Viime viikolla 50 vuotta täyttänyt Union Berlin on täysin oma tapauksensa nykyjalkapallossa. Yhdistyneen Saksan alasarjoissa pitkään potkinut joukkue on vaikeuksista huolimatta noussut pykälä kerrallaan ylöspäin ja voimakkaan yhteishenkensä avulla noussut 2000-luvulla Saksan 2. bundesliigan vakiintuneeksi hahmoksi. Nousut ja putoamiset, jopa romahdukset, ovat lukuisten futisseurojen ominaispiirre. Miksi Union sitten on kummajainen?
Kakkosbundesliiga on divaristatuksestaan huolimatta Euroopan seuratuimpia urheilusarjoja, yleisökeskiarvot pyörivät noin 20 000 katsojan tuntumassa ja seurojen budjetit ovat kymmeniä miljoonia euroja. Futis on paitsi huippu-urheilua niin myös bisnestä, sidosryhmiä ja markkinointistrategioita. Kun suurin osa seuroista rakentaa stadioneistaan valtavia viihdekeskuksia erilaisine vip-tiloineen, Union Berlinin stadion on kannattajien itse itselleen rakentama.
Seura teki kyllä suunnitelmat ja hankki materiaalit ja työkalut mutta varsinaisen työn tekivät kannattajat itse. Pari ammattilaista koulutti 2500 fania jotka purkivat vanhat rakenteet ja rakensivat uudet katsomot, kaiteet ja nurmikentän. Kannattajien kädenjälki näkyy kaikessa ihan kirjaimellisesti: 22 000 katsojaa vetävän stadionin paikoista yli 18 000 on seisomakatsomoissa - siis peräti 84 prosenttia! Sellaista määrää ei ole muualla, seisomakatsomoita on yleensä vain päädyissä tai yksittäisissä sektoreissa, eikä esimerkiksi Englannissa seisomakatsomoita ole juuri lainkaan.
Stadionin nimi on Stadion An der Alten Försterei, suomeksi Vanhan metsänhoitajanmökin stadion. Se sijaitsee Köpenickin alueella upean Wuhlheiden kansanpuiston vieressä. Todella hieno ja vehreä metsäalue lähellä suurkaupungin sykettä, olen siellä itsekin joskus kävellyt ja kuljeskellut. Kuten stadionin nimestäkin jo voi päätellä, liput matseihin myydään Vanhasta metsänhoitajanmökistä. Stadion näyttää ulkoapäin vanhalta kaapelitehtaalta, ovathan seuran juuret 1900-luvun alun metallityöläisten joukkueessa.
Union Berlinin vaihtoehtokulttuuri ei lopulta ole niin erikoista ja vaihtoehtoista. Talkoita, vapaaehtoistyötä, yhteisö joka tekee asioita itse itselleen ja muille sen sijaan että he odottaisivat muiden tekevän kaiken valmiiksi. Se on arkipäivää monien pienten urheilulajien ja -seurojen parissa mutta kovin harvoin enää urheiluviihteen ja futisbisneksen huipulla. Union Berlinin väelle urheilu kun ei ole viihdettä tai bisnestä vaan paljon enemmän. Ehkä sen ymmärtäminen on monilta suuruudenhulluuden tavoittelussa kadonnut ja juuri siksi berliiniläisten seuraväki kiertääkin luennoimassa aiheesta niin Lontoon kuin Barcelonankin urheilufoorumeissa.
Olen viimeksi käynyt katsomassa ulkomaista jalkapalloa noin kymmenen vuotta sitten. Mielenkiinto meni, ehkä aikaa tai rahaakaan ei ole enää tarpeeksi. Union Berlinin kaltaisten tarinoiden myötä pieni kipinä kuitenkin herää.
Suomessa talkoo- ja vapaaehtoistyö on arkipäivää koska puroissa virtaava rahamäärä on ehkä jääkiekkoa lukuunottamatta pysynyt niin pienenä että rakkaus itse lajiin ja urheiluun on pysynyt keskiössä. Toisaalta meillä on myös vahva vähättelyn kulttuuri jossa oman kunnan tai kaupunginosan joukkuetta ei pidetä minään. Kun Union Berlin toi myyntiin 2222 euron hintaisia elinikäisiä kausikortteja nelosdivarissa, kannattajat ottivat pankista lainaa ja ostivat niitä. Ehkä jo lähivuosina korteilla pääsee katsomaan maailman seuratuimman liigan, Bundesligan, otteluita niissä itse rakennetuissa katsomoissa, jotka sijaitsevat seuran - siis sen kannattajien - itse omistamalla stadionilla ja tontilla.
Union Berlinin tarinan voi lukea Urheilusanomien numerosta 3/2016 joka on juuri nyt lehtipisteissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti