Juokse henkesi edestä - Omaehtoisen elämän mahdollisuudesta.

Tilasin Aku Kopakkalan tuoreimman kirjan heti sen ilmestyessä viime talvena mutta koska tiedätte miten lukemiseni ovat edenneet niin pääsin maaliin vasta nyt. Lukutahtini on nyt onneksi jo jotain ihan muuta kuin aiemmin joten kirja-arvostelujakin on tulossa pitkästä aikaa.

Aku on itselleni tuttu hahmo paitsi ultrajuoksutapahtumien tuloslistoilta niin myös siviiliammattinsa ja siihen liittyvien kirjojensa puolesta. Pimeässä ja synkeässä Suomessa kun ollaan niin ehkäpä jokaisen olisi syytä lukea miehen kirjoittama kirja Masennus jotta ymmärtäisi itseään tai ainakin lähipiiriään paremmin. Saman nimisiä opuksia näyttää ilmestyneen muuten kaksi, en tiedä onko kyseessä sama kirja eri kansilla vai ei, olen itse lukenut vuonna 2009 ilmestyneen version. Erinomainen esitys aiheesta joka tapauksessa.

Juokse henkesi edestä tarjoaa reilut 200 sivua monipuolista asiaa juoksusta. Paino sanalla monipuolista, kavalkaadi on jopa sillisalaattimainen. Tarjolla on kaikkea mahdollista ultrajuoksuraporteista maailman huippujen harjoitusohjelmiin ja tavallisten kuntoilijoiden hölkkävinkeistä erittäin pitkien matkojen juoksemisen historiaan. On aina haastava tilanne kun lähdetään tarjoamaan jokaiselle jotakin mutta sirpaleisuudestaan huolimatta lähes kaikki teksti kirjassa on siitä huolimatta mielenkiintoista ja sujuvaa luettavaa.

Ällistyttävimmät fiilikset tarjosi ultrajuoksun historia, osio tarjoaa toinen toistaan huikeampia tarinoita joista en ollut kuullutkaan. Nykypäivänä on tottunut siihen miten pieni pallomme on, toisella puolella maailmaa tehdystä ennätyksestä tai muusta seikkailusta kuulee välittömästi mutta näiltä juoksutarinoilta kesti jopa satoja vuosia saavuttaa kirjan lukija. Osa niistä on niin harvinaisia etten edes googlailemalla löytänyt tarkempia tietoja. Näitä juoksijamestareita ei wikipediasta löydy.

Vai tiesitkö miten isoille areenoille kuten Madison Square Gardeniin keräännyttiin 1800-luvulla seuraamaan kuuden vuorokauden kaksintaisteluja? Tai miten juostiin kilpaa Euroopan halki tai maailman ympäri? Phileas Fogg sai tottakai seuraajansa - varhaisista ultrajuoksijoista.

Kopakkala kertoo myös japanilaisista munkeista jotka juoksevat 1000 maratonia seitsemän vuoden aikana. Juoksuvarusteisiin kuuluu geelien sijaan hamppuköysi ja kolikko. Köysi siltä varalta jos matkanteko ei enää maita ja kolikko maksuksi tuonelan lautturille. Omanlaisensa tapa harrastaa maratonkeräilyä tämäkin.

Akun omista juoksuista käydään läpi mm. kuuden vuorokauden kisojen raportit. Aikuisen kuntoliikkujan näkökulmasta on huojentavaa tajuta että mies on ollut laiskanpulskea sohvaperuna vielä melko myöhäiselläkin iällä. Koskaan ei siis ole liian myöhäistä hurahtaa ja aloittaa tietään kohti valaistumista - vaikka tämän kirjan harjoitusohjelmien ja vinkkien myötä.

Loppusanoissaan Kopakkala siteeraa Goethea: "Etten vain eläisi elämääni, vaan myös loisin sitä". Junassa voi istua vaunussa matkustajana, veturissa kuskina, lapioida hiiliä koneeseen tai määrittää koko junan kulkusuunnan asettelemalla kiskoja maahan. Ultrajuoksu on yksi tapa yhdistää nämä kaikki ja nauttia elämästä omaehtoisesti


 .
2105/5000.

Hetken hän on itseään kevyempi.

Miksi? Siitä kai kaikessa kirjoittamisessa on kyse. Sen avaamisesta miksi jotain tapahtuu ja millaisia tunteita se jokin herättää. Siihen olen ainakin blogissani itse aina pyrkinyt ja toivottavasti edes hetkittäin päässyt lähemmäs sen jonkin ydintä. 

Eilen löysin tekstin joka vaikutti. Suvi Sinervon Juoksu ääriin avaa juoksemista riipaisevan rehellisesti ja erittäin koskettavalla tavalla. Sellainen teksti koskettaa joka osuu lähelle ja moni Sinervon lauseista osui syvälle.

"Kukaan ei vaatinut minulta mitään, enkä minä vaatinut mitään juoksemiselta."

Mun piti olla huomenna Turussa juoksemassa mutta seurue kuihtui kokoon ja lopulta olin vain minä. Jotta juoksutapahtumaputkeni ei katkeaisi olisin saattanut lähteä yksinkin matkaan mutta onneksi tälle illalle löytyi tapahtuma paljon lähempääkin. 

Tänä viikonloppuna juostaan myös yksi oman juoksukuplani isoimmista tapahtumista. Kuusamossa ovat kaikki: Johanna ,  Timo , Kirsi, Susanna, Juha, Mikael , Onni , Jussi, Don ,  Satu , Juuso ja monen monta muuta. On matkana sitten 31, 53, 80 tai 160 kilometriä tai olette toimitsijoina - toivottavasti kaikki menee hyvin! Juoksen läpi viikonlopun omia polkujani ja olette ajatuksissani. 

"Aiemmin kerroin, että en halunnut juosta aikaa vastaan, vaan halusin juosta jotenkin toisin. Oli tärkeää huomata, kuinka paljon pidin siitä, että juokseminen puhdistaa minut sisältäpäin. Kun juoksen ja toistan liikettä tarpeeksi, hengitykseni avautuu ja raikas ulkoilma menee minussa kaikkialle. Ulkopuoli ja sisäpuoli yhdistyvät."

Juoskaa ääriin. 

.2030 / 5000 

Rovaniemi17, Turku100 ja Beibi1000000.

Painonnoston hektisin kisakausi on nyt takana, se huipentui Rovaniemellä viikonloppuna järjestettyihin 17-vuotiaiden SM-kisoihin. Reissusta ollaan jo toivuttu vaikka 11 tunnin bussimatka la-su yönä tuntui melkoiselta koomalta. Väsytti rankan kisapäivän jälkeen todella paljon mutta bussin penkeille oli lähes mahdoton nukahtaa, vaikka miten akrobaattiseen kippuraan pääsinkin niin käytävällä roikkui joko jalat tai pää ja just kun olin nukahtamassa niin joku meni ohi ja osui.

Tärkein juttu eli itse kisa meni todella hyvin, saatiin kisojen nuorimmalla joukkueella kolme SM-mitalia kotiin viemisiksi ja tietysti rutkasti tärkeää kisakokemusta. Se tuli tarpeeseen sekä junnuille että valkulle.

Tältä näyttää painonnostokisan kulisseissa. Yksi on kisalavalla ja muut lämmittelevät, valmentajat hyörivät ja pyörivät ympäriinsä ja mutisevat mielessään laskukaavoja siitä miten monta nostoa tai minuuttia omalla urheilijalla on vielä aikaa lämmitellä ja miten se aika tulisi käyttää jotta lavalle nousee juuri oikeaan tilaan viritetty mieli ja lihaksisto.

Voin olla joukkueestani erittäin ylpeä, kaikki pystyivät antamaan parastaan irti ja joko tekivät uusia ennätyksiä tai ainakin sivusivat niitä. Omasta pärjäämisestäni en osaa sanoa juuta tai jaata, mitään suurempia mokia huoltamisessa ei ainakaan tullut tehtyä.

Heti kun kisa oli ohi aloin jo suunnitella tulevan kesän ja syksyn leirejä ja kisoja. Ja oikeastaan jo vuoden 2018 17-vuotiaiden SM-kisoja jotka me järjestämme. Tänään laitan noiden kisojen tulosrajat salin seinälle ja junnut tietävät heti miten heidän tulee harjoitella ja menestyä jotta näitä elämyksiä pääsee kokemaan myös kotilavalla. Olimme viimeiset viisi vuotta putkeen Suomen paras seura 17-vuotiaiden SM-kisoissa mutta ikävä kyllä pitkä matka ja muutamat poisjäännit jättivät meidät tänä vuonna joukkueena pois kärkipaikoilta. Teen aivan varmasti kaikkeni tulevan vuoden aikana jotta olemme jälleen 2018 ykkösiä tässä ikäluokassa. Mutta sitä ennen onkin jo mm. 20- ja 23-vuotiaiden SM-kisat elokuussa joihin pitää nyt ensin valmistautua :D

On aivan selvää että kun valmennuspuolella ja seuratyössä on kiireitä niin aikaa omille liikunnoille on vähemmän. Vaikka juoksukilometrejä ei kovin paljon toukokuussa olekaan kertynyt niin jonkinlaisessa liikkeessä sitä on silti tullut oltua tavalla tai toisella.

Ens viikonlopulle olin suunnitellut jotain juoksutapahtumaa ja nyt pitäisi tehdä jo varmaan valinta siitä mihin olen reissaamassa. Haarukassa oli mm. Salpausselkä Trail Run ja Kouvolan puolimaraton mutta välimatkaa on aika reilusti enkä ole siinä kunnossa että esimerkiksi puolimaratonin juoksemisessa täysillä olisi mitään järkeä. Tarvitsisin nyt paljon enemmän kevyttehoista mutta pitkäkestoista lenkuraa. Ja siihen tarpeeseen otollisin taitaa olla nyt Suomi100 Turussa. Hurja nimi viittaa enemmänkin juhlavuoteen kuin matkaan, taitaa olla harvassa sadan kilsan taivaltajat tuolla vaikka liikkumismuodon voikin valita vapaavalintaisesti ja edetä vaikka fillaroimalla. Kyseessä ei ole ajanotollinen kilpailu vaan vapaamuotoinen liikuntatapahtuma ja se onkin omaan tilanteeseeni varsin passelia. Voisin juosta kotimaisemissakin 25 kilsaa lauantaina mutta tekisinkö sitä? No vastauksen varmaan arvaa jokainen :D Ja saapahan samalla viidennen juoksutapahtuman plakkariin tältä vuodelta.

Mitenkään edellisiä saavutuksia ja suunnitelmia väheksymättä, katsoin muuten eilen Million Dollar Babyn. Eihän se ollut odottanut digiboksin kovalevyllä kuin vasta reilun vuoden. Hyvä minä.


1925 / 5000

Yksin.

Viime aikoina on tapahtunut paljon, liian paljon liian nopeasti. Olen ollut hukassa tunteiden viidakossa, harhaillut risteileviä polkuja sumussa, törmännyt eteen ilmestyneeseen puuhun ja särkynyt. Tuntuu kuin olisi pakko kirjoittaa. Koska mulla ei ole sulkakynää ja mustepulloa, lukollista päiväkirjaa tai kirjoituskonetta, kirjoitan tänne. En kirjoita tätä sulle, en kirjoita tätä teille vaan itselleni.

Ahdistun yksinolosta. Minulla on pakko olla koko ajan puhelin, toinen ihminen, joku tai jotain johon hukuttaa itseni. Jos juoksen yksin, juoksen mahdollisimman lyhyen lenkin ja vähän aikaa jotta pääsisin taas muiden pariin. Olen harrastanut elokuvia koko elämäni. En pysty keskittymään yhteenkään elokuvaan tai tv-sarjaan. Katson viisi minuuttia, laitan pausen ja katson puhelinta. Onko joku laittanut viestiä, kaivannut. Jos ei ole, selaan hetken jotain. Mitä vaan. Jos luen kirjaa, en pääse yhtä aukeamaa loppuun ettei sama toistuisi.

Tämä ei ole mikään uusi juttu. Olen ollut tässä pisteessä ainakin puolitoista vuotta ja se on vain pahentunut. Lopulta tänä keväänä monena hetkenä kun en ole saanut kovasti kaipaamaani ja odottamaani sosiaalisuusruisketta suoniini, olen romahtanut totaalisesti.

Omien heikkouksien ja riippuvuuksien tunnustaminen on kaikista vaikeinta. Vielä vaikeampaa niitä on myöntää muille. Varsinkin jos ne on kyllästetty hylätyksi tulemisen ja menettämisen pelolla.

Olen joutunut rakentamaan itseni monta kertaa uudestaan paloista. Olen syntynyt uudestaan kolme kertaa kun ulkopuoleltani on heitetty eteen jotain josta on ollut mahdotonta selviytyä entisenlaisena. Ensimmäinen Mika syntyi vuonna 1983, toinen teini-iässä, kolmas talvella 2010-2011. Neljäs syksyllä 2015. Nyt, toukokuussa 2017 romahdan ensimmäistä kertaa ja rakennan palat minusta itsestäni, omasta sisimmästäni löytyvistä syistä.

En tiedä mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Mistä minun pitää luopua tai miten elää. Mutta haluan katsoa elokuvan tai lukea kirjan. Haluan pystyä olemaan läsnä hetkessä yksin. En tiedä koska sellaista olen viimeksi kokenut. Pitkät juoksut yksin jossain maratonilla tai poluilla, olemassaolon ja sietokyvyn rajamailla ovat ehkä lähimpänä sitä tunnetta. Mutta se ei ole arkea, sitä mitä suurin osa elämästä lopulta on.

Varmaan ensimmäinen askel on että puhelin ei seuraisi mukana joka paikkaan ruokapöydästä vessaan. Että se ei olisi kaikessa läsnä ja täyttäisi jokaista tyhjää hetkeä jossa en osaa olla yksin. En aio tehdä mitään tiukkaa päätöstä siitä että en saisi koskea puhelimeen vaikka tiettyinä ajankohtina ja sitten palkita itseäni onnistumisesta jotenkin. Mutta jos akku kestää pitkään, olen ehkä elänyt hetkessä enemmän, yksin, ilman pakonomaista tarvetta olla koko ajan jossain muualla tai jonkun kanssa.

En varmaankaan ole ainoa joka kokee samaan aikaan nauttivansa siitä mitä nykymaailma on ja silti kaipaavansa johonkin entiseen. Vaikka teknologia on mahdollistanut elämääni upeimpia ihmisiä ja elämyksiä, voisin toisaalta elää hyvin myös siinä maailmassa jossa kasvoin. Ajassa jossa kaupat menivät kiinni lauantaina kahdelta ja avautuivat jälleen maanantaina, puhelin oli eteisessä pöydällä ja kulki mukaan vain sinne minne sen johto ulottui. Oliko maailma todella parempi ja helpompi paikka elää? Muistot ja aika vääristää kaiken, lapsuuden maailma olisi eri aikuisen silmin.

Päivä 0. Ajanlaskuni alkaa nyt tästä hetkestä.

Heräsin tänään viideltä. Olen koko kevään heräillyt läpi yön tai liian aikaisin, usein molempia. Olen kuvitellut sen johtuvan keväästä ja makuuhuoneeseen tulvivasta valosta mutta onhan siinä ollut muutakin. Pää ja sydän ovat porisseet padassa ja odottaneet pohjaan palamista tai ylikiehumista.

Jokaisena aiempana kertana olen ottanut puhelimen. Nyt makasin sängyssä ja mietin mitä teen. Kuudelta nousin, söin aamupalan ja lähdin metsään juoksemaan. Sateisen yön jälkeen metsässä linnut lauloivat. Aurinko paistoi. Näin tämän täytyy alkaa.

"Maailma on liian mysteerinen minunlaiselle", sanoi hän.

Kisakausi ja boheemielämää.

Moikka pitkästä aikaa. Enpä ole hetkeen ehtinyt istua alas ja kirjoittaa. Tai lukea blogeja. Tai juurikaan edes treenata. Elämä on ollut totutusti taas melkoista menoa ja meininkiä ja sama tahti vain jatkuu. Hyvä niin! Jossain tulevaisuudessa siintää kesä, vaikka sitä ei säästä voisi päätelläkään, ja loma. Ekaa kertaa koskaan aion olla oikeasti kesälomalla.

Pääsiäisen ultrakokeilusta on nyt kuukausi ja oon juossut sen jälkeen 9 kertaa, yhteensä 26 kilometriä. Onhan se vähän. Todella vähän. Mutta eipä kalenteriin ole kivuttomasti enempää juoksua sopinut enkä tästä ole jatkossakaan tekemässä mitenkään väkinäistä suorittamista.

Mielestäni mun arki on jo aikalailla täynnä ja jokainen lisätunti liikuntaan ois pois jostain muusta. Siitä että olen mun pojan kanssa kahdestaan 15 päivää kuukaudessa. Siitä että teen nykyään perus-8-16-duunia. Siitä että johdan yhtä Suomen aktiivisimmista painonnostoseuroista. Tai siitä että joskus on vain kiva lojua sängyssä tekemättä mitään tai nähdä ystäviä ja kavereita. Just nyt en halua luopua mistään muusta jotta voisin treenata vaikka 10 tuntia viikossa. Se tekis todella hyvää kunnolleni mutta minusta ei pidä koskaan tehdä sellaista mitä ei todella halua, tämä seikkailu jota myös elämäksi kutsutaan on liian lyhyt sellaiseen.

Sellaista on kuntoliikkujan boheemielämä. Vartti hölkkää silloin tällöin, punttitreenejä pari kertaa kuukaudessa. Eniten saan siitä että saan olla päivittäin urheilun kanssa tekemisissä, vaikka valmentaisin muita enkä itse olisi se joka on liikkeessä. Yhteydenottoja yksityisvalmennuksista tulee jatkuvasti ja mun on todella vaikea kieltäytyä, tykkään tästä hommasta niin paljon ja jos vain voin jotenkin auttaa muita kehittymään ja pääsemään eteenpäin kohtia omia tavoitteita ja unelmia niin teen parhaani. Näillä aikatauluillani ja kalenterillani se ei ole kovin paljon mutta joka tapauksessa kaikille pyrin löytämään jonkun ratkaisun.

Tälle vuodelle asettamani tavoite 12 juoksutapahtumaan osallistumisesta tuntuu edelleen loistavalta idealta. Miten vähän tulisikaan juostua ilman sitä? Pitkikset ainakin jäisivät kokonaan pois.. Huhtikuussa oli 5.5 tunnin sekä 13 tunnin polku-ulkoilut, parin viikon päästä olen todennäköisesti mukana puolimaratonilla jossain päin Suomea. Tapahtumia järjestetään paljon keväällä ja valinnanvaraa olisi paljon! Kesäkuussa, viikkoa ennen juhannusta, odottaakin se huikein spektaakkeli mitä olla voi. Meidän oma ultratapahtuma Porissa.

Kisakausi on kuumimmillaan myös painonnostossa. Viime viikonlopun olin Turussa junioricupin kevätkisassa ja ens viikolla lähdetään Rovaniemelle 17-vuotiaiden SM-kisoihin. Jo lähtökohtaisesti kuulostaa hullun hauskalta ja jännältä seikkailulta matkata 36 tunnin aikana napapiirille ja takaisin ja siinä välissä taistella suomenmestaruuksista.  Kuulostaahan se myös raskaalta, kun kaiken matkustamisen jälkeen on toivottavasti sunnuntaiaamuna viideltä kotona niin en usko että ekana olen lähdössä lenkille. Ehkä syön aamupalan eka :D

Kesäkuun alussa olen viime vuoden tapaan Vierumäellä leireilemässä junnujen kanssa. Ja sitten.. no, ihan hirveästi enempää suunnitelmia kesäksi ei olekaan. Kaiken aikataulutetun elämän ja kalenterin täyteen ahtamisen vastapainoksi kuulostaa hyvältä olla tekemättä mitään. Ehkä istua autoon vailla päämäärää ja antaa tien viedä. Tai päätyä tuntematommille metsäpoluille ja kirmailla siellä aamusta iltaan. Ja ehkä vähän eksyäkin.

Sellaista on mun elämä.


1750 / 5000