Elämää suurempi syksy.

Kirjoitin jo muistaakseni elokuun puolella että syksy alkaa. No ei se kyllä alkanut. Kelit jatkuivat kesäisen lämpiminä tosi pitkään. En nyt ihan äkkiä muista koska syyskuun puolessa välissä olisi ollut jatkuvasti +20C astetta.

Nyt se syksy on kyllä ihan oikeasti täällä. Havahduin siihen ekan kerran kunnolla torstaina kun kävin juoksemassa melkein viikon tauon jälkeen. Polut olivat täynnä kuolleita lehtiä, les feuilles mortes. Joka päivä kun kävin sen jälkeen juoksemassa, lehtiä oli enemmän ja enemmän.

Äsken lämpötila oli nollassa ja pakkasetkaan ei taida olla yöllä ja aamulla kaukana. Laitettiin pojan kanssa eilen illalla puita uuniin ensimmäistä kertaa tänä syksynä .

Olen suunnitellut juoksevani shortseilla mahdollisimman pitkään, ainakin johonkin +5C keleihin asti. Juoksen yleensä aamupäivällä joten lämpötila ehtii nousta sen yli vaikka aamupalan aikaan olisi vielä nollakelit kuten tänään.

Eilen en juossut enkä treenannut muutenkaan. Vietin illan vähän toisella tavalla. Aamupäivällä olin kuullut suru-uutisen Peter von Baghin siirtymisestä ajasta ikuisuuteen. Peter suhtautui äärimmäisellä intohimolla ja palolla siihen mitä eniten rakasti eli elokuvaan. Juuri sellaisista ihmisistä pidän, on kyse sitten urheilusta tai mistä tahansa. Peter oli innostava ja inspiroiva hahmo joka omisti koko elämänsä asialleen ja jätti jälkeensä melkoisen henkisen perinnön. En koskaan tavannut häntä mutta suomalaisille elokuvaharrastajille hän oli yhtä tuttu hahmo kuin joku ystävä tai sukulainen. Kirjoissa, lehdissä, televisiossa, radiossa. Aina läsnä siellä missä puhuttiin elokuvan merkityksestä.

Heti aamupäivällä lähdin kirjastolle ja vietin aikaa elokuvakirjojen ja elokuvahyllyjen äärellä. Otin lopulta mukaani ehkä sen von Baghin tunnetuimman työn, Elämää suuremmat elokuvat, ja Truffautin klassikon 400 kepposta. En ollutkaan sitä vielä nähnyt.

Ja kuin sattumalta elokuvan viimeinen kohtaus oli yhdellä otoksella kuvattu kilometrin mittainen juoksu.

Syksyn ei tarvitse olla synkkää ja masentavaa aikaa. Joskus pitää olla hetken hämärää tai jopa pimeää että huomaa valon kun se alkaa taas sarastaa.