Forssan Suvi-ilta ja 6. maraton - Pohjallakaan ei yksinään olla.

Prologi

Ensimmäistä kertaa en haluaisi kirjoittaa maratonin juoksemisesta mitään. Kirjoitan kuitenkin, en siksi että niin moni sitä odottaa vaan koska se vain pitää tehdä. Koska olen sen velkaa - itselleni.

1. luku - Olet ystävien seurassa.

Olin Forssassa ensimmäisenä, jo aamupäivällä, kun startti olisi vasta neljältä. Hain omat ja kaverien numerolaput kisakeskuksesta ja lähdin syömään. Olen aina aiemmin juossut tapahtumissa aamupäivällä joten tuntui erikoiselta vetää oikeaa ruokaa aamupalan lisäksi. Nälkä oli kova ja söin noin kolme tuntia ennen starttia ravintolassa merisuolan päällä pariloitua lohta, herkkusienikastiketta, perunamuusia ja lehtikaali-kasvispaistosta. 

Sen jälkeen alkoikin saapua frendejä. Katja, jonka kanssa tapasin pikaisesti huhtikuussa Helsinki Spring Marathonilla ja ystävystyttiin välittömästi. Jani, jonka kanssa juoksin samaisessa tapahtumassa 15 kilometriä yhdessä. Annika, jonka kanssa ollaan oltu eri yhteislenkeillä ja tapahtumissa viime vuosina. Heikki, joka osallistui ekaan järjestämääni 30 kilometrin polkupitkikseen viime kesänä. Niin ja tietysti Ritva jolle olinkin jo laittanut etukäteen viestiä ja kertonut että minulla on vain yksi tavoite: seurata häntä. Jos johonkin voi maraton-juoksussa luottaa niin naiseen joka on tullut yli 700 kertaa maaliin. Jos vain pysyisin peesissä, selviäisin. Olin sherlockannut Ritvan tämän vuoden tason, loppuajat olivat olleet 4:10 ja 4:50 välissä ja tuo haarukka kelpaisi mulle mainiosti.


2. luku - Kolme muskettisoturia.

Hengaltiin kolmen jälkeen laukkusäilytyksen luona ja turistiin niitä näitä. Varttia ennen starttia vein reppuni säilytykseen ja siellähän se Ritvakin sattumalta oli. Hymyilin ja totesin että jos kaikki menee hyvin niin et pääse minusta eroon enää hetkeksikään. Keräsin maailman parhaan juoksuposseni ulkoa kasaan ja lähdettiin seuraamaan idoliani. Puolimaraton ja maraton starttasivat samaan aikaan ja väkeä oli todella paljon. Forssan Suvi-ilta on tuhansien osallistujien osallistujamäärällään Suomen suurimpia juoksutapahtumia.

Ekan kerran muistin koko maratonin hotellilla puoli kolmelta kun vaihdettiin juoksukamoja päälle. Tokan kerran tajusin asian lähtöviivalla. Ei se silti kovinkaan todelliselta tuntunut. Aiemmilla kerroilla oli jännittänyt kun kuulutetaan että lähtöön on viisi, neljä, kolme ja kaksi minuuttia. Ja lopulta yksi. Nyt ei tuntunut miltään. Ehkä näihin tosiaan tottuu.

En ole aiemmin juossut näin isoissa tapahtumissa ja lähdön jälkeen joutui jopa kävelemään. Väkimassaa riitti satojen metrien sijaan pariksi kilometriksi. Pysyin Ritvan kannoilla ja bongasin vierestä Paloheinän fakiirin Hannan jonka kanssa juoksin parikymmentä kilometriä Pukinmäessä huhtikuussa. Eihän siinä voinut kuin hymyillä! Totesin naisille kuinka turvallinen olo on painella menemään kun toisella puolella on Suomen maratonlistan ykkönen ja toisella puolella kakkonen. Hanna on juossut 420 maratonia.

Kolmikko täydentyi jo heti ekoilla kilometreillä uudella tuttavuudella Laurilla. Ihan perustallaaja ei ollut hänkään. Lauri juoksee maratoneja sandaaleilla.

3. luku - Tappovauhtia.

En tiedä yleensä vauhdeista mitään mutta tunsin heti että mennään aika kovaa. Laurin laite piippaili kilometrin välein ja kertoi väliajat ääneen. 5:30, 5:45, 5:35, 5:40. Jäätävää kyytiä minulle, "juoksijalle" joka ei ole harjoitellut käytännössä koko vuonna. Minuutti lisää per kilometri olisi sopinut minulle paljon paremmin.

Päätin kuitenkin pysyä kolmikon mukana. Hanna sanoi usein että nyt mennään kyllä tappovauhtia. Niin totesi Ritvakin. Mutta eivät ne hidastaneet! Syke ei ollut mulla kovin korkealla mutta tiesin että maksun aika on aina myöhemmin.

Mulla oli mukana neljä isoa geeliä. Join yhden tyhjäksi jokaisella kympillä. Energiaa tuntui olevan ihan mukavasti.

4. luku - Matka, joka kannattaa tehdä.

Juteltiin paljon Laurin kanssa. Kerroin siitä miten en ollut juossut askeltakaan pariin viikkoon. Miten kiireinen työviikko oli pyyhkinyt kaiken sen mitä maratonia edeltävinä päivinä pitäisi tehdä: syödä hyvin, juoda hyvin, nukkua hyvin. Totesin että kaikesta huolimatta maraton on matka joka kannattaa tehdä. 

Kilometrejä tuli lisää. Forssan reittiä mainostetaan nopeana ja tasaisena, minusta reitti oli pelkkää ylämäkeä. Reitti on edestakainen, monta kilometriä pitkien suorien aikana näkee vastaantulevia juoksijoita. Jo noin kympin kohdalla bongasin Katjan, supernaisen joka juoksisi maratonilla puoli tuntia tai jopa tunnin nopeammin kuin minä. Huudettiin ja heilutettiin käsiä ilmassa. Hyvä fiilis.

Toisen kerran tavattiin Forssan keskustassa kun eka kierros läheni loppuaan. Olin menossa kääntöpaikalle, hurjat frendit jo tulossa sieltä. Ensin meni ohi Jani kovaa vauhtia, sitten Katja. Yläfemmat. Elämä ja juoksu on ihanaa! Tähän kohtaan voi tyhjentää hymiövaraston. Niille ei olisi enää tarvetta.

5. luku - Se hetki.

Olin tajunnut jo pitkään että se hetki lähestyy. Hetki jolloin annat periksi. Olin päättänyt että olen kolmen muskettisoturin rinnalla ekan kierroksen, jos joku heistä hiipuisi niin jättäytyisin taivaltamaan ryhmän viimeisen kanssa. Mutta ei heistä kukaan hiipunut. 

Iso osa juoksijoista jatkoi suoraan, maalialueelle. Minä ja muut maratoonarit käännyimme vasemmalle. Muutama sata metriä ja se hetki koitti. Annoin periksi. Askel askeleelta kolmikko katosi kauemmas kunnes katosi näkyvistä kokonaan.

Vauhti putosi alle kuuden minuutin kilometreistä arviolta päälle seitsemään. Tuntui hyvältä. Tällaista kevyttä hölkkää pystyisin varmasti pitämään yllä maaliin asti.

6. luku - Etana.

Ilo ei ollut pitkäaikainen. Vauhti hiipui, juoksijoita meni ohi vasemmalta ja oikealta. Jossain vaiheessa ohi meni myös traktori jonka perässä oli sauna. Lauteilla heilui miesjoukko kaljatölkit käsissä ja huusi kannustuksia. Näytin peukkua ja nauroin. Juuri sitä tarvitsin siinä hetkessä. Mutta ei, ilo ei ollut pitkäaikainen.

Noin 25 kilometrin kohdalla tunsin kipua kyljessä, alavatsassa. Pistos! En ollut kokenut ainuttakaan vuosikausiin. Sattui mutta en suostunut kävelemään. Mietin vanhoja ultrajuoksijoiden viisauksia: Odota viisitoista minuuttia niin tuntuu paremmalta. Kipu oli ikävää enkä jaksanut odottaa. Yritin erilaisia kikkoja, pullistin vatsaa ulospäin, sisäänpäin, tein ylävartalon kiertoliikkeitä. Ei auttanut. Sitten muistin että pistoksilla ja hengityksellä olisi jonkinlainen yhteys. Hengitin syvään sisään ja ulos. Sisään, ulos. Ja puhallus puhallukselta pistos vaimeni kunnes se katosi kokonaan. Se toimii!!

Jokainen ilon välähdys oli edellistä lyhyempi. Ylämäkeä, yksinäistä etenemistä. Voimattomuutta ja tuskaa. 28 kilometrin tolpan kohdalla näin kenkieni välissä etanan. Luontokin halusi pilkata minua.

7. luku - Pilvet liikkuu, minä en.

Vauhti oli olematonta. Tuntui että jokaisen kilometritolpan väli oli toivottoman pitkä. Kyllä, tuttu tunne jokaiselta maratoniltani. Mutta olen ollut yössä 10, 12, 14 tai 18 kilometriä. En koskaan 21 kilometriä. Minun olisi pitänyt lopettaa ekan kierroksen jälkeen ja olla onnellinen että pystyn kylmiltään juoksemaan puolikkaan kahteen tuntiin matalilla sykkeillä ja hyvällä fiiliksellä. Mutta en minä ole sellainen. En hyvän mielen puolimaratoonari, en keskeyttäjä. Olen idiootti.

8. luku - Kuuntele järkeä: sä et oo tärkeä.

Nyt pääsemme tarinassa siihen kohtaan joka tulee aina ennemmin tai myöhemmin. Nyt se tuli aiemmin kuin koskaan. Itseinho, viha, suru. Miksi olen näin tyhmä että teen tämän aina itselleni? Missään ei ole mitään mieltä. En halua mitään niin paljon kuin pois täältä. Vettä sataa kaatamalla ja tuuli jyllää, ne on ne ainoat positiiviset asiat koko olotilassa. Ainoat asiat joiden vuoksi tunnen olevani elossa. Olisin ollut turta ellei olisi tuntunut niin pahalta. On hirveä tunne tietää ettei maailmassa ole sillä hetkellä mitään muuta kuin pakko jatkaa. Tieto siitä että menet koko ajan hitaammin ja hitaammin ja samalla maaliin pääsy on koko ajan kauempana on totaalisen musertava.

Olin ollut pitkään yksin, tai no, aina joku meni ohi. Nainen, toinen nainen, kolmas. Kun tiesin ettei satojen metrien säteellä ole ketään, lauloin. Yritin kerätä voimia jostain. Ajatella muuta. Musiikki on mulle tunnetta. Halusin tuntea jotain. Muutama lause minulle kovin tärkeistä lauluista sai hajoamaan totaalisesti. Kyyneleitä. Mutta ainakin tunsin jotain muutakin kuin vihaa ja pettymystä.

Parhaimmilla hetkillä ajattelin että ehkä jossain on joku joka odottaa. Seuraavalla hetkellä mietin että toivottavasti kukaan ei tosin odota maalissa, en kehtaisi ikinä mennä maaliviivan yli jos joku on joutunut minun takiani venaamaan siellä tunnista toiseen.

9. luku - Suutu jo.

Itsesäälillä ja muulla roskalla on päätepisteensä. Kun jossain kohdassa tajusin miten hidasta menoni oli, päätin että en yksinkertaisesti jaksa vetää tätä maratonia johonkin kymmeneen tuntiin. Läpsin poskia, reisiä ja keräsin aggressiota. Jos tuntuu näin pahalta juosta hiljaa niin lujaa juokseminen ei voi tuntua mitenkään pahemmalta! 33 kilometriä mittarissa ja lähdin tykittämään täysillä! Nyt mennään eikä meinata!

...pääsin sata metriä ja takareisi kramppasi. Kävelin eteenpäin. Hetkinen. Kävelen nopeampaa kuin juoksen!!  Heti kun kramppi oli ohi lähdin taas juoksemaan. Ne kolme naista olivat olleet koko ajan kaukana horisontissa mutta nyt otin niitä kiinni. Välillä kävelin, välillä juoksin hitaasti, välillä kovempaa. Mutta kolmikko läheni.

Ohitin ekan, sitten tokan ja lopulta kolmannen. En saanut siitä kuin hetkellisen hyvän fiiliksen, olo oli edelleen koko ajan totaalisen musertunut ja kyllästynyt.

Aloin tietysti taas hiipua ja annoin itselleni luvan kävellä. Ekan kerran koskaan sitten debyyttimaratonini vuonna 2012.

Neljä tai viis kilometriä maaliin. Eihän se ole mitään mutta nyt se tuntui loputtomalta. Mikään ajatusleikki ei auttanut. Vaihdoin juoksuksi, päätin juosta jonkun lampunvälin tai jollekin maamerkille. Ja kävelin. 

Yksi niistä naisista meni uudestaan ohitseni.

10. luku - Please, talk something - anything!!

Kun toinenkin kissa-ja-hiiri-leikkiä kanssani pelannut nainen meni ohi päätin pysyä hänen mukanaan. Aloin jutella. Ekan lauseen jälkeen vaihdoin englanniksi. Kyseessä oli skottimimmi joka oli tullut Forssaan juoksemaan ensimmäistä maratoniaan. Järjetön ajatus mutta ainakin sää oli hänelle kotoisa. Kaatosade ja kova tuuli toivat varmasti mieleen Edinburghin.

Reilu kolmisen kilometriä maaliin ja sanoin hänelle että emme kumpikaan ota enää ainuttakaan kävelyaskelta. Lähestymme Forssan keskustaa, siellä voi olla ihmisiä, me emme kävele. Nyt on aika kerätä viimeisetkin ylpeyden rippeet ja hilata toisemme maaliin. 

Ja niin me teimme, juttelimme kaikesta mahdollisesta. Kun maaliin oli puolitoista kilometriä, olimme noin kymmenen sekuntia hiljaa ja parahdin että nyt on keksittävä jotain puhuttavaa tai keskeytän. 

Näin kisakeskuksen ja lähtöalueen. Ajattelin että jes, maali on siinä. Viimein tämä hirveä skeida on ohi. Mutta ei, reitti ohjasi meidät yleisurheilukentälle!! Eipä ole 400 metrin radan kiertäminen tuntunut koskaan yhtä pitkältä. Skottimimmi lähti pinkomaan, minä hiivuin vielä täälläkin. 

Maaliviivan yli. Vihasin edelleen kaikkea, erityisesti itseäni. Sattui joka paikkaan. Nilkutin laukkusäilytykseen, soitin Katjalle oliko se jo lähtenyt pois. Mun mielestä se olisi ollut ihan oikein mutta siellä se odotti kisakeskuksessa Annikan kanssa. Halusin vajota maan alle.

0 - 4.5 km : 5.45 min/km
4.5 km - 15.8 km : 5:51 min/ km
15.8 km - 37 km : 6:56 min / km
37 km - 42.2 km : 8 min / km

4 tuntia 41 minuuttia. Puolivälissä olin 2 tunnin kohdalla.

En ollut juttutuulella. Harmitti koska se oli epäreilua muita kohtaan jotka olivat juosseet hienosti. Minusta juoksussa saa usein sen mitä tilaa. Minä tilasin tällä kertaa tämän.

Tämä reissu olisi saanut jäädä tekemättä, ainakin jos olisin ollut yksin. Mutta pohjallakaan ei yksinään olla. Silloinkin kun olin keskellä ei mitään täysin loppu siellä sateessa ja vihasin kaikkea ja kaikkea eikä ketään ollut missään, en ollut yksin. Siksi tulin tälläkin kertaa maaliin. 

Kiitos.