maanantai 15. toukokuuta 2017

Yksin.

Viime aikoina on tapahtunut paljon, liian paljon liian nopeasti. Olen ollut hukassa tunteiden viidakossa, harhaillut risteileviä polkuja sumussa, törmännyt eteen ilmestyneeseen puuhun ja särkynyt. Tuntuu kuin olisi pakko kirjoittaa. Koska mulla ei ole sulkakynää ja mustepulloa, lukollista päiväkirjaa tai kirjoituskonetta, kirjoitan tänne. En kirjoita tätä sulle, en kirjoita tätä teille vaan itselleni.

Ahdistun yksinolosta. Minulla on pakko olla koko ajan puhelin, toinen ihminen, joku tai jotain johon hukuttaa itseni. Jos juoksen yksin, juoksen mahdollisimman lyhyen lenkin ja vähän aikaa jotta pääsisin taas muiden pariin. Olen harrastanut elokuvia koko elämäni. En pysty keskittymään yhteenkään elokuvaan tai tv-sarjaan. Katson viisi minuuttia, laitan pausen ja katson puhelinta. Onko joku laittanut viestiä, kaivannut. Jos ei ole, selaan hetken jotain. Mitä vaan. Jos luen kirjaa, en pääse yhtä aukeamaa loppuun ettei sama toistuisi.

Tämä ei ole mikään uusi juttu. Olen ollut tässä pisteessä ainakin puolitoista vuotta ja se on vain pahentunut. Lopulta tänä keväänä monena hetkenä kun en ole saanut kovasti kaipaamaani ja odottamaani sosiaalisuusruisketta suoniini, olen romahtanut totaalisesti.

Omien heikkouksien ja riippuvuuksien tunnustaminen on kaikista vaikeinta. Vielä vaikeampaa niitä on myöntää muille. Varsinkin jos ne on kyllästetty hylätyksi tulemisen ja menettämisen pelolla.

Olen joutunut rakentamaan itseni monta kertaa uudestaan paloista. Olen syntynyt uudestaan kolme kertaa kun ulkopuoleltani on heitetty eteen jotain josta on ollut mahdotonta selviytyä entisenlaisena. Ensimmäinen Mika syntyi vuonna 1983, toinen teini-iässä, kolmas talvella 2010-2011. Neljäs syksyllä 2015. Nyt, toukokuussa 2017 romahdan ensimmäistä kertaa ja rakennan palat minusta itsestäni, omasta sisimmästäni löytyvistä syistä.

En tiedä mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Mistä minun pitää luopua tai miten elää. Mutta haluan katsoa elokuvan tai lukea kirjan. Haluan pystyä olemaan läsnä hetkessä yksin. En tiedä koska sellaista olen viimeksi kokenut. Pitkät juoksut yksin jossain maratonilla tai poluilla, olemassaolon ja sietokyvyn rajamailla ovat ehkä lähimpänä sitä tunnetta. Mutta se ei ole arkea, sitä mitä suurin osa elämästä lopulta on.

Varmaan ensimmäinen askel on että puhelin ei seuraisi mukana joka paikkaan ruokapöydästä vessaan. Että se ei olisi kaikessa läsnä ja täyttäisi jokaista tyhjää hetkeä jossa en osaa olla yksin. En aio tehdä mitään tiukkaa päätöstä siitä että en saisi koskea puhelimeen vaikka tiettyinä ajankohtina ja sitten palkita itseäni onnistumisesta jotenkin. Mutta jos akku kestää pitkään, olen ehkä elänyt hetkessä enemmän, yksin, ilman pakonomaista tarvetta olla koko ajan jossain muualla tai jonkun kanssa.

En varmaankaan ole ainoa joka kokee samaan aikaan nauttivansa siitä mitä nykymaailma on ja silti kaipaavansa johonkin entiseen. Vaikka teknologia on mahdollistanut elämääni upeimpia ihmisiä ja elämyksiä, voisin toisaalta elää hyvin myös siinä maailmassa jossa kasvoin. Ajassa jossa kaupat menivät kiinni lauantaina kahdelta ja avautuivat jälleen maanantaina, puhelin oli eteisessä pöydällä ja kulki mukaan vain sinne minne sen johto ulottui. Oliko maailma todella parempi ja helpompi paikka elää? Muistot ja aika vääristää kaiken, lapsuuden maailma olisi eri aikuisen silmin.

Päivä 0. Ajanlaskuni alkaa nyt tästä hetkestä.

Heräsin tänään viideltä. Olen koko kevään heräillyt läpi yön tai liian aikaisin, usein molempia. Olen kuvitellut sen johtuvan keväästä ja makuuhuoneeseen tulvivasta valosta mutta onhan siinä ollut muutakin. Pää ja sydän ovat porisseet padassa ja odottaneet pohjaan palamista tai ylikiehumista.

Jokaisena aiempana kertana olen ottanut puhelimen. Nyt makasin sängyssä ja mietin mitä teen. Kuudelta nousin, söin aamupalan ja lähdin metsään juoksemaan. Sateisen yön jälkeen metsässä linnut lauloivat. Aurinko paistoi. Näin tämän täytyy alkaa.

"Maailma on liian mysteerinen minunlaiselle", sanoi hän.

2 kommenttia: