keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Laatuaikaa vaaroja uhmaten.

Viime viikot oli tosi hienoja, kesäisiä päiviä ja mahtavia ulkoilusäitä. Kesällä meillä ei montaa kertaa avovaimon kanssa ollut kahdenkeskistä aikaa mutta nyt kesälomien jälkeen ollaan päästy muutamia kertoja viettämään vähän laatuaikaa. Aattelin nyt avata pikkusen mitä se meidän parisuhteessa tarkoittaa.


Toissa viikolla lähdettiin paikallisille kallioille seikkailemaan. Ollaan oltu siellä pari kertaa aiemminkin. Tossa keskellä menee lähes pystysuoraa seinämää jota tuskin muut kuin kokeneet boulderoijat lähtee kokeilemaan. No ilmeisesti jotkut humalaiset teinit ovat sitä myös harrastaneet koska kallioiden pahimmatkin kohdat on täynnä tageja. Aika kylmäävä ajatus.


Kalliot rajautuu suosittuun uimapaikkaan. Toi on tollanen kuoppa, ei mikään järvi.


Maisemat on kyllä todella mahtavat. Oisko noi kalliot noin 30 metrin korkeudella?


Mentiin tällä kertaa kallioiden takaa kulkevia kuntopolkuja pitkin ylös, en ole koskaan juossut niitä mutta pitäisi varmaan. Ihan älyttömiä nousuja! Aiemmin ollaan menty kuvan vasemmassa reunassa olevia kallioita kiipeillen. Ne on aika sopivan kokoisia lohkareita ja suht helppoa kiipeämistä. Tuonne on pitänyt mennä pojankin kanssa kiipeilemään, on toistaiseksi kuitenkin vielä jäänyt. Pitäisi olla ihan turvallista kun toinen vanhemmista menee edeltä ja toinen auttaa takana.


Toi paikka on siis ihan tuttu ja kaikki paikalliset tietää sen. Mutta se missä oltiin viime viikolla onkin ihan eri kaliiberia. Jätettiin auto parkkiin metsän reunaan, lähdettiin kulkemaan polkua. Metsää, peltoja, ojan ylitys kaadettuja puita pitkin.. ja sitten..

Metsän keskellä oli totaalisen hämmentävä näky.  Jääkaudella, ehkä joitain kymmeniä tuhansia vuosia sitten järkälemäinen siirtolohkare ajautui tänne ja hajosi kappaleiksi. Se muodosti kymmenen metriä korkean ja 300 metriä ympärysmitaltaan olevan louhikon. Todella hämmentävä ja kylmiä väreitä aiheuttava näky keskellä metsää. Yritin ottaa kuvia mutta ei näistä kyllä mitenkään käy ilmi paikan vaikuttavuus.


Näiden lohkareiden alla on Suomen kolmanneksi pisin luolasto, 70 metriä käytäviä, kammioita ja onkaloita. Enontekiöllä ja Kolilla on noin satametriset luolat mutta tuohon Enontekiön luolaan ei pääse tutustumaan maanalaisen joen vuoksi. Joka tapauksessa tämä mesta on Lappia lukuunottamatta Suomen pisin luolasto.

Me ei kuitenkaan tutkittu noita luolia, kunhan vilkaistiin muutamasta "portista" ja "oviaukosta" sisään.

Me haluttiin kiivetä tuonne huipulle.


Meillä ei ole mitään kiipeilytaustaa eikä sitä sen kummemmin harrasteta mutta tiedossa oli että täällä käy aika paljon taviksiakin. Syksy oli ollut vielä kuiva joten meillä pitäisi olla aika hyvä pito, nyt syyssateiden alettua tämä paikka jää unholaan ensi kesään asti.


Mahdollisia reittivaihtoehtoja oli loputtomasti, onhan alueen ympärysmitta tosiaan 300 metriä. Minä päätin yrittää yhtä reittiä, avovaimo lähti toiselle puolelle paikkaa. Välillä huudeltiin ja tarkistettiin että kaikki on ok.

Paikka oli nimittäin lopulta todella vaarallinen ja vaati totaalista keskittymistä. Lohkareiden välissä oli onkaloja ja luolia, virhearvioinnin seurauksena voisi pudota pari-kolme tai huipun läheisyydessä jopa kymmenen metriä alaspäin kivikkoon. Kylmänhikeä puski pintaan.


Jatkuvasti nousi seinä pystyyn - kirjaimellisesti. Joko edessä oli liian pitkä väli enkä uskaltanut lähteä sitä ylittämään riskillä - en todellakaan halunnut tippua ja murskata jalkojani - tai edessä oleva lohkare oli pystysuoraa seinämää. Boulderoinnin harrastajat pärjäävät ehkä niissä, minä en.

Yritin etsiä sopivia väyliä, noin 1-1.5 metrisiä lohkareita joiden päälle pystyy vetämään itsensä käsivoimilla. Aina kun tärppäsi, eteen tuli jotain joka pakotti perääntymään ja lähtemään takaisin alaspäin.

Olin jo luovuttamassa ja lähdin kiertämään louhikkoa maata pitkin kun bongasin avovaimon. Hän oli löytänyt aika hyvän paikan ja oli noin 7-8 metrissä. Päätin yrittää vielä kerran päästä siitä kohdasta huipulle. Salitreenistä oli valtavasti hyötyä, pystyin luottamaan siihen että jaksan pitää itseäni käsien varassa roikkumassa, vetämään itseäni ylöspäin ja jopa heilauttamaan itseäni sopivaan kohtaan roikkumalla yhdellä kädellä. En ole tyhmä, en harrasta kiipeilyä enkä tiedä näistä jutuista tarpeeksi joten mietin aina mitä kävisi jos epäonnistuisin. Uskalsin liikkua jos alla oli reilun metrin pudotus, en jos alla oli kahdeksan metrin rotko.

Kivien päällä oli kariketurvetta ja yllättävän paljon sammalta mutta pito oli kyllä hyvä. Ja pääsin kuin pääsinkin sinne huipulle! Mahtava fiilis. Sen verran kuumotti että kuvat jäi ottamatta sieltä. Konttailin ja ryömin takaisinpäin pyrkien pitämään painopisteen lähellä kalliota,ja liuin puolittaista pyllymäkeä alaspäin. Turvallisesti takaisin maankamaralla!

Ehkä nämä yhteiset hetket ja laatuajan voisi käyttää järkevämminkin, vaikka siivoamalla, mutta tämä on usein se meidän tapa. Olen pysynyt aika lapsenmielisenä, innostun edelleen aina kun tivoli tai sirkus saapuu kaupunkiin, enkä halua sillä tavalla koskaan aikuistuakaan. Mieluummin olen vanha kuin aikuinen. Ja onneksi puoliso tykkää näistä seikkailuista sen verran että lähtee mielellään mukaan ja osaa nauttia myös tällaisesta touhusta. Itseä tai elämää ei pidä ottaa liian vakavasti, on sitten minkä ikäinen tahansa.

Molempiin paikkoihin palataan varmasti uudestaan. Ekaan pojan kanssa, jälkimmäisen jättäisin vain aikuisille.



Avovaimo on jo pidempään ollut kiinnostunut vuorikiipeilystä, lukenut paljon kirjoja aiheesta ja katsonut dokkareita. Siis puhtaasti mielenkiinnosta, ei niin että oltaisiin lähdössä itse Nepaliin :D Se on kyllä järjetöntä touhua, todella ikiaikaista äärimmäisyysurheilua. On käsittämätöntä miten joku venaa kuukausia vuoren alla sopivaa ajankohtaa yritykselle, sitten kiipeää ja joko onnistuu tai minimaalisen pienen virheen takia kuolee tai tulee takaisin kädet, jalat ja naama amputoituna. Tavallaan ymmärrän miksi tuota tehdään, toisaalta en tajua miksi esimerkiksi joku perheellinen ottaa tuollaisia riskejä.

Mä haluaisin joskus mennä Suomen korkeimmalle kohdalle, Halti-tunturille. Sinne vois vaikka juosta - tai miksei ihan patikoidakin rauhallisessa tahdissa. Eigerin pohjoisrinteet ja K2:t jääköön muiden valloitettaviksi :-)

17 kommenttia:

  1. Täytyy taas kehua tätä mukaansatempaavaa kirjoitustyyliä, tosi hyvin välittyi ne fiilikset, joita tuolla kiipeillessä koit.

    Kuulostaa just hienosti vietetyltä parisuhteen laatuajalta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Amanda! Keskellä arkipäivää parin tunnin hetken voi käyttää niin monella tavalla, tällainen seikkailu on kyllä yksi parhaista vaihtoehdoista :)

      Poista
  2. Mahtavaa laatuaikaa! Hieno paikka tuo, täytyy käydä tutustumassa joskus jos löydän! Enpä tiennyt tuollaisesta louhikosta vaikak geologia kiinnostaakin. Jääkausi on muovannut maatamme paljon. Haltia suosittelen lämpimästi, mahtavan kaunis ja hyvä reitti, hienot maisemat huipulta! Me käytiin Haltilla häämatkalla, Kilpisjärveltä sinne ja takaisin, reilut sata kilometriä. Rauhassa patikoiminen ja retkeilystä nauttiminen on parasta vaellusta, tunturissa on kuin toisessa maailmassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wow, ai te ootte käyneet siellä! Ja siis ihan patikoimalla? Monet valloittavat Haltin nykyään moottorikelkoilla ja muilla kulkuneuvoilla mutta nimenomaan jalkaisinhan se pitää ottaa haltuun. Onko se miten helppo tai vaikea kulkuista reittiä?

      En ole hirveästi geologiaan tutustunut mutta pieni kärpänen kyllä puraisi. Taidan lisätä kirjojen lukulistalle opukset "Suomen 100 - Geologiset kohteet" ja "Seikkailijan retkiopas Varsinais-Suomen luoliin".

      Poista
    2. Juu, kävellen mentiin ja vielä kauheat kantamukset selässä, kun kyseessä oli häämatka ja piti tietenkin olla pikkuisen parempaa ruokaakin, mm. säilykekalaa... :) Nyt jos lähtisin niin pakkaisin keveämmin, parhaat vaelluspöperöt syntyy pussimuussista ja kuivatusta, valmiiksi maustetusta (broileri)jauhelihasta ja siellä kun upeassa luonnossa menee niin ei haittaa jos muutaman päivän syö samaa sapuskaa. Maasto oli helppokulkuista, mitään kiipeilyvarusteita ei tarvinnut. Viimeinen nousu Haltille oli tietenkin pitkä, mutta ei mitään sellaista etteikö siitä peruskunnolla selviäisi.

      Jos tuon matkan haluaa taittaa juosten (tosin pari vesiestettä voi olla välissä...) niin voi pyytää huoltojoukot Norjan puolelle Haltin juurelle, siellä on kuulemma lähelle tuleva autotie. Yhteensuuntaan tehtynä tuo olisikin aika hauska maksimaratoni, tosin kahlausta ja joitakin käveltäviä kivikkoja osuisi reitille. Jokien korkeus on paljon kiinni sademääristä, me olimme heinäkuun loppupuolella ja silloin pääsi kahlaamalla yli.

      Hmm... Halti-juoksu, järjestäisiköhän joku? :)

      Poista
    3. Ai siellä joutuu kahlaamaankin! Jännää että noin suosittu reitti eikä ole siltoja. Unelmareissu ehdottomasti.

      Jotkut olivat tuon omatoimisesti juuri tehneetkin: http://www.vantaansanomat.fi/artikkeli/250726-vantaalaismiehet-juoksivat-haltin-yli-norjaan . Se nousu on siis 10 kilometriä pitkä? Mahtavalta kuulostaa :)

      Poista
    4. Oho, reippaita miehiä Vantaalta! Nousun ylämäkiosuus on siis varmaan kymmenen kilometriä kaikkiaan... Kyllähän tuossa tasaisesti noustaan koko matkan ajan, kun Kilpisjärveltä lähdetään. Tuo vantaalaismiesten mainitsema Hetta–Pallas juoksuvaellus, 54 km, kuulostaa myös tosi hyvältä.

      Poista
  3. Mistä tuollainen luola löytyy?

    Tuo Ruosniemen pururata on aika haastava paikka juosta, kannattaa ehdottomasti käydä kokeilemassa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää tosiaan käydä kokeilemassa tota purtsia, ajattelin kokeilla myös juosta niitä laskettelukeskuksen mäkiä ylös. Kunnon happoharjoituksia!

      Toi luolasto on Lyttylässä. Lyttyläntieltä kääntyy Forssvikintie, sitä muutama sata metriä suoraan ja näkyy kyltti PIRUNPESÄ, siihen voi jättää auton. Polulla on punaisia nauhoja joita seuraamalla pääsee perille.

      Luolia voi mennä vielä tänä syksynä tutkimaan ja muutenkin paikkaa fiilistelemään mutta kiipeily taitaa olla jo hengenvaarallista sateiden vuoksi.

      Poista
  4. Muakin alkoi kiinnostaa mistä toi luola löytyy? Eka paikka onkin hyvin tuttu, tuolla tuli juotua ekat kännit teininä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aa olitkin jo vastannut yllä. Kiitos! Täytyy joskus tehdä retki. :)

      Poista
    2. Suosittelen käymään, huikea paikka!

      Poista
  5. Alle kolmessa tunnissa alppityylillä Eigerille? Siinä vois olla tavotetta...jollekin? :P

    http://www.youtube.com/watch?v=tCh9564i9bE

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauas on tultu Andi Hinterstoisserin ja Toni Kurzin ajoista!

      Poista
  6. Woa. Melko säpinäreitti!
    Itse kävin viime viikolla piiitkästä aikaa sisäkiipeilemässä(ulkosellaiseen en ala) ja on sekin niin hienoa. Ymmärrän veikkagustafsoneita sun muita huimia, jotka lähtevät vapaaehtoisesti valloittamaan K2:sia ja mounteverestejä, kiipeillessä(kin) saa hurjan fiban ja kiksit kylkiäisinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, hurja laji jolla saisi kehitettyä kovan gripin. Youtubesta löytyy hienoja videoita kiipeilijöiden oheisharjoittelusta, leuanveto onnistuu parilla sormella jne :D

      Poista