Elämäni toinen puolimaraton takana.

Lauantaina aamupäivällä suuntasimme kohti juoksun lähtöpaikkaa josta starttaisivat kympin, puolimaratonin ja maratonin osallistujat. Vuosi sitten olin mukana kympillä, se oli elämäni ensimmäinen juoksutapahtuma ja takana oli kuntoilua vasta muutamia kuukausia. Nyt olin jälleen samoissa maisemissa ja nimeni oli toista kertaa puolimaratonin lähtölistassa.

Numerolappu rintaan, vähän vielä vettä elimistöön ja kohti lähtöviivaa. Tapahtuma oli keskikokoinen, muutama sata puolikkaan juoksijaa, joten isoista massatapahtumista tuttuja tavoiteaika-ryhmiä ei ollut. Hilasin itseni suunnilleen puoliväliin porukkaa, ajattelin että saan hyvää vetoapua keskitason menijöistä. Heti parin sadan metrin juoksun jälkeen otinkin kohteekseni kaksi miestä joiden peesissä roikuin ensimmäiset kolme-neljä kilometriä. Keli oli aurinkoinen mutta pysyin mielestäni ihan hyvin vauhdissa mukana. Sitten miehet katosivat, taisivat kiristää vauhtia, ja kohdalle tuli kaksi naista joiden vauhti tuntui sopivalta. Roikuin mukana, välillä vierellä oli muitakin, välillä olin yksin kolmantena pyöränä. Noin 10 kilometrin kohdalla oli huoltopiste jossa toinen mimmeistä kiristi vauhtia ja toinen jäi yksin. Pysyin kuitenkin tämän toisen peesissä. Itselläni ei ollut mitään kelloa mukana joten en tiennyt mitään ajankulusta, jostain ohiajaneesta autosta tosin huudettiin että kymmenen kilometriä takana ja tunti juostu. Ajattelin että ihan sopivaa tahtia mennään.

Noin 17 kilometrin kohdalla oli jälleen huoltopiste jossa kirittäjäni hidasti juomaan rauhassa, itse nappasin mukin vauhdissa mukaan ja jatkoin samalla tahdilla. En katsonut kuinka kauas hän jäi, en katsonut koko kisan aikana kertaakaan taakseni kuten en aiemmissakaan kisoissa, mutta toivottavasti hän sai edes vähän peesiä minusta. Mitään kipuja tai ongelmia ei ollut, 6-12 kilometrin välissä aamupala vähän kupli vatsassa mutta ei pahemmin. Työnteolta juoksu tuntui viimeiset kahdeksan kilometriä. Porukkaa meni jatkuvasti ohi mutta en juurikaan ohittanut ketään. Ajattelin että vauhti on varmaan hiipunut pahasti. Kilometritolppia alkoi todella odottaa. Enää kahdeksan, enää seitsemän, enää kuusi kilometriä.. Henkistä kanttia ei kuitenkaan viety missään vaiheessa äärirajoille vaan aika rauhallisin mielin sain edetä.

400 metrin maalisuora alkoi olla edessä ja voimia oli yllätten vielä niin paljon että pistin kunnon loppukirin päälle ja paahdoin loput parisataa metriä ohitellen muutamia muita. Juoksin yli maaliviivan, nappasin poikani syliin, nappasin vähän vettä ja kannoin pojan autolle puolen kilometrin päähän. Ei tarvinnut istua alas tai puhallella. Syksyllä olin tässä vaiheessa vielä taipaleella, nyt istuin autossa ja ajelin kotia kohti!

Loppuaika 2.02. Parannusta viime syksyn debyyttiin tasan 20 minuuttia! Huh. En olisi uskonut että pystyn 2.10-2.15 aikaa kovempiin suorituksiin. Olo on edelleen kuin mestarilla!