Tampere Maraton 2016 - Jätätsä pisteitä vai pilkkuja?

En ole aamuihminen mutta silloin kun on jotain merkittävää tapahtumassa pääsen yleensä hyvin liikkeelle. Kello soi kuuden jälkeen, aamupala oli syötynä seitsemältä, ennen kahdeksaa olin linja-autoasemalla. Kävellessäni asemalle huomasin että ennusteet olivat oikeassa. Myrsky oli jo aamulla kova ja sen pitäisi vain kiihtyä päivän mittaan. Minä, myrsky ja maraton. Erikseen erinomaiset, yhdessä ylittämättömät.

Olin Ratinassa ennen kymmentä ja ehdin rauhassa hengaamaan Katjan kanssa. Tämä olisi jo kolmas yhteinen maratonimme neljän kuukauden sisällä. Minimaratonilla pikkujuoksijoiden riemua, numerolappu haltuun, nippu banaaneja ja vettä naamariin, kolme isoa geeliä säilöön stadionin takana olevalle huoltopisteelle.

Hengailua, tuttuja, kavereita, ystäviä. Maraton-yhteisön kokoontumisajot käynnissä mutta fiiliksissä ei ollut maratonista tietoakaan. Ekakertalaiset ottivat lämpöä radalla tuntia ennen eivätkä malttaneet pysyä paikoillaan. Ei mua haittaa yhtään että se on taaksejäänyttä elämää. Raahustin viittä vaille startti etsimään vapaata vessaa. Vasta lähtöviivalla kun pamahti tajusi että tänään muuten juostaan.

Lähdin liikkeelle yhdessä epävirallisen 4:20 jäniksen eli Läskimaija-Jussin kanssa. Jussilla oli selässä 20 kilon rinkka, tämä tulisi olemaan testi Vantaan maratonin maailmanennätys-juoksua varten. Takana kuvassa näkyy myös Petri jonka kanssa juoksimme ison osan matkasta. Muutamia muitakin seurassamme käväisi, osa lyhyemmän, osa pidemmän aikaa. Kivoja tyyppejä ja juttu luisti!

Heti stadionilta ulos juostuamme alkoi tajuamaan miten kova tuuli oikeasti oli. Arboretumin osuudella Pyhäjärven aallot löivät rantapenkereen yli ja kasteli juoksijat. Pää painui alas ja tuulta vasten piti puskea voimalla jotta pääsi yhtään eteenpäin. 4:20 jänisjengin olisi pitänyt juosta tasaisia 6:10 minuutin kilometrejä mutta noilla osuuksilla ei voinut katsoa kelloa tai edetä sen mukaan. Piti vain pyrkiä eteenpäin vauhdista riippumatta.

Eka kierros ei tuntunut edes juoksulta, kuin olisi kävelylenkillä. Reitti oli 4x 10.5 kilometrin kierros joten tavoittena oli tasaisia 1:05 kierroksia. Jäimme ekalla rundilla siitä hieman, kello näytti 1:06 stadionilla.

Pyrimme kiristämään toisella kierroksella hivenen mutta myrskyosuudet olivat edelleen haastavia. Pidin niistä kovasti mutta tiesin että ne vaikuttaisivat loppuaikaa heikentävästi. Mutta mitä sitten! Jälleen olin liikkeellä seikkailumielellä.

Join ekan ison 100 gramman geeliputelon 13-18 kilometrin välillä. Tuntui edelleen helpolta. Arboretumin jälkeen kierroksen puolivälissä oli tiukka ylämäkiosuus mutta nautin siitäkin.

Puita oli kaatunut reitille. Toivottavasti kukaan ei jäänyt alle.

Puoliväli ohitettu ajassa 2:11 ja suuntaamme ulos stadionilta.

Aloin odottaa ongelmia mutta niitä ei näkynyt eikä kuulunut. Katselin arboretumia ja paikkoja joilla on mulle erityinen merkitys. Samalla huomasin että tuuliosuudella Jussilla oli vaikeuksia. Kun tulimme ylämäkiosuudelle, mies oli lysähtänyt reppunsa murskaavan painon alle ja askellus oli ylvään juoksun sijaan reipasta kävelyä. En tulisi miestä jättämään joten yritin olla kuin pyöräilyjoukkueen apuajaja, domestique, joka vetää kapteenin vuoren huipulle. Kaikesta halusta ja tahdonvoimasta riippumatta 29 kilometrin kohdalla Jussi sanoi että olisi riski jatkaa, keskivartalosta voisi hajota jotain. Ymmärsin hyvin, tuollaisen taakan kanssa pitää olla hyvä ryhti ja jos sitä ei pysty pitämään pitää heittää pyyhe kehään. Jussi riisui reppunsa ja jäi reitin varteen. Oli pakko jatkaa yksin.

Join tokan geelin 24-29 kilometrin välillä. Mietin että Forssassa kaksi kuukautta sitten olin romahtanut jo monen monituista kilometriä aikaisemmin.

Tiesin että joku tuttu saattaisi näkyä reitin varrella mutta silti tuntui ihan huikealta nähdä rakas ystävä reilun kolmenkympin kohdalla Laukontorin rannassa. Siinä se juoksi farkuissa mun rinnalla viissataa metriä Ratinaan ja lähetti vikalle kierrokselle. Kylmiä väreitä, erittäin hyvällä tavalla.

Kolme kierrosta ja 31.5 kilometriä täyttyi ajassa 3:18. Vika kierros lähti ja tuntui edelleen tosi helpolta ja hyvältä. Juoksin helposti tikaten ylämäet, vauhdilla rullaten alamäet. Vain tasaisella oli nihkeämpää. Yleensä tässä vaiheeessa porukkaa on lapannut ohi vasemmalta ja oikealta, vaikka jokunen juoksi mun ohikin niin useamman taisin kuitenkin ohittaa. Miten minä voisin nyt kerrankin olla se joka jaksaa eikä taivu ja hiivu?

Matka painoi jaloissa mutta ei se haitannut. Tiesin etten juossut niin kovaa kuin alkumatkasta mutta mieli oli kirkas ja olo hyvä. Raskaan mutta kuitenkin minulle sopivan ylämäkiosuuden jälkeen oli kovavauhtinen alamäki ja u-käännös jossa kaveri oli reitillä talkoolaisena ohjaajana. Tsempit, yläfemmat ja kehut lennokkaasta askelluksesta!

Alamäissä tosiaan tykitin kovaa vauhtia. Jossain vaiheessa rinnalle ilmestyi nainen jonka kanssa oltiin juostu alkumatkasta samassa ryhmässä. Aloitimme koko loppumatkan kestäneen kissa-hiiri-leikin jossa hän ohitti mut aina tasaisella ja minä painelin alamäissä ohi.

35-40 kilometrin välillä vika geeli ja tajuaminen ettei mitään seinää ole eikä tule. Miten hyvältä sen tajuaminen voikaan tuntua?

Hatanpään alue jäi taakse, Ratina siintää näköpiirissä. Katja oli tullut maaliin kaaaaauan sitten ja oli juossut mua vastaan. Parasta. Kohta nähdään maalissa. Kilsa enää.

Ratinanniemen silta Laukontorille, 800 metriä... Ja sitten: Jussi juoksee rinnalle ja moikkaa. Ei hän ollutkaan keskeyttänyt!! Jätti vain repun ja kasasi hetken itseään. Juostiin yhdessä stadionille ja rinnakkain maaliviivan yli. Näin tämän pitikin mennä. Täydellinen päätös täydelliselle päivälle.

Olin maalissa ajassa 4:28. Ihan kohtuullinen aika maraton-historiallani mutta ajan sijaan nyt tärkeintä oli ihan muut asiat.

Te jotka olette olleet seurassani pidempään tiedätte millaisia maratonit ovat minulle olleet. Henkistä ja fyysistä romahdusta, pahaa oloa. Pelkoa, inhoa ja kärsimystä. Ja nyt. Mitään sellaista ei ollut, ei hetkeäkään. Koko 42.2 kilometriä oli helppoa, mukavaa, kevyttä. Vaikka maalissa oli kiva lopettaa niin olisin tarvittaessa juossut vielä yhden kierroksen. Aurinko paistoi - tai ainakin siltä tuntui - just mulle, meille. Kaikille niille joiden kanssa sain tehdä tästä päivästä niin huikean.

Kukaan ei voi juosta sun puolestasi mutta hyvää mieltä ja rakkautta ei ole koskaan liikaa mukana. Se kosketti ja koskettaa edelleen.

Ekaa kertaa kolmeen vuoteen olin maratonilla onnellinen startista maaliin. Forssat ja muut katastrofit on nyt poispyyhitty. Tästä on hyvä jatkaa,