopistettä kiiteltiin kovasti. Kaikki keskittyivät niin sen antimiin ettei kukaan tainnut ottaa juuri tästä kohdasta ainuttakaan kuvaa :)
Hieman ennen tuota huoltopistettä oli myös kaksi vesistön ylitystä vaijerilosseilla, näistä ensimmäinen oli normaali soutuvene joka oli kiinnitetty lossiksi ja toinen upouusi, aika urbaanin näköinen ilmestys. Losseilla kulkeminen oli varmasti monelle yksi lenkin kohokohdista, eipä niillä ihan joka päivä tule juoksulenkeillä kuljettua.
Lossien jälkeen jakaannuimme kahdeksi ryhmäksi, edellä menisi reippaampaa vauhtia kolme juoksijaa joista kahden tulisi ehtiä vielä iltapäivän mittaan muihin menoihin. Itse olin mukana viiden hengen ryhmässä joka tuli leppoisaa retkivauhtia eli juuri sellaista höökiä mitä noin 3-4 tunnin taivalluksen jälkeen haastavassa maastossa pystyi pitämään. Kohtasimme kiireisen kolmikon vielä yllärihuoltopisteellä josta he olivat meidän saapuessamme jo lähdössä, kiittelimme puolin ja toisin lenkkiseurasta koska todennäköisesti he olisivat jo kotimatkalla kun me saapuisimme lopulta määränpäähän. Vielä olisi vajaa kymppi jäljellä.
Reitillä ei juuri ollut helppoja osuuksia, monissa polkujuoksutapahtumissa on pitkiä soratiepätkiä tai jopa asfalttiosuuksia mutta tällä reitillä autotietä on yhteensä arviolta alle kilometri. Suurin osa niistä sijaitsi lenkin loppupäässä ja vaikka olo olikin jo väsynyt niin yritettiin pitää niissä kunnon juoksuvauhtia.
En ole koskaan kärsinyt juoksun aikana minkäänlaisista krampeista mutta nyt kärsin. Olin kyllä varautunut asiaan ja pakannut mukaan merisuolaa minigrip-pussiin mutta piskuinen juoksureppuni oli niin täynnä tavaraa etten millään nopeilla tauoilla löytänyt sitä. Jossain vaiheessa purin repun ja sain onneksi vedettyä useamman gramman suolaa kitusiin. Silti edelleen ajoittain takareidet kramppasivat erittäin rajusti, aika kamala tunne kun yrittää loikkia eteenpäin kivikossa kilometri toisensa jälkeen.
Meillä oli mukana hyvin monenlaista liikkujaa. Kaksi oli juossut sadan kilometrin ultrakisan, muutama oli käynyt polkujuoksukisoissa niin Suomessa kuin ulkomailla. Mont Blancin vuorijuoksua, Ruotsin maastokisoja. Sitten oli ihan aloittelijoita jotka eivät ole koskaan olleet missään juoksukisoissa vaan lenkkeilleet ihan vain omaksi huvikseen.
Maasto oli kuitenkin niin haastava että se söi mehuja kaikista tasaisesti, jokainen jaksoi edetä omaa hyvää vauhtiaan mutta ei paukkuja kenelläkään jäänyt hirveästi myöskään yli.
Juttua lensi ja tarinaa iskettiin melkein lenkin ekasta metristä viimeiseen, hiljaisia hetkiä ei juuri ollut. Jossain vaiheessa kukaan ei kuitenkaan enää sanonut mitään. Jokainen keskittyi katsomaan jalkojaan, etsimään silmillään reittimerkintöjä ja varmaan myös vain nauttimaan hetkestä. Hienoimpia hetkiä on joskus sellaiset että ollaan yhdessä muiden kanssa mutta silti ei tarvitse sanoa mitään.
Jäljellä ei ollut enää montaa kilometriä mutta omatkin voimat alkoivat hiipua. Jotenkin jaksoin silti juosta kaikki ylämäet reippaasti, ironisesti ne kun olivat usein niitä harvoja juostavia pätkiä. Monissa polkujuoksukisoissahan osallistujat kävelevät ylämäet, palauttelevat alamäet ja antavat palaa tasaisella. Tällä reitillä oli lähes pelkästään vain sitä hidasta palauttelevaa etenemistä ja mäissä sai vähän paukutella. Tykkään mäkijuoksusta ja se sopii mulle hyvin.
Maasto alkoi muuttua, loppu läheni.
Tuntui kuin oltaisiin astuttu johonkin toiseen aikaan ja paikkaan, niin totaalisen erilaisessa näkymässä oltiin kuin ne kaikki aiemmat kilometrit. Vielä oli jäljellä pitkähkö pätkä tosi kuivia ja hyvin juostavia pitkospuita joiden vieressä oli paljon lakkaa, ne olivat ikävä kyllä vielä raakoja, muuten olisin varmasti pysähtynyt maistamaan. Jalat oli jo vähän tönköt. Vielä viimeinen pieni piskuinen järvi ja sen toisella puolella odottaisi lenkin päätepiste, metsätien varteen pysäköidyt automme ja nuotiopaikka.
Otin pari juoksuaskelta, kovia kramppeja takareidessä, pari kävelyaskelta - ei, ei, kyllä tämä pitää juoksemalla lopettaa. Kivulias askel toisensa perään ja saavuin perille.
Hetken hämmennyksen jälkeen alettiin muiden kanssa katsella ympärillemme. Kiireisen kolmikon autot olivat edelleen parkissa. Nuotiopaikalla oli kymmenkunta ihmistä mutta heistä ei näkynyt jälkeäkään. Kyselimme oliko tästä mennyt hetkeä aikaisemmin muita juoksijoita mutta grillailijat eivät oikein tienneet olivatko nähneet vain meidät vai muitakin.
Lenkin järjestäjänä mulle tuli vähän kuumottava fiilis, vaikka olimmekin vapaamuotoisesti liikkeellä niin koin että mulla oli vastuu siitä että kaikki pääsevät ehjänä perille. Kaikilla pitäisi olla kännykkä mukana ja mun puhelinnumero, samoin kartta jonka olin jakanut ennen lähtöä. Katsoin puhelintani mutta kukaan ei ollut soittanut tai lähettänyt viestiä. Hetkeä aikaisemmin jostain läheltä oli kuulunut helikopterin ääntä. Lenkin aikana oli heitetty aika hurttiakin huumoria, oliko nyt oikeasti käynyt jotain pahemminkin?
Suuren epätietoisuuden vallassa vaihdettiin juoksukamoja pois ja moni pulahti järveen uimaan. Mennyttä juoksua ei paljon puitu, ihmeteltiin vain mihin ihmeeseen kolmikko oli kadonnut. Sitten tuli juoksija, toinen ja kolmas. Puoli tuntia meidän hitaan ryhmän saapumisen jälkeen myös nopea kolmikko saapui päätepisteeseen!
Kolmikko oli seurannut kyllä reitin punaisia täpliä mutta ei ollut viitsinyt tarkistaa kartasta kohtia joissa reitti haarautui, he olivatkin sitten valinneet reitin joka teki muutaman kilometrin ylimääräisen umpikujan. Yhdellä heistä oli mennyt myös pötsi sekaisin ja aikaa oli kulunut metsikön puolella. Tämän pummin jälkeen ryhmä olikin kuulemma tavannut karttaa vähän innokkaammin :D
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tämä oli ehkä pieni opetus siitä että kiirehtiminen ja huolimattomuus voi äkkiä viedä enemmän aikaa kuin hitaampi ja varmempi eteneminen. Kahdeksasta lenkkiin osallistuneesta muuten viisi oli patikoinut alueella aiemminkin ja kolme oli ekaa kertaa, sattumalta juuri kärjessä edennyt kolmikko koostui näistä ensikertalaisista. Ainakin tuli seikkailtua koko rahan edestä!
Noin 30 kilometrin lenkkiin kului noin 5½ tuntia aikaa. Se tarkoittaa noin 11 minuutin kilometrejä ja alle 5.5 kilometrin taittamista tunnissa. Siis tavallista kävelyvauhtia.
Reitin haastavuus ja hitaus yllätti varmasti meidät kaikki, myös ne jotka olivat järven kiertäneet aiemmin patikoiden. Alusta on niin hidas ja tekninen että ainakaan minä tavallisilla juoksutossuilla en yksinkertaisesti uskalla edetä kovempaa koska joko tulee paha kaatuminen, nilkan vääntyminen tai sitten vain eksyn reitiltä.
Kokeneemmat polkujuoksijat sanoivat että reitti on teknisempi ja alustaltaan haastavampi kuin vaikkapa Vaarojen maraton tai Nuuksion polkumaraton, niissä tosin on sitten vastapainoksi reilusti enemmän nousua. Myös autoteitä juostaan näissä isoissa polkutapahtumissa selvästi enemmän. Nämä kaverit myös kehuivat tätä reittiä erinomaiseksi harjoitteluksi juuri vaikkapa Vaaroja silmällä pitäen.
Tämä oli mulle ensimmäinen kunnon polkujuoksukokemus ja pidin kovasti. Oli hienoa edetä yhdessä muiden kanssa ja kokea polkujuoksuseikkailua parhaimmillaan. Virheitäkin tuli tehtyä. Söin ja erityisesti join aivan liian vähän, 5.5 tunnin aikana söin kaksi ja puoli isoa geeliä mutta nestettä kului vain reilu litra. Se on naurettavan vähän noin pitkäkestoisessa suorituksessa. Nestehukasta kertoi paitsi krampit ja viimeisten tuntien lievä väsähtäminen mutta myös se että kävin vessassa vasta yhdeksältä illalla, siis 11 tuntia edellistä kertaa myöhemmin..
Mulla ei ollut mitään omia mittareita tälläkään kertaa mukana mutta mielenkiinnolla kyselin mitä muiden aparaatit näyttivät. Yhden keskisyke oli ollut 119(!), toisella kului reilut 4000 kaloria. Juuri tällainen erittäin pitkäkestoinen ja matalasykkeinen harjoitus on sitä mitä itse tältä metsäseikkailulta lähdin hakemaan, hienojen maisemien, uusien tuttavuuksien ja hauskojen kokemusten lisäksi.
Tämä oli myös eka kerta kun järjestän yhtään minkäänlaista liikuntatapahtumaa. Palaute oli sen verran positiivista että jatkoa on luvassa. Oli jo puhetta että muualta tulleet järjestävät polkulenkkejä omilla kotikonnuillaan esimerkiksi kansallispuistoissa ja minä aion varmasti käyttää jatkossa myös tätä Joutsijärveä kiinnostuneiden polkujuoksijoiden liikuttamiseen. Sopiva tahti voisi olla vaikka parin kuukauden välein. Kommentoikaahan muutkin jos kiinnostusta löytyy!
Tässä vielä yhden juoksijan kuvaama video lenkiltä. Siinä näkyy mm. pummi ja sen ihmettely ekan taukopaikan jälkeen, juoksijan alta lahoava pitkospuu sekä lossit. Maaston vaikeudelle ja hitaudelle video ei ikävä kyllä tee kunniaa, se pitää itse kokea :)
Kiitos Jouni, Jari, Jaana, Teemu, Antti, Heikki ja Juha! Tämä oli sataprosenttista seikkailua ja loistava tapa viettää lauantaita. Ensi kertaan!
Aikaa on käytettävissä 52 päivää ja matkaa on taivallettavana 3100 mailia eli lähes 5000 kilometriä. New Yorkin Queensissa on käynnissä maailman pisin virallinen juoksukilpailu, 19. kertaa järjestettävä Self-Transcendence 3100 Mile Race. Kilpailua johtaa ylivoimaisesti Pekka Aalto, hänen on määrä saapua nykyvauhdillaan maaliin tänään perjantaina illalla Suomen aikaa. Pekka on osallistunut kisaan useasti aiemminkin ja voittanut sen peräti seitsemän kertaa mutta tämä vuosi on erityinen. Pekka on juoksemassa paitsi omaa ennätystään niin myös kisaennätystä ja samalla tämän äärimmäisen ultramatkan uutta uljasta maailmanennätystä.
Foxin tuore uutisjuttu reitin varrelta, tämä on itse asiassa kuvattu eilen.
14. kesäkuuta alkanut juoksu on taittunut erittäin täsmällistä ja tarkkaa vauhtia. Keskimäärin 123 kilometriä yhtä korttelia ympäri joka ainoa päivä 40 päivän ajan. Se on lähes puolitoista kuukautta. Näistä 40 päivästä voidaan ottaa mikä tahansa kuuden vuorokauden jakso ja se olisi kovempi kilometrimäärä kuin kukaan muu suomalainen on koskaan juossut - siis edes puhtaassa 6 vuorokauden juoksukilpailussa. Tämä vertautuu esimerkiksi siihen että joku tekisi maratonin aikana neljä 10 000 metrin ennätystä! :D Toki tässä tapauksessa on kyseessä täysin äärimmäinen kestävyysjuoksu jota ei voi verrata oikeastaan yhtään mihinkään. Eikä varmasti ole tarvekaan, urakan älyttömät mittasuhteet voi jokainen käsittää ihan itse. Tai oikeastaan, ne mittasuhteet ovat niin hurjat että niitä on vaikea millään järkevällä tavalla sisäistää.
5:30 herätys, 6:00 alkaa juoksu. Päivän aikana Pekka pitää kolme vartin taukoa joiden aikana hän ehtii
nukkumaan 12 minuuttia kerrallaan. Aamupala, lounas, illallinen 123 juostun kilometrin
lomassa. 0:00 juoksu loppuu. 0:30 nukkumaan. Toista yli neljäkymmentä kertaa niin paahtavassa keskipäivän heinäkuisessa helteessä kuin kaatosateessakin.
Maraton-harjoittelusta ja kisoihin valmistautumisesta voi lukea paljon, ultramatkoiltakin tietoa löytyy mukavasti nykyään jo ihan blogeistakin mutta 5000 kilometrin kisaajia on sen verran harvassa että heidän tekemisistään en minäkään osaa hirveästi kertoa. Onneksi Pekka on jakanut ajatuksiaan ja kokemuksiaan haastatteluissa, kannattaa tsekata esimerkiksi Ultrajuoksija-lehden haastattelu vuoden 2006 kisaan liittyen. Sen voi ladata pdf:na osoitteesta http://www.endurance.fi/ultrajuoksija/2006-02.pdf , Pekan haastattelu löytyy sivuilta 54-59. Samana vuonna juostusta San Fransiscon 24 tunnin kisasta ja mm. elämäänsä ohjaavasta henkisyydestä hän kertoo lehden numerossa 3/2006: http://www.endurance.fi/ultrajuoksija/2006-03.pdf , sivut 55-56.
"Kyllähän tätä juoksemista pystyisi teoriassa jatkamaan varmaan ikuisesti jos viitsisi, sillä aina tulee huonompien päivien jälkeen niitä parempia päiviä ja kyllä siitä lopulta selviäisi." - Pekka "Āshprihānal" Aalto
Tämä ajatus pätee varmasti paitsi juoksuun niin myös koko elämään. Onnittelut Pekalle upeasta juoksusta ja ennätyksestä sekä suuri kiitos innoituksesta ja esimerkistä jota jokainen meistä voi omiin tavoitteisiinsa ja haasteisiinsa hänen suorituksistaan kerätä.
Kansainvälisen CrossFit-kilpailukauden huipennus on käsillä. Lajin MM-kisat eli Gamesit ovat jo alkaneet masters- ja junnusarjojen osalta ja juuri näillä hetkillä myös miesten, naisten ja joukkueiden suoritukset starttaavat.
Yksilökisassa, johon tässä jutussa lähinnä keskityn, on tämän hetken tiedon mukaan noin kymmenen lajia joista osa on edelleen julkaisematta. Tänään keskiviikkona startataan kuten useasti ennenkin meren rannalla, avauksessa uidaan ensin 500 metriä, melotaan laudan kanssa 3.2 kilometriä ja lopuksi vielä uidaan 500 metrin matka maaliin.
Toisessa keskiviikon lajissa kanniskellaan painavia hiekkasäkkejä pitkin stadionin rappusia ja siirrellään niitä kottikärryissä paikasta toiseen. Eka laji starttaa noin klo 17 ja toinen yhdeltä yöllä.
Torstai on lepopäivä ja perjantaina varsinainen kisaviikonloppu pääsee käyntiin. Klo 22.30 aloitetaan Murphilla, yhdellä crossfitin tunnetuimmista harjoituksista jonka julkaisemisesta tulee tänä kesänä kuluneeksi tasan kymmenen vuotta. Siinä juostaan ensin 1600 metriä, tehdään 100 leuanvetoa, 200 etunojapunnerrusta ja 300 ilmakyykkyä jonka jälkeen juostaan vielä uudestaan 1600 metriä.
Neljäs laji, puoli kahdelta lauantain vastaisena yönä Suomen aikaa, on tempausversio viime vuonna nähdystä Clean Speed Ladderista. Viisi painoa temmataan mahdollisimman nopeasti ja parhaan tuloksen tehneet jatkavat aina seuraavalle kierrokselle. Viides laji alkaa neljältä aamuyöllä mutta sitä ei ole vielä julkistettu.
Alustavan listauksen mukaan lauantaina olisi neljä tai viisi lajia. Yhdeltätoista illalla juostaan futisstadionille rakennetun esteradan läpi, pidetään pieni tauko ja juostaan samaa reittiä takaisin. Molemmat juoksut pisteytetään erikseen joten kyseessä on kaksi erillistä lajia.
Kahdeksas laji käydään heti kun esteradat on paketissa. Siinä pyöritellään ensin possua - eli jonkinlaista CrossFit inc.:n kehittelemää uutta mötikkää - 30 metrin matka. Porsas ei ole ihan kevyin mahdollinen kinkku vaan miesten versio painaa 254 kiloa ja naisten 179 kiloa. Sen jälkeen kiivetään köyttä neljä kertaa ylös pelkillä käsivoimilla ja lopuksi kävellään vielä kahdesti 15 metrin matka. Jokainen osuus pitää tehdä rikkumattomana eli esimerkiksi käsilläkävelyssä ei saa huilia välillä ja yrittää uudestaan vaan aina palataan takaisin alkuun jos jalat napsahtaa maahan.
Yhdeksännessä lajissa otetaan maksimityöntö, se starttaa noin kolmelta lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Sen jälkeen on ilmeisesti vielä yksi laji ennen lepoa.
Sunnuntain finaalipäivä käynnistyy vähän ennen yhdeksää illalla lajilla jossa vuorotellen juostaan 400 metriä ja kannetaan 15 metrin matka hartioille nostettavaa telinettä, tämä touhu muistuttaa vähän sitä kun joku siirtää yksin kyykkyräkin salilla paikasta toiseen. Miesten teline painaa 172 kiloa ja naisten 136 kiloa.
Sitten on vielä vihoviimeinen finaalilaji josta en tiedä vielä yhtään mitään. Mutta kuka selviää sinne asti ja millaisessa tilanteessa?
Suomea edustaa viime vuoden tapaan Porin punttikarhu, Pihlavan työväen urheilijoiden uintijaoston, CrossFit Porin ja lopulta CrossFit Varaston koulima Jonne Koski. Jonnen sijoitus oli debyytissään 32. ja tavoitteet on varmasti tänä vuonna selvästi kovemmat. Veikkaan että kaiken osuessa nappiin Jonne saattaa olla lopulta jopa top vitosessa!
Mitään sisäpiirin tietoa mulla ei ikävä kyllä ole miehen kunnosta antaa, olen viimeksi nähnyt Jonnen painonnostokisan puntarilla ja sen jälkeen jollain juoksulenkillä. Puntari arpoi hänen pöytäkirjasarakkeeseensa numeraaleja yhtä mielivaltaisesti kuin muillekin kilpailijoille mutta juoksuaskeleessa oli aika hyvää lennokkuutta. Näin ohihölkötelleenä arvioisin rennon 4 min/km vauhdin sykkeeksi 162. Ilman kosteusprosentti tai tuulensuunta ovat jo karanneet mielestä. Sori. Yle oli tehnyt Jonnesta mainion jutun jossa hän kertoo oleskelleensa Atlantin takana jo useita viikkoja. Tämä lupaa hyvää, aikaeron vuoksi joutuu antamaan liian helposti tasoitusta kun eka viikko tai jopa kaksikin menee unirytmin löytämisessä kohdalleen. Tällaisessa kilpailussa ja lajissa palautumisen pitää olla ehdottomasti parasta mahdollista luokkaa.
Jos skaban voittajia on pakko veikata niin uskoisin viime vuoden kakkosen Mathew Fraserin olevan todella vahvoilla. Jokerikorttina esiin voisi nostaa vaikkapa Dan Baileyn joka on ollut neljä kertaa mukana ja aina top-kympissä. Varmaa on kuitenkin se että mestari vaihtuu vuosien tauon jälkeen kun moninkertainen mestari Rich Froning jr siirtyi joukkuekisaan.
Naisten puolelta lähtisin viime vuoden mestarin Camille Leblanc-Bazinetin kelkkaan, hän ei ole juuri missään paras mutta kaikessa tasaisesti erittäin hyvä. Kuudes kerta peräkkäin Gameseissa on sellainen määrä kokemusta että siitä ei voi olla kuin valtavasti hyötyä. Euroopan ja Afrikan yhdistetyn karsinnan voittanut Ragnheiður Sara Sigmundsdottir on tosi kova, samoin toinen islantilainen Annie Thorisdottir jolla on jo kaksi mestaruutta ja kaksi kakkossijaa. Yllättäjiksi veikkaan ensi kertaa mukana olevaa Kari Pearcea sekä olympiakultaa Pekingissä 2008 purjehtinutta Anna Tunnicliffeä joka on kolmatta kertaa mukana.
Välilehdestä kuuluu jo jotain hulinaa, siellähän on valtameressä pulikoiminen käynnissä! Suoraa lähetystä ja tuloksia voi seurata koko viikonlopun osoitteessa http://games.crossfit.com/
Viikko sitten kirjoittelin tänne vähän vaisuissa tunnelmissa. Uni oli vähissä, syötyäkin tuli heikosti ja tästä johtuen tietysti railakas pitkän matkan juoksukin muuttui tuskaiseksi lyhyemmän matkan juoksemiseksi. Kaikesta huolimatta sain kasaan seitsemän päivän treeniputken (edellisen viikon torstaista viime viikon keskiviikkoon) ja olokin muuttui hyväksi kun oli saanut levon ja energian oikeaan balanssiin kuormituksen kanssa.
Vaikka treenejä oli peräkkäin paljon niin varsinainen kalenteriviikko maanantaista sunnuntaihin oli kevyt. Maanantaina juoksin 7 kilometriä, tiistaina kävin salilla, keskiviikkona juoksin 13 kilometriä. Sitten olikin vuorossa pari lepopäivää: torstaina tuli fiilisteltyä erittäin kovia livekeikkoja joissa liikuttiin sfääreistä toiseen. Oli aika erikoinen tunne nähdä ensin mykistävän vaikuttava ja synkkä Mirel Wagner soittamassa yksin kitaraa keskellä tyhjää lavaa ja viisi minuuttia myöhemmin bailata täyttä höyryä Kylie Minoguen eturivissä. Täydellisen toimiva paketti tällaiselle ääripäiden ja vaikuttavien kokemusten ihmiselle :)
Perjantaina kalenteri oli aika täynnä ja päätin viettää senkin vielä levon parissa. Lauantaina menin illalla kahdeksan jälkeen salille ja tein kompaktin 45 minuutin voimatreenin. Tein elämäni kovimman sarjan valakyykyissä, tein ensin kasvavilla kovilla painoilla 4x5 ja sen jälkeen otin vielä kakkosen niillä painoilla joilla sain keväällä tehtyä yhden kerran yhden toiston.
Eilen sunnuntaina kävin juoksemassa 13 kilometriä, olin ekaa kertaa liikkeellä juoksurepun kanssa. Joku täysin tuntematon ihminen lähetti sellaisen minulle ilmaiseksi kun olin pohtinut että tarvitsen varmaan juomavyön lisäksi vähän muutakin kantovälinettä 30 kilometrin polkulenkille. Kiitos siitä! Jälleen yksi osoitus juoksijoiden hienon yhteisön voimasta.
Juoksureppu on pienehkö Salomonin tuotos johon on kai tarkoitus laittaa vesipussi sisälle. Meillä on ollut rinkkaan kiinnitettävä viiden euron pussi mutta se on kadonnut jonnekin kaappien syövereihin. Tuollaista pussia kutsutaan kai rakoksi mutta se on mun mielestä niin typerä sana että kieltäydyn sitä käyttämästä :D Täydellä rakolla juokseminen ei houkuta. Laitoin reppuun sisälle 0.95 litran limpparipullon ja sehän toimi loistavasti. Ei painanut yhtään selkään tai tuntunut mitenkään epämukavalta. Repun riisuminen selästä, pullon ottaminen pois repusta, juominen ja takaisin selkään pakkaaminen onnistui helposti vauhdissakin.
Erikoisinta oli että tavalliseen lenkkiin tutuilla maastopätkillä tuli ihan eri fiilis kun oli reppu selässä. Tuntui ihan juoksijalta, polkujuoksijalta. Lepopäivät ja kovat treeniviikot näkyivät myös siten että 12.5 kilometrin jälkeen viimeinen pitkähkö ylämäki tuli paiskottua sellaista vauhtia että yleensä juoksen saman mäen alaspäin vastaavalla lennokkuudella! En ole tiennyt että umpeenkasvaneella nurmipohjalla voi juosta maastossa noin kovaa. Ylämäkeen. Reppu selässä. Vesisateessa. Se tuntui niin helpolta ja vaivattomalta että ihmettelen vieläkin.
Tänään oli taas salitreenin vuoro. Vahva nousukausi jatkuu. Se sama paino millä tein sen yhden valakyykyn kerran keväällä ja kahdesti viime lauantaina klo 20.43.. Kyllä kyllä, tein sillä tänään kolmosen! Hyvä voimatreeni muutenkin, lopussa vielä 3 x 300 metriä soutuvetoja.
Punttia ei ole enää tällä viikolla luvassa. Juoksen pari kertaa noin 7 kilometriä maastossa ja sitten keskityn lauantain polkujuoksulenkkiin. Vaikka 30 kilometriä kevyesti hölköteltynä poluilla ei mikään maraton olekaan niin valmistaudun siihen suunnilleen samanlaisella harjoitusviikolla kuin aina maratonillekin. Aikaa kuluu kuitenkin todennäköisesti enemmän kuin kertaakaan maratonilla joten energiaa olisi syytä olla tankissa jo valmiiksi ja repussa vielä lisää. Enpä malttaisi enää odottaa!
Kaupoissa on nykyään monenmoista tuotetta jäätelöstä sipseihin joita mainostetaan reilusti proteiinia sisältävinä. Idea ei ole ihan uusi, kymmenen vuotta sitten hyllyistä löytyi jo Raision valmistamaa Torino-proteiinipastaakin. Moni tämän tyyppinen tuote tulee ja menee, kuten Valion eka Profeel-sarja jossa oli mm. kaksiprosenttia rasvaa sisältävä tuorejuusto.
En ole hirveän innostuneesti testannut näitä tuotteita, proteiinikarkit ja muut kuningasideat ovat siis jääneet maistamatta. Saan proteiinia varmasti muutenkin ihan riittävästi kuten muutkin monipuolisesti syövät. Kaupassa bongasin kuitenkin niin mielenkiintoisen uutuuden että oli pakko ostaa paketti testiin.
Risenta gluteeniton luomufettuccine, valmistettu soijajauhosta. Ravintosisältö on aika päräyttävä:
44 grammaa proteiinia sadassa grammassa pastaa :D Sadassa grammassa Torinon tummaa proteiinipastaa on 350 kaloria ja 23 grammaa proteiinia eli tämä papupasta on ihan eri sfääreissä kun vertaillaan proteiinin määrää suhteessa energiaan. Peruskuivamakaronissa näyttäisi nopean vertailun perusteella olevan yleensä noin 13-16 grammaa proteiinia.
Kun aloin 50 gramman annosta paketista punnitsemaan niin poika pyöritteli fettuccinea käsissään ja sanoi että näyttää nippusiteeltä. Tärkeämpää oli kuitenkin maku joka nopean keittoajan (3-5 minuuttia) jälkeen paljastui neutraaliksi ja koostumus keitettynäkin on ihan peruspastamainen. Kelpaa hyvin kaikille kun päällä on vaikka lihapullakastiketta kuten meillä.
Se, kuka tällaista sitten tarvitsee ja mihin tarkoitukseen onkin sitten jo ihan eri asia. Mulle on tällä hetkellä tärkeintä saada paitsi reilusti proteiinia niin myös energiaa. 50 grammaa papupastaa vastaa 100 grammaa tavallista makaronia joten kalorimäärä jää aika pieneksi. Toinen puoli onkin sitten siinä että tämä tuo ihan relevantin vaihtoehdon lisäkkeeksi, gluteenittomat tuotteet on nyt pinnalla mutta mulle kotimaiset viljat eivät ole sopineet 15 vuoteen. Olen siis nähnyt hyvin läheltä kehityksen noissa tuotteissa ja tämän tyyppiset innovaatiot on mulle merkityksellisempiä kuin varmaan monille muille.
Paketti on aika pieni, 200 grammaa, ja sen hinta oli Valintatalossa noin 4 euroa. Yhden annoksen hinnaksi tulee siis suunnilleen euro. Kysyntä ja tarjonta on laskenut aika paljon hintoja tuolla sektorilla ja peruspastaa saa jo monesta kaupasta 500 gramman pussin noin 2 eurolla.
Vaihtelu virkistää ja ostan tätä varmasti jatkossakin, oisko tämä nyt sitten vaikka punttipäivän makaroonia? :) Hiilarimäärä, 9 g per annos, on sen verran pieni että ei tällä ainakaan pitkiksille tankata!
No miten eilisten pohdintojen jälkeen oikein kävi? Juoksin seiskan, ihan rauhassa. Heti ekojen askeleiden jälkeen tajusin miksi fiilis oli sellainen kuin oli. Jos asteikolla 1-5 pitäisi määrittää lenkkiä edeltäneen vuorokauden ravinto ja lepo niin molemmat olisi korkeintaan ykkösessä. Sellainen ei passaisi normaalistikaan mutta ei ainakaan silloin kun takana on useita erittäin kuormittavia harjoitusviikkoja ja on keskellä seitsemän peräkkäisen harjoituspäivän putkea.
Uni on sellainen asia jota ei lapsiperheissä voi pitää minään vakioituna määreenä. Joskus nukutaan kuin uppotukki viikkokausia, joskus heräillään parin tunnin välein. Sitten kun ne yö tai pari osuu tiukkaan hetkeen niin teräksisempikin tyyppi (jollaisena suoraan sanottuna itseäni tässä aihepiirissä pidän) on aika kuutamolla. On karmea nousta aamulla sängystä kun päätä särkee niin paljon että toinen silmä painuu itsestään kiinni.
Joku saattaa muistaa että selvitin reilu kaksi vuosi sitten erikoista vaivaa jossa vasemman puoleisessa otsalohkossa tuntui painetta ja kiristystä. Useampi erikoislääkärikään ei keksinyt siihen syytä mutta lopulta itse osasin yhdistää sen liian kovaan harjoituskuormaan ja ennen kaikkea vähäiseen ja katkonaiseen uneen, ehkä ajoittain myös riittämättömään ravintoon. Noin puolen vuoden jälkeen se vaiva onneksi katosi. Tällaisina hetkinä ne tuntemukset palaa edelleen lievempinä. Se on ikään kuin varoitusvalo kojelaudassa jonka havaittuaan kannattaa nostaa jalkaa hetkeksi pois kaasulta ja työntää latausjohto kiinni akkuun.
Sitten kun vielä on olemassa sellainen asia jota on vaikea vastustaa eli treenaaminen. Pää humisten ja kädet täristen menin tänäänkin aamupalan jälkeen salille. Järki vastaan sydän jne. Ruuvit on löysäl ja kovalevy jäässä.
Sykkeet oli normaalia korkeammalla eilen juoksulenkillä eikä salillakaan iisiä ollut, sen verran löytyi vielä onneksi järkeä päästä että otin pahimmat kuormitukset pois treenin lopusta enkä esimerkiksi soutanut vaikka se oli alunperin suunnitelmissa. Niin erikoista ja "väärääkin" kuin se on niin treeni kulki pääasiassa erinomaisesti ja tein todella kovaa voimasarjaa heti alussa. Kovinta mitä olen koskaan ennen saanut kasaan. Mutta niin kai se on että usein menee yllättävänkin kovaa ennen kuin leikkaa lopullisesti kiinni.
Jos saisi tänään kunnolla ravintoa tankkiin ja ennen kaikkea nukuttua hyvin niin huomenna olisi taas jo ihan eri meininki. Jos kuormitusmittari on siellä punaisella alueella vain vähän aikaa niin sen saa aika nopeasti myös palautettua takaisin turvallisempiin sävyihin.
En ollut eilen oikein tyytyväinen. Ajattelin että juoksen 17 kilometriä mutta päädyin lopulta 13 kilometriin. Miten siinä nyt niin kävi? Alkaako pakka hajoamaan?
Nälkä selvästi kasvaa syödessä. Pari kuukautta sitten olisin ollut erittäin tyytyväinen 28 kilometrin juoksuviikkoihin. Ja edeltävänä viikkona juoksin 49 kilometriä. Heinäkuun kahdentoista ekan päivän aikana kilometrejä on kertynyt 59, jos tämä tahti pysyy yllä niin kuun lopussa olisi kasassa 152 kilometriä. Se olisi eniten yli vuoteen.
Sen sijaan että olin pettynyt itseeni niin pitäisi olla rehellisesti vain ihan tyytyväinen. Olla onnellinen siitä että jalat kestää. Iloita siitä että motivaatiota riittää juosta aina 10-20 kilometriä kun laitan tossut jalkaani. Tyytyväisyys tappaa kehityksen mutta johonkin pitäisi olla tyytyväinenkin. Varmaan suurimman osan ajasta olenkin mutta sitten kun käy näin, joku yksittäinen lenkki tai viikon kilometrisaldo jää aiottua pienemmäksi ilman mitään varsinaista kunnon syytä niin kyllä se ihmetyttää.
Mulla oli tarkka suunnitelma miten kesäkuussa juoksen ja pääsinkin nousemaan asteittain tismalleen sinne 50 viikkokilometrin määrään mitä tavoittelin. Mutta nyt onkin sitten vähän myssy tyhjä. Ens viikko on aikalailla mietittynä, 30 kilometriä polkujuoksua lauantaina ja sitä ennen pari punttia ja tuntumaa ylläpitäviä lenkkejä, 5-8 kilometriä. Mutta entä nyt?
Nyt töiden jälkeen pitäisi lähteä juoksemaan mutta oisko se sitten normaali 12-13 kilometriä kevyesti? Joku lyhyt mutta kova tasavauhtinen, nelonen tai kutonen? Yleensä jos ei ole tarkkaa ennakkosuunnitelmaa niin tulee mentyä kevyimmän ja helpoimman kautta. En ole vetänyt yhtään kevyttä viikkoa kuukauteen, kuormitus on ollut aika kovaa. Mutta kun tekis kovasti mieli takoa niitä hyviä kilometrejä nyt kun voi..
Kaikesta huolimatta sain eilen lenkillä 500 kilometriä kasaan, sataseen kului aikaa 19 päivää ja 8 juoksulenkkiä. Otin samalla ison harppauksen vuoden kilometritavoitteessa, kesäkuun alussa "ennuste" näytti että vuoden lopussa olisi 722 kilsaa, nyt se luku on 888 kilometriä. 1300 kilometriin ehtii hyvin kiriä ellei tule heikkoja hetkiä henkisesti tai fyysisesti.
Tulosta syntyy salinkin puolella, lauantaina tein tosi hyviä ja raskaita sarjoja vaikka taukoa puntista oli taas lomailun takia puolitoista viikkoa. Olen ihan maksimitasolla voimapuolella vaikka juoksua tulee enemmän kuin aikoihin. Todella hämmentävää, lenkinhän pitäisi syödä voimatasoja. Ehkä niiden välinen balanssi on nyt just sellainen kuin pitääkin.
12, 13, 18, 4, 6, 7 kilometriä. Aika monta reittivaihtoehtoa mielessä ja kohta pitäisi sitoa juoksutossujen nauhat kiinni. Ehkä annan vain jalkojen viedä ja nauttia siitä polusta minkä ne valitsee.
Tänään oli harvinainen lenkki, olin nimittäin juoksemassa jonkun toisen kanssa. Jos olen viime vuosina juossut 500 harjoituslenkkiä niin niistä noin 497 olen juossut yksin. Se on ollut ihan tietoinen valinta, ei ole tarvinnut koskaan sopia kenenkään kanssa mitään aikatauluja tai lenkkivauhtia vaan lähteä vain juoksemaan ihan oman mielen mukaan. Juoksu on mulle hyvin vahvasti omaa aikaa jossa en kuule mitään muuta kuin omia askeleitani ja ajatuksiani.
Tämän päivän erikoisuus johtui siitä että olen onnistunut innostamaan mukaan blogin yhteiselle polkujuoksulenkille myös tuttuja joilla ei ole kovinkaan vankkaa juoksupohjaa. Päätin ottaa yhden poluille mukaan mielivän kaverin lenkkiseuraksi ja näyttää hänelle että pitkän matkan juoksu ei ole mikään erikoinen suoritus ja onnistuu kyllä häneltäkin. Juostiin maastossa kymppi noin tunnissa kevyellä askeleella niitä näitä jutellen ja eihän se hänelle ollut juttu eikä mikään.
Mielestäni pitkäkin juoksumatka onnistuu aika vähälläkin juoksutaustalla jos muuten kunto on hyvä, lihaksisto kunnossa ja liikuntatausta monipuolinen. Ongelmia voi toki tulla rasitusvammojen kanssa jos paikat eivät kestäkään yhtäkkiä isoa juoksumäärää. Mielestäni tuollaiset reilun kympin lenkit ovat ihan passeleita kun totuttaa kroppaa pidemmille matkoille - siis jos muuten kunto on hyvää luokkaa. Mun tapauksessani mitään aiempaa pohjaa ei aikoinaan ollut joten työtä oli vähän enemmän tehtävänä.
Tärkeintä on juosta riittävän rauhallista vauhtia ja ottaa mukaan riittävä määrä evästä ja juotavaa sekä ennen kaikkea nauttia niitä säännöllisesti juoksun aikana. Järjestämälleni 30 kilometrin polkulenkille on ilmoittautunut nyt noin parikymmentä hyvin eritasoista juoksijaa ja mukaan mahtuu lisääkin! Lisätietoja tästä bloggauksesta: http://kevyetkilometrit.blogspot.fi/2015/06/blogin-yhteislenkki-polkupitkis-lansi.html .
Nämä omat kilsat ja pitkätkin lenkit ovat kovin maltillisia kun seuraa ultramaailman tapahtumia. Tälläkin hetkellä pari erittäin kovaa tekijää on tallustelemassa hurjia suorituksia.
Suomalainen Pekka Ashprihanal Aalto on jälleen kerran mukana New Yorkin Queensin pitkillä Self-Transcendence-matkoilla. Tällä kertaa juostavana on 3100 mailia eli hippusen alle 5000 kilometriä. Juoksu starttasi 14. kesäkuuta ja maalissa tulee olla 4. elokuuta mennessä. Pekka on johtanut kisaa alusta asti ja on käsitykseni mukaan tuon matkan maailmanennätys vauhdissa, Wolfgang Schwerk juoksi vuonna 2006 tuon pikku siivun 41 vuorokaudessa, 8 tunnissa ja 16 minuutissa. Maailman pisimmän juoksukilpailun oma sivusto kertoo että Pekalla on nyt kasassa 26 vuorokaudessa lähes 2000 mailia eli yli 3200 kilometriä. Se tarkoittaa 123 kilometriä joka ainut päivä lähes kuukauden ajan. Ja vielä on pari viikkoa samaa tahtia jäljellä..
Queensin sijaan ihan muita Amerikan polkuja talloo puolestaan omalla pitkällä taipaleellaan Scott Jurek, yksi kaikkien aikojen parhaista ultrajuoksijoista. Jurek voitti 2000-luvun alussa Western Statesin seitsemän kertaa peräkkäin ja Spartathlonin kolmesti vuosina 2006-2008. Moni on varmasti lukenut Christopher McDougallin kirjan Syntynyt juoksemaan jossa kerrotaan myös Jurekista tai miehen oman kirjan Eat & Run jossa hän kertoo tarkemmin mm. veganismistaan.
Scott Jurek on tällä hetkellä kruunaamassa ultrajuoksu-uraansa, kuten hän on itse asian ilmaissut. Hän pyrkii tekemään ennätyksen 2189 mailia eli 3500 kilometriä pitkällä Appalachian Trail-polulla. Hän aloitti juoksunsa toukokuun lopussa ja uskoi rikkovansa vanhan ennätyksen useilla päivillä. Toisin on käynyt, polvivaivat ja vatsapöpö ovat hidastaneet vauhtia todella paljon ja koko ennätyksen syntyminen on vaakalaudalla. Jurek on yksi Amerikan tunnetuimmista juoksijoista ja matkan edetessä on riittänyt valtavasti niin mediaa, faneja kuin muitakin selfien ottajia polkujen varrella vaanimassa ja tämäkin on varmasti vienyt reilusti energiaa ja aikaa.
Viimeisen vajaan viikon aikana on tapahtunut taas paljon kaikenlaista kivaa niin urheilun kuin muunkin parissa. Olin suunnitellut viime viikolle 50 juoksukilometriä, juoksin lopulta kolme lenkkiä: 18, 17 ja 14 km. Eli yhteensä 49 kilsaa ja just olin kirjoittanut miten pidän aina tiukasti suunnitelmista kiinni ja teen kaikki harjoitukset mitä olen päättänytkin :D Tosi asiassa juoksin varmaan vähän ylikin viiskymppiä, jokainen lenkki on todelliselta pituudeltaan ehkä noin kilsan pidempiä kuin mitä merkitsen ylös. En jaksa mitään satoja metrejä laskea yhteen joten esimerkiksi jos juoksen lenkin aikana 7.5 kilsan kierroksen kolmesti niin se on mun mielessä 7 + 7 + 7 = 21 km. Tämän tavan hyvä puoli on siinä että olen aina paremmassa kunnossa kuin luulen ;)
Lauantaina olin tsekkaamassa paikallisen crossfit-salin omaa painonnostokisaa, näin kesällä kun kalenteri on painonnoston osalta todella tyhjä niin pyrin aina paikalle jos vain jotain sillä rintamalla tapahtuu. Päädyin lopulta tuomariksi ja sehän passasi, mikäs kauniina ja lämpimänä heinäkuun lauantaina olisi parempaa kuin painonnosto? Ilmeisesti kaikkien muiden mielestä ihan muut asiat, sekä katsojia että nostajia oli kovin vähän. Tunnelma oli kuitenkin tosi mukava ja rento, kiva tapahtuma kaikin puolin. Kisan innostamana ainakin muutama nostaja teki myös reiluja parannuksia omiin ennätyksiinsä joten mikäs sen hienompi juttu!
Viime viikolla sain itse tosiaan kasaan hyvän määrän treeniä, ne 49 juoksukilometriä ja kaksi kovaa voimaharjoitusta soutuvetoineen. Sen jälkeen olikin hyvä ottaa vähän rennommin. Lähdettiin kolmeksi päiväksi lomareissulle perheen kanssa, ohjelmassa oli huvipuistoa, kylpylää ja vesipuistoa. Ilmat oli pääasiassa tosi hyvät mutta kun oltiin kylpylä/vesipuistokompleksissa niin sai hyvin todeta millainen Suomen kesä on. Kostea ja kylmä! :)
Ilma oli 14 asteinen, sää sateinen ja pilvinen joten eipä ollut ulkoaltailla ruuhkaa. En ole kuitenkaan koskaan ennen ollut vesipuistossa joten otettiin pojan kanssa kaikki ilo irti liukumäistä, onneksi niiden välissä oli poreallas lämpimine vesineen. Tuli naureskeltua että avantouintiharrastuksesta on ainakin se hyöty että pystyy olemaan suomalaisessa vesipuistossa heinäkuussa. Monessa vesiliukumäessä ei tosiaankaan ollut hurjinta vauhti vaan se
että alastulossa naamaan iskeytyi voimalla iso määrä jääkylmää vettä! Fiilis oli hyvin saman tyyppinen kuin talviuinnissa, saunan virkaa toimitti toi lämmin poreallas ja avantona oli liukumäet.
Eilen kotimatkalla ajeltiin kaikessa rauhassa Pohjanmaan rannikkoa kulkevaa Rantatietä ja päädyttiin tauolle täysin sattumalta ihan huikeaan paikkaan. Rangsbyn kylässä Närpiössä sijaitsee Fagerö Folkpark, jossa on mm. kesäravintola, venesatama, erittäin siistissä kunnossa oleva hiekkaranta ja mykistävät näkymät merelle. Vaikka oli edellisenä päivänä uitu neljä tuntia niin pakko oli kaivaa uikkarit takalaatikosta ja kirmata autiolle uimarannalle.
Tänään palailin takaisin arkeen ja kävin aamupäivällä juoksemassa. Olen viimeiset kuukaudet keskittynyt kestävyyskunnon palauttamiseen kohtuulliselle tasolle ja vauhti on ollut kokonaan poissa mutta nyt otin vähän tehoja irti. Juoksin viisi kilometriä josta eka kilsa kevyttä hölköttelyä ja loput neljä tasavauhtista kovaa. Reitti oli puoliksi ikivanhaa purtsia ja puoliksi soratietä, varsinkin puruosuudet oli rankkaa ja upottavaa koko edellisen illan ja yön jatkuneen kaatosateen vuoksi. Noin kilometrin lenkillä on kaksi erittäin kovaa mutta lyhyttä mäkeä, nousujyrkkyys varmaankin 20 prossaa, kunnon pystysuoraa seinää muutaman metrin verran. Tuntui vähän oudolta juosta reippaampaa vauhtia niin pitkän tauon jälkeen mutta hyvin se sujui enkä hiipunut ihan tolkuttomasti. Kai tämä suht tasavauhtinen oli.
Kun alkuviikko meni lomailun merkeissä niin tästä saattoi nyt startata vähän tiukempi rypistys. Yhdeksän treenipäivää putkeen? Katsotaan miten käy.
Tero Hyppölän erinomaisessa kirjassa 226 - Fyysinen kantti on mainio osuus jossa pitkän triathlon- ja ultraurheilu-uran tehnyt mies listaa valmentajiensa plussia ja miinuksia sekä tekee samanlaisen listauksen myös itsestään urheilijana. Lukemisesta tekee mielenkiintoisen se tosiasia että hän on käytännössä aina valmentanut itse itseään ja arvioi siis itseään sekä valmentajana että valmennettavana. Idea on minusta sen verran hauska että päätin tehdä samanlaisen itsestäni, olenhan kuntoilijan urani alusta asti suunnitellut kaiken harjoitteluni itse.
VALMENTAJA-MIKA
+ Tekee realistiset suunnitelmat joita on helppo noudattaa. Ei tarkkoja, tiettyyn päivään ja ajankohtaan sidottuja harjoituksia vaan esimerkiksi viikoittainen kilometrimäärä joka urheilijan on helppo sovittaa muuhun elämään sopivina paloina.
+ Ymmärtää koko ajan paremmin miksi urheilijan suorituskyky on tietyllä hetkellä sellainen kuin on ja (toivottavasti) osaa tätä tietämystä hyödyntää myös sitten kun mennään kohti kauden päätavoitteita.
+ On ollut monessa perusteesissä oikeassa vaikka on kehitellyt ne silloin kun takana on ollut vasta kovin vähän harjoittelua. Hiljaa hyvä tulee, maltti on valttia jne. kuulostaa ikiaikaiselta löpinältä mutta kestävät aikaa juuri siksi että ne ovat totta. Pikavoittoja ei ole eikä valmentaja-Mika niihin ole koskaan myöskään uskonut.
+ On kiinnostunut kaikesta mahdollisesta urheilusta ja seuraa mielenkiinnolla hyvin erilaistenkin lajien harjoittelua ja pyrkii koko ajan oppimaan uutta ja avartamaan näkemystään.
+ Pitää teoriassa monipuolista harjoittelua avaimena monipuoliseen, hyvään kuntoon.
- Käytännössä ei uskalla vaihtaa tuttuja lajiharjoituksia toisiin vaan junnaa tuttujen päälajien parissa harjoituksesta toiseen.
- Dogmaattinen, hirttäytyy ensimmäiseen järkevältä ja yksinkertaiselta kuulostavaan harjoitusohjelmaan josta kuulee ja pitää siitä kiinni vuodesta toiseen.
URHEILIJA-MIKA
- Kehittyy heikosti kestävyydessä, nopeudessa, voimassa ja kaikilla muillakin osa-alueilla.
- Huono kehonhallinta, koordinaatiokyky, liikkuvuus ja kyky oppia uutta.
+ Kaikesta huolimatta se kaikkein tärkein eli motivaatio on korkealla eikä anna edellä mainitun listan haitata menoa millään tavalla.
+ Pitää olosuhteista joista moni muu ei. Tykkää juosta niin lumimyrskyssä, kaatosateessa kuin mutaisilla poluillakin. On yhtälailla kotonaan peruskuntosalilla kuin karummillakin painonnostosaleilla.
- Ei ole hyvä juoksemaan helteellä mutta kehittynyt silläkin osa-alueella huomattavasti.
- Ei halua juosta asvaltilla ja/tai muun liikenteen seassa, ajaa aina autolla lähimmälle puisto- tai metsä-alueelle.
+ Keskittyy olennaiseen, välineet ja hifistely on toissijaista. Tärkeintä on pysyä liikkeessä.
- Suurin osa harjoittelusta mukavuusalueella, esimerkiksi juoksu hitaalla peruskestävyysvauhdilla. Jos ja kun nostaa tehoja niin menee suoraan toiseen ääripäähän anaerobiselle alueelle. Suurin ja kehittävin alue näiden välissä jää käyttämättä lähes kokonaan. Merkkejä paremmasta (ehkä, toivottavasti) näkyvissä.
+ Oppinut miten fyysinen kunto kasvattaa henkistä kapasiteettia ja taas toisinpäin, positiivinen eteenpäinmenevä ikiliikkuja on syntynyt.
- Ajoittain epärealistinen kuva omasta kunnosta ja siitä mihin se riittää.
+ Edellisestä huolimatta sen verran sisua että on tullut maaliin debyyttimaratonilla 16 kilometrin kävelemisen jälkeen sekä täydellisesti voimattomana ja sumussa mutta tällä kertaa juosten samaiset viimeiset 16 kilometriä kolmannella maratonilla viime syksynä.
+- Epärealistinen kuva kunnosta, väärä vauhdinjako ja muut ongelmat johtuvat paljolti siitä ettei käytä koskaan kelloa tai sykemittaria. Elämä on hauskempaa kun seikkailee ilman tarkempaa tietoa menneestä tai tulevasta joten tässä on myös ehdottomasti positiivinen puoli joka jopa peittoaa tämän tuomat ongelmat.
+ Ei pelkää kovimpia tehoharjoituksia vaikka ei niistä aina pidäkään.
+ Pyrkii oppimaan virheistään...
- ...mutta usein yhden mokan tilalle tuleekin jo toinen.
Plussia taisi tulla enemmän kuin miinuksia mutta se taitaa kertoa enemmän positiivisesta ajattelutavastani kuin siitä että olisin mitenkään erityisen hyvä sen enempää valmentajana tai urheilijana. Tai ehkä se just kertoo siitä kun tulosurheilusta ei kuitenkaan ole kohdallani kyse! :D
Valmentaja-Mika oli tälle viikolle kaavaillut 50 juoksukilometriä kolmeen lenkkiin jaettuna sekä kahta voimaharjoitusta. Eka voimatreeni tiistaina meni aika perustasolla mutta eilen torstaina tein valakyykkyjä kovemmilla sarjapainoilla kuin koskaan ennen. Toistojen määrissä olen vihdoin ja viimein saamassa järkeä päähäni ja teen mieluummin kolmosen tai vaikka ykkösen kuin väkisin yritän jotain vitosta.
Pitkän viileämmän jakson jälkeen nyt on ollut pari kuumempaa päivää, eilen +23 ja tänään +25. Pitkään arvoin kumpana päivänä juoksen ja kumpana menen salille mutta koska tänään oli selvästi tuulisempaa niin päätin mennä tänään. Vähän hölmösti ajateltu, metsässä puusto suodattaa tuulen pois mutta aurinko on tähän aikaan vuodesta keskipäivällä niin korkealla ettei poluilla ole varjoa juuri laisinkaan.
Hellejuoksu on mulle yleensä haastavaa ja olen sitä pyrkinytkin kehittämään. Tänään oli eka päivä tänä vuonna kun juoksin ilman juoksutakkia. Alkuviikon lenkilläkin juoksin takki päällä. Tarkoituksenani on ollut totuttaa kroppaa lämpimään ja hikiseen oloon ja se on näköjään kannattanut. Missään vaiheessa lenkkiä ei ollut tukala tai hiostava olo, 6.5 desiä maltohunajavettä riitti just hyvin 17 kilometrin lenkkiin.
Tällä hetkellä on monella tapaa vahvempi olo kuntoilijana kuin koskaan ennen. Kaikesta mitä teemme jää jälki, niin henkisesti kuin fyysisesti. Treeneissä tehdyt pienet ja joskus varmaan vähän isommatkin jäljet ovat olleet tämän hetken fiiliksen mukaan aika hyviä. Lopulta juuri se tunne omasta itsestä on usein se mikä ratkaisee, ei se mitä oikeasti olemme vaan miten itsemme koemme.
Mustanaamio on tunnetusti hyvä hyville ja paha pahoille, käviköhän tässä nyt sitten niin että kesäkuu oli kova kovikselle?
Tilastot on häkellyttävän hyvät. Oltiin viisi päivää lomareissulla Helsingissä enkä treenannut silloin kertaakaan. Joka viikko pidin muutenkin kaksi lepopäivää. Harjoituspäiviä kertyi kuitenkin tasan 20.
Kävin 13 kertaa lenkillä, viime kesänä ja syksynä juoksin useana kuukautena 12 kertaa mutta sitä enemmän viimeksi yli vuosi sitten. Kilsoja kertyi 143 ja myös sen lukeman olen ylittänyt viimeksi viime kevään kovan juoksuhaasteen yhteydessä.
Olen siis juossut nyt enemmän kuin viime syksynä kun valmistauduin maratonille. Se kertoo mun mielestä siitä että vaikka kuinka kuvittelin että juoksin ennen Hangon maratonia tarpeeksi niin en kyllä juossut. Hyvä juttu on se että olen tällä kertaa tajunnut sen riittävän ajoissa ja pystyn valmistautumaan useiden kuukausien ajan paljon paremmin vuoden päätavoitteeseen.
Tämä 143 kilometriä ei ole mun mielestä vielä mikään ihan huippumäärä. Uskon että mun kroppa kestää nyt 150-200 kilometriä kuukaudessa säännöllisesti. Jos ja kun keskityn vain juoksuun niin tuo 150 kilometriä onnistuu yhden viikonkin aikana. Puhunko tässä nyt sitten vähän liikoja vai en niin sen näyttää seuraavat kuukaudet.
Puntin määrä tottakai laski kuten pitikin. Painonnostotreenejä oli kesäkuussa kaksi ennen kesätauon alkamista ja omatoimisia lihaskunto/voimaharjoitteita tein viidesti. Aiempina vuosina olen leikannut tasaisesti pois sekä puntteja että lenkkejä jos olen ollut vaikka reissussa, nyt priorisoin juoksun korkeammalle tasolle. En tiedä onko päätös edes kovin kipeä koska tiedän että juoksu edellä on mentävä nyt selkeästi joka tilanteessa. Pitkä voimakausi lokakuulta huhtikuulle toisaalta antoi hyvät valmiudet myös ottaa sillä puolella vähän iisimmin.
Juoksin ekat metrini (ei kilometrit vaan metrit) tammikuussa 2011 mutta siltä vuodelta ei ole tietääkseni säilynyt mitään muistiinpanoja. Oisinkohan juossut sinä vuonna lopulta ehkä 500 kilometriä?
Ois täysin ainutlaatuista mun liikkumishistoriassa jos nyt saisin tasaisesti kuukaudesta toiseen merkintöjä tonne 150 kilometrin tietämille. Eikä se varmasti voisi olla näkymättä siinä miten maraton lokakuussa sujuu.
Sain muuten just linkin viime viikonlopun Western States 100-kisan tunnelmavideoon enkä voi mitenkään olla jakamatta sitä teille.
100 mailia poluilla yön viileässä pimeydessä ja päivän paahtavassa auringonpaisteessa. Jotkut asiat nyt vaan kuulostaa, näyttää ja varmasti myös tuntuu niin hienoilta.
Videolla esiintyvä partainen kaveri on Rob Krar joka voitti kisan nyt toisen kerran peräkkäin. Kenties maailman paras ultrapolkujuoksija tällä hetkellä. Lopussa numerolla 70 maaliin tuleva leidi on 70-vuotias Gunhild Swanson josta tuli kaikkien aikojen vanhin nainen joka selviytyy kisasta läpi. Miettikääpä sitä, 160 kilometriä haastavia polkuja rankoissa olosuhteissa 30 tunnissa. Oisko siinä haastetta tuleville neljällekymmenelle treenivuodelle?
