Pimeän metsän halki.

Liikunnassa on selvästi olemassa ruuhka-ajat ja hiljaiset hetket, on kyseessä sitten kuntosali tai lenkkipolut. Arki-iltaisin noin viidestä yhdeksään riittää paljon muitakin hikisiä liikkujia, viikonloppuisin kovimmat piikit taitavat ajoittua lauantain aamupäivään ja sunnuntai-iltaan. Ainoa selvä ero on sunnuntaissa, silloin aamulla ja aamupäivällä kuntosalit ovat aika tyhjiä mutta jos on hieno ilma niin lenkkeilijöitä ja talvella hiihtäjiä piisaa yllin kyllin. Viikon selvästi hiljaisin hetki on helppo nimetä: se on lauantai-ilta.

Tälle viikonlopulle osui poikkeuksellisen paljon erilaisia tapahtumia ja muita menoja, kalenterissa ei meinannut tila riittää kirjaamaan kaikkea edes ylös. Ohjelmassa oli kuitenkin juoksulenkki, koska sille ei tarvitse laittaa mitään erityistä kellon aikaa niin ajatuksena oli lähteä juoksemaan kun kaikki muut päivän menot on pulkassa. Lopulta pääsin poluille iltakahdeksan jälkeen.

Metsän läpi kulkeva pururata on mulle tuttu juttu mutta juoksen siellä oikeastaan aina valoisaan aikaan. Illallakin sen pitäisi olla valaistu klo 23 saakka. No arvatkaapa oliko.. Onneksi olin pakannut otsalampun mukaan, muuten juoksusta ei olisi tullut yhtään mitään. Kahdeksan jälkeen oli jo aivan pilkkopimeää ja ilta muuttui koko ajan synkemmäksi.

Otsalamppukaan ei valaissut järin suurta aluetta mutta ainakaan en juossut ojaan tai puita päin. Kaikista jännintä oli juuri ajankohta: tuolla on aina kymmeniä muitakin ulkoilijoita mutta kukapa siellä olisi lauantai-iltana kahdeksasta kymmeneen? Muutama juoksija tuli vastaan heti alkumatkasta, olivat siis lähdössä jo kotiin ja lenkki oli pulkassa. Mutta sen jälkeen sain juosta kymmeniä minuutteja että näin ketään. Tunnelma oli kyllä todella aavemainen mutta yritin keskittyä polkuun ja juoksuun ja unohtaa möröt. Jossain vaiheessa edessä näkyi jotain, se oli jonkun kävelijän lenkkarin heijastin. Hieman edempänä oli kaksi naista ulkoiluttamassa koiraa, meinasivat saada sydänkohtauksen kun juoksin heidän ohitseen. Vaikka polku olisi kuinka suosittu niin tähän aikaan pilkkopimeässä ei todellakaan osaa odottaa eikä kuvitella kohtaavansa ketään muuta. Eikä ainakaan niin että joku tulee yhtäkkiä takaa..

Tarkoitus oli juosta 3 kilometrin polku kuudesti eli kolmeen kertaan sinne-ja-takaisin mutta illan edetessä se ei tuntunut enää niinkään hyvältä vaihtoehdolta. Koskakohan olin juossut viimeksi pimeässä? Ehkä joskus keväällä - valaistulla tiellä joka tapauksessa.

Päätin siirtyä 9 kilometrin jälkeen asfalttitien reunaan ja oli jotenkin paljon levollisempaa kun katuvalot valaisivat tietä. Eipä sielläkään juuri autoja liikkunut, ei varmaan ainuttakaan ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin. Siirsin otsalampun päästä käsivarteen ja asetin sen vilkuttamaan valoa.

Ilma tuntui omituisen lämpimältä syyskyyn viimeisten päivien myöhäiseksi illaksi, olikohan 12-13 astetta lämmintä? Tuuli oli edelleen kova mutta sekin tuntui lämpimältä. Shortsit olivat juuri oikea valinta tällekin lenkille.

Tien valkoista reunaviivaa pitkin juostessa, välillä katseen ylös kohti kirkasta taivasta ja tähtiä kohottaen tuntui todella levolliselta ja rauhalliselta. Juuri siinä hetkessä oli hyvä juosta ja edetä taivalta. Muut olivat viettämässä lauantai-iltaa omalla tavallaan mutta minun piti olla juuri tässä. Peltojen viertä matkatessa ja tähtiä katsellessa, valtatien valovirran siintäessä jossain edessä, meni melkein kylmiä väreitä. Kuinka onnekkaalta erilaiset sattumukset ja polulta toiselle siirtymiset voivatkaan tuntua.

Viimeisiin lenkkeihin ennen maratonia sain todella paljon inspiraatiota ja motivaatiota seurattuani perjantain ja lauantain ajan Spartathlonin etenemistä. Kolmestatoista sisukkaasta suomalaisesta peräti yksitoista pääsi maaliin asti, hurja onnistumisprosentti kun kaikista matkaan lähteneistä juoksijoista 40% joutui keskeyttämään.

Tänään illan tullen laitan taas tossut jalkaan ja jännitän mihin tällä kertaa askeleet vie.