Tapahtumaviikonloppu.

Viime viikonloppuna oli yksi niistä vuoden suurista juoksupäivistä jolloin tapahtumia on ympäri maata. Pääkaupunkiseudulla oli ensin helatorstaina Bodom Trail ja lauantaina HCR, innokkaimmat vetivät nämä molemmat läpi, ja muualla mm. Yyteri Maraton ja Seinämaraton. Kokkolassa oli puolestaan ultratapahtuma jossa matkoina 6h, 12h ja 24h. Ja vaikka mitä muita.

Olen juossut monena vuonna Yyterissä mutta jo toista kertaa peräkkäin se jäi väliin. Omat juoksuhaasteet ovat vieneet suuremman mielenkiinnon ja tapahtuma on myös ollut samaan aikaan kuin poikani synttärit. Jonkinlainen kestävyyssuoritus on kai valmistaa tarjottavat useammalle kymmenelle ihmiselle mutta suoraan sanottuna se tuntui just oikealta. Netti täyttyi äkkiä erityisesti HCR-raporteista ja -hehkutuksista ja mietin hetken että olisiko munkin tehnyt mieli juosta puolikas. Mutta ei tehnyt, ei yhtään.

Tajusin että juoksutapahtumat on mulle tarinankertomista ja uusien sivujen kääntämistä. Seikkailemista ja kokemista. Kellon rooli on hyvin pieni tai olematon. Puolimaratonajan parantaminen viidellä tai viidellätoista minuutilla olisi kova juttu mutta se ei vain houkuttele, ei ainakaan suurena tavoitteena ja maalina. Jos johonkin kisaan menisin niin se toimisi kovana pitkäkestoisena harjoitteena joka yksin jäisi helposti tekemättä.

Tiedän että tätä on tosi monen juoksuharrastajan vaikea tajuta. Mulle vain on oikeasti ihan sama onko puolimaratonennätykseni 1:56 tai 1:36. Asetin kolme vuotta sitten tavoitteeksi että mulle riittää jos joskus juoksen 21 kilometriä alle kahteen tuntiin. Se on onnistunut. Olen saanut siltä matkalta kaiken mitä olen siltä halunnutkin vaikka se ei monenkaan mielestä ole kovin paljon. Säännöllisesti satoja lenkkejä ja yli tuhat kilometriä vuodessa juokseville mun enkkani, maratonin ekan puoliskon 1:56, olisi paperia. Ois se varmaan mullekin. 5 minuutin ja 30 sekunnin kilometrit ei ole mulle mitään ylitsepääsemätöntä vauhtia, ei kahdellakympillä. Mutta kolmellakympillä se tekee jo tiukkaa. Neljälläkympillä se on tosi haastavaa ja hankalaa. Siihen haluan panostaa, oppia pitämään kohtuullisen vauhdin alusta loppuun reilummillakin matkoilla. Kun neljäkymppiä sujuu, haluan kokeilla miten käy viidelläkympillä. Sitten kuudessakympissä, seitsemässä. Missä se rajaa milloinkin menee ja miten pitkälle sitä pystyy joskus vielä venyttämään?

Niin älyttömältä kuin se kuulostaakin niin en halua juosta kovaa juoksutapahtumissa! :D Eikös se sitten ole kilpailujen tarkoitus? On varmaan monille mutta minulle juoksukisat eivät ole koskaan olleet kilpailuja. Ne ovat olleet oman tason mittaamista mutta ei muiden vaan omaa kestävyyttä vastaan.

Positiivista on että tiedän oman harjoitteluni olleen nämä ekat vuoden niin maltillista ja kevyttä että varaa kehittyä on vielä tosi paljon. Olen paljon mieluummin parhaassa kunnossani 60- kuin 30-vuotiaana, miettikää miten siistiä olisi kolmekymmentä vuotta kestävä nousukäyrä!! :) Onneksi kestävyysjuoksu on laji jossa se on ehdottomasti mahdollista.

Jotkut hetket ovat käänteentekeviä tai ainakin ne auttavat ymmärtämään paremmin sitä mikä on mahdollista ja mikä ei. Eilen lukemani Onnin raportti Unkarin 6 vuorokauden juoksusta on juuri sellainen. Kiitos kaikille muillekin hienoista raporteista ja onnittelut kovista tuloksista, olette mulle ihan oikeasti esikuvia jotka antaa innoitusta ja uskoa siihen että omatkin haaveet kyllä aikanaan toteutuu kunhan tekee oikeita asioita ja on valmis siihen.