maanantai 30. marraskuuta 2015

Luonnollisen liikkumisen parissa punnerrushaasteessa.

Marraskuun alussa lähdin hakemaan lisää harjoitusmäärää liikunnan välitilasta. Tarkoitus oli tehdä joka päivä ainakin yksi viiden kappaleen setti etunojapunnerruksia ja katsoa onko tuollaisella vaikutusta.

Kolmenkymmenen päivän jälkeen tuntuu siltä että kaikki punnertavat liikkeet ovat menneet eteenpäin. Pysty- ja penkkipunnerrukset sujuvat helpommin kuin aiemmin ja painonnoston työntökin on ehkä hieman aiempaa varmempaa.


Joinain päivinä olen tehnyt useammankin vitosen mutta koska tarkoitus oli pitää tämä mahdollisimman rentona ja suunnittelemattomana harjoituksena niin en ole niitä laskenut. Arviolta marraskuussa tuli tehtyä noin 200 etunojapunnerrusta. Eihän se mullistava määrä sinänsä ole mutta kun normaalisti niitä olisi tullut 0-10 niin onhan se valtava ero.

Parasta tällaisessa harjoittelussa on että sitä voi tehdä koska ja missä tahansa. Välillä punnersin heti herättyäni, välillä aamupalan jälkeen, joskus vasta ennen nukkumaan menoa ja välillä ihan keskellä päivää. Aikaa viiteen punnerrukseen kuluu vajaa kymmenen sekuntia vaikka teinkin ne hitaasti ja tarkasti, ala-asennossa nenä osui lattiaan ja pienen stopin jälkeen kädet suoristuivat täysin yläasennossa. Aikaa kului kuukauden aikana koko touhuun siis ehkä viisi minuuttia. Tämä olkoon oma vastineeni tv-shopin legendaarisille "vain viisi minuuttia riittää"-lupauksille :D

Viisi minuuttia päivässä, viikossa tai kuukaudessa on parempi kuin ei mitään ja omassa tapauksessani kyseessä on pienestä extrasta. Siinä on kyse myös luonnollisesta liikkumisesta.

Historiallisesti katsottuna ihminen on liikkunut ja pysynyt kunnossa sattuman tai jonkin tarpeen vuoksi. Menneiden aikojen ihminen ei juossut ja jahdannut saaliseläimiä vatsa kylläisenä vaan hirmuisen nälän tunteen vallitessa. Tyhjällä vatsalla tehty aamuaerobinen juontaa juurensa siis kenties noinkin kaukaa! :) Toisaalta luonnollinen liikkuminen on ollut hyvin täsmällistä: päivittäisiä loputtomiin asti toistuvia askareita pelloilla ja metsissä. Välillä on huilattu ja syöty juuri sen verran että on taas jaksettu painaa mahdollisimman pitkään kovaa fyysistä ponnistelua.


Tuskin olen lähtemässä liikuttamaan itseäni jatkossa pelkästään näiden kahden tavan voimin mutta joitain ajatuksia ne kuitenkin herättävät. Sattuman merkitys on vähentynyt, harjoitusten tempo, kesto ja ajankohta mietitään piirun tarkasti jo paljon etukäteen ja suunnitelmaa myös noudatetaan. Jos suunnitelmassa ei pysytä, harjoitus on ajatuksissa tuomittu epäonnistuneeksi.

Mietitäänpä saliharjoitusta jossa tietyt liikkeet tehdään aina tietyssä järjestyksessä. Millainen vaikutus lihaksistolle ja toimintakyvylle olisikaan jos harjoituksen järjestys syntyisikin arpomalla? Juoksulenkillä voisi ottaa kovan spurtin aina kun näkee linnun tai oravan eikä silloin kun sykemittari piippaa.

Marraskuun punnerrushaaste tuntui hyvältä ja mietin jatkavani sitä myös joulukuussa. Luonnollisten liikkumistapojen eli päivä toisensa jälkeen tapahtuvan toiston ja toisaalta sattuman voisi yhdistää tässä mainiosti.  Mitäpä jos heittäisin kaksi noppaa ja kertoisin silmäluvut keskenään? Edessä voisi olla mitä tahansa 1 ja 36 punnerruksen välillä eikä tulevaa tietäisi koskaan etukäteen. Sillä tavallahan elämä muutenkin toimii.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Talvilenkkejä.

Ekat viitteet talvesta saapui länsirannikolle lauantaina. Lunta satoi selvästi vähemmän kuin ennusteissa oli povattu, muutama sentti valkoista kuitenkin riitti siihen että päästiin sunnuntaina ja eilen maanantaina pulkkamäkeen. Viime talvina on ehtinyt tottua siihen että pitää lähteä heti liikkeelle jos meinaa nauttia lumilystistä. Pari silmänräpäystä ja maa on taas musta.

Juoksin eilen puolitoista kilometriä, tänään kolme. Ekaa kertaa noin kymmeneen kuukauteen laitoin nastat juoksutossuihin kiinni.


Nämä Nordic Gripit ovat olleet mulla käytössä nyt tasan kaksi vuotta. Parin sadan kilometrin jälkeen toimivat edelleen erinomaisesti. Toisesta on irronnut kolme nastaa, toisesta ei ainuttakaan. En osaa sanoa mistä noin iso ero johtuu mutta pito on edelleen loistava. Jos talvet olisivat olleet kunnollisia niin nastatkin olisivat pysyneet paremmin kiinni, todella harvalla lenkillä koko reitti on ollut alusta loppuun lumen tai jään peitossa. Asvalttia, kovaa maata ja kivikkoa on ollut esillä ja ne saavat nastat kärsimään.

Jostain syystä moni juttu joka sopii mulla lenkkeilyyn on monien mielestä ehdottoman huono juttu. Nämä irtonastat ja esimerkiksi juomavyö ovat sellainen asia. Jos joku aloittelija kaipaa noihin vinkkejä niin suurin osa sanoo että mieluummin juoksee vaikka juomapullo kädessä tai ostaa talvijuoksukengät. Makuasioita tottakai mutta kun omat kokemukset on näistä vuosien ajalta pelkästään positiivisia niin vähän erikoiseltahan se tuntuu että yleinen mielipide on niin kovasti niitä vastaan.

Monille oikean juoksukengän valinta on ihan hirveän iso asia. Niin se on mullekin, kun olen sopivan tossun löytänyt niin käytän sitä vuodesta toiseen ja pyrin hankkimaan aina tismalleen saman valmistajan tietyn mallin. En tiedä dropeista, vaimennuksista, kenkien painosta tai lesteistä mitään, mulle riittää että tossut ei aiheuta ongelmia. Ei tule kipuja, rakkoja tai hiertymiä ja saa keskittyä itse asiaan eli juoksemiseen. Talvijuoksukenkiä on markkinoilla koko ajan enemmän mutta edelleen valmistajia ja malleja on hyvin vähän. Onkin aika yllättävää että jos kokee hankaluutta löytää satojen ja taas satojen juoksukenkien joukosta sopivaa niin muutamien talvijuoksukenkien joukosta se oikea pari jotenkin ihmeen kaupalla löytyisi. Näin se kuitenkin vaikuttaa muilla menevän.

Itse tykkään siitä että voin luottaa kenkääni ja tunnen sen. Se istuu tismalleen samalla tavalla niin kesähelteillä kuin pakkasellakin lumihangessa tarpoessa. Ois melkoista arpapeliä ostaa satasen tai parin talvijuoksukengät joiden käyttöaika on lyhyt ja joiden toimivuus tai toimimattomuus tulee todellisuudessa ilmi vasta ekan sadan kilsan jälkeen. Polkujuoksua harrastavat voivat hyödyntää polkutossujen hyvää pitoa myös talvella mutta harva juoksee varsinaisilla nastakengillä poluillakaan vaan kyse on enemmänkin pohjan kuvioinnista joka ei tietenkään auta liukkaimmilla jäillä.

Nastat voi unohtaa taas hetkeksi. Lämpötila nousee jo kovaa vauhtia plussan puolella. Tulevina päivinä sataa vettä kaatamalla, tuuli myrskyää ja lämpötila on +8C. Siinä ei tarvitse nastoja miettiä mutta toivottavasti oikeaa talveakin on edes jossain vaiheessa vielä luvassa.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Liikettä niveliin ja painonnoston MM-kisat käyntiin.

Suuri kiitos kaikille kommenteista edelliseen postaukseen. Päivä ja hetki kerrallaan askeleet alkaa toivottavasti osua tuttuihin merkkeihin eikä tarvitse rämpiä suossa, ellei sitten todella mieli suojuoksun pariin.

Tiistaina ohjasin junnujen harjoituksia ja keskiviikkona kävin itse rehkimässä painonnostoharjoituksissa. Se vaatii niin suurta keskittymistä että kaikki muu ympäriltä ja ajatuksista katoaa, on vain nostoja kommentoivat treenikaverit ja levytanko. Joitain uusia ahaa-elämyksiäkin syntyi, niiden myötä toivottavasti pääsee teknisesti taas vähän eteenpäin.

Eilen torstaina olin tuomaroimassa kilpailua, nostajia ei ollut kuin seitsemän mutta olihan vaan hienoa miten useampikin teki omia ennätyksiään ja rikkoutui myös erään meidän seuran mimmin hartaasti jahtaama SM-raja. On se vaan hieno tunne kun tietää että joillain on lahjoja ja kykyä ja sitten kun kaikki menee nappiin niin myös se unelma osuu kohdille. Ei kai voi olla parempaa kun siinä tilanteessa saa tuomarina antaa alas-komennon ja nostaa valkoisen merkin hyväksytyn noston merkiksi? SM-tulosrajoja taotaan varmasti lähiaikoina esiin enemmänkin, näyttöjähän voi antaa aina tammikuun loppuun asti.

Kävin eilen myös hölkkäilemässä kolmisen kilometriä, tänään otin aamulla ensin punttitreenin salilla ja sen jälkeen lähdin vielä tunniksi metsään kävelylle. Outoa touhua, olen samoja metsäpolkuja juossut satoja kertoja mutta enpä ole niillä pariin vuoteen kävelyaskelia ottanut. En ole tainnut koko reittiä edes kävellä koskaan aiemmin alusta loppuun. Vauhdilla on merkitystä, läpeensä tuttu maisema oli omalla tavallaan erilainen kuin juostessa jolloin keskittyy etenemiseen ihan eri tavalla.

Huomiseksi on luvattu tänne meidän seudulle ekan kerran lumisadetta. Talven tullessa kaikki muuttuu mutta mikään ei muutu. Pakkasen puraistessa ja lumen valaistessa hämärää metsää halkovia polkuja liikunta on kuitenkin vain liikuntaa. Samalla tavalla syke nousee vuodenajasta riippumatta ja se on niitä liikunnan hienoja puolia, tuttuja toistettavia elementtejä joiden rytmiä voi rikkoa tai olla rikkomatta kulloisenkin fiiliksen mukaan.  Harjoittelin tällä viikolla neljä kertaa ja juoksukilometrejä kertyi yhtä monta, täysin poikkeuksellista mulle kun en kuitenkaan ole ollut sairaana. Se tuntuu hyvältä ja samalla tavalla päivä ja askel kerrallaan etenen jatkossakin. Ei paineita eikä tiukan aikarajan omaavia tavoitteita.

Huomenna saapuu paitsi talvi niin myös painonnoston MM-kisat. Houstonissa Texasissa nostellaan rautoja reilun viikon verran, tuttuun tapaan kevyimmät miehet ja naiset aloittavat ensin ja sunnuntaina 29.marraskuuta superraskaat kaverit taputtelevat homman kasaan.

Kisoista tulee suoria lähetyksiä suomenkielisellä selostuksella joka ilta ja yö Eurosportin kanavilta ja koosteitakin pitkin päivää. Erittäin hyvä nettiseuranta löytyy ATG:n kisasivustolta osoitteessa http://www.allthingsgym.com/2015wwc/ . Tuonne on jo päivittynyt paljon videoita MM-kisojen harjoitushallista ja kisakuume on noussut ainakin itselläni valtavaksi.

Videoilla mm. Viron Mart Seim ottaa takakyykkynä 3x 320 kg ja työntää 235 kiloa. Tapasin miehen kesällä kun olin toimitsijana ja tuomarina kisoissa joihin hän osallistui, oli erittäin vaikuttavaa nähdä tuon tason tekemistä läheltä. Toivottavasti Mart on kisalavalla parhaimmillaan, kaiken onnistuessa nimittäin mitalikin on mahdollinen suoritus. Martin videoilla näkyy tuttuja kasvoja, Anna Everi ja Milko Tokola ovat harjoitelleet kesän jälkeen Tallinnassa yhdessä hänen kanssaan ja he ovat myös Houstonissa samalla porukalla. Milkolla on ollut vammoja eikä hän kilpaile mutta Anna on MM-kisalavoilla mitä ilmeisimmin huippuvireessä, todisteena siitä kotimaisittain hurja 200 kilon yhteistulos pari viikkoa sitten.


Tässä Espanjan Lydia Valentin näyttää Houstonin reenihallissa miten kyykätään! Taustalla pousailemassa muuten edellämainittu kolmikko ja Seimin faija joka on siis Martin valmentaja.

Anna Everin lisäksi Suomea edustaa Sini Kukkonen 53-kiloisissa, Jenni Puputti 58-kiloisissa, Anni Vuohijoki 69-kiloisissa, Meri Ilmarinen 75-kiloisissa, Miika Antti-Roiko sekä Eero Retulainen 94-kiloisissa sekä Teemu Roininen yli 105-kiloisissa. MM-kisat ovat jo erittäin merkittävä karsintatapahtuma Rion ensi kesän olympialaisia ajatellen mutta todennäköisempää on että Suomen mahdolliset maapaikat ratkeavat vasta keväällä Norjan EM-kilpailuissa. Käytännössä vain isoimmat ja vahvimmat painonnostomaat saavat olympiapaikkoja Houstonista.

Suomalaiset nostavat painoluokkiensa C- ja D-ryhmissä ja näitä nostoja voi seurata netin kautta ilmaiseksi osoitteesta http://www.teamusa.org/USA-Weightlifting/live , nostoryhmien aikataulut maajoukkueemme osalta löytyy liiton sivuilta.

Ei muuta kuin valtavasti tsemppiä matkaan Suomen joukkueelle, luvassa on varmasti jälleen huikeat kisat!

tiistai 17. marraskuuta 2015

Armoa.

Henkistä ja fyysistä vahvuutta, kestävyyttä ja kanttia voi kehittää viikosta ja vuodesta toiseen mutta sekään ei tee kenestäkään superihmistä. Suohon voi upota vaikka olisi minkälaisessa tikissä mutta ehkä sieltä on helpompi nousta ylös jos on harjoittanut itseään henkisesti ja fyysisesti.

Blogin kirjoittaminen ei ole viime aikoina juurikaan kiinnostanut. Olo on ollut uupunut, sietokyky ja kuormitus tullut täyteen. Kun ei saa nukuttua eikä jaksa syödä ollaan lähellä pohjaa. Eikä siitä ole kuin yksi suunta, ylöspäin.

Liikunta on erinomainen tapa joka auttaa jaksamaan niin henkisesti kuin fyysisesti. Torstaina aamupäivällä olin lähdössä 18 kilometrin lenkille, mukana oli riittävästi juotavaa ja energiaa jotta lenkki sujuisi mukavasti. Jaksoin juosta nipin napin kuusi kilometriä, minkäänlaisia voimia ei ollut jatkaa pidemmälle. Perjantaina olisi ollut salitreenipäivä. Aamulla sängystä ylösnousemiseen kului kolme tuntia, aamupalan tekemiseen kaksi. En mennyt treenaamaan.

En tiedä kauanko kestää että olen takaisin polulla joka vie eteenpäin. Olen itselleni armollinen ja elelen päivä kerrallaan. Ehkä treenaan, ehkä en. Tämän vuoden tavoitteet ja suunnitelmat on  unohdettu ja pois pyyhitty. Ei ole tarvetta harmitella. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita.

Mulla on suuria unelmia ja suunnitelmia ensi vuodelle eikä minkäänlaista aikomusta luopua niistä. Ne ovat kuitenkin jossain kaukana tulevaisuudessa.


En ole uuvuttanut itseäni liikunnalla tai treenaamisella, nyt on vain sellainen tilanne ettei paukut riitä samaan aktiivisuuteen kuin aiemmin. Tilanne voi olla eri huomenna, ensi viikolla tai parin vuoden päästä.

Kun tangossa on liikaa painoa, ei pohjalta pääse ylös. Joku osaa tulla itse pois sillasta, heittää tangon pois ja hypätä sen musertavan taakan alta turvaan. Joku toinen tarvitsee varmistajat jotka jakaa taakkaa.


Lauantai-iltana mua pyydettiin mukaan salille ja päätin lähteä käymään. Ei harjoituspäiväkirjaa, ei suunnitelmaa. Hieman liikettä joka avasi lihaksia ja antoi mielelle oikeansuuntaisia signaaleja. Kyykkyjä aivan pohjaan, ja sieltä ylösnousemista.

Tänään aamulla kävin juoksemassa puolitoista kilometriä yön läpi jatkuneen sateen myötä liejuksi muuttuneella pururadalla. Valaistusta reitistä huolimatta pimeässä aamussa askel juuttui mustaan mutaan, se hidasti mutta ei pysäyttänyt. Kun juoksu oli ohi, valkeni taas uusi päivä.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

(Väli)matka.

Juoksin elämäni parhaan juoksukesän. Sitä piti seurata elämäni kovin juoksusyksy ja uskoin olevani paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen. Uskon että sitä myös monilla mittareilla olin. Kesällä juostiin 5.5 tuntia poluilla, syksyllä 8 tuntia. Sitten juoksin 150 kilometriä viikossa. Valmistauduin henkisesti ja myös fyysisesti rikkomaan omia vaatimattomia haamurajojani. Neljän tunnin maratonia, kolmen tonnin cooperia.

Sitten tuli joku pieni vaatimaton köhä joka sai lopulta nostamaan kädet pystyyn ja peruuttamaan maratonin. Juoksisin sen myöhemmin syksyllä, lähempänä talvea. Cooperin testikin olisi edessä. Mutta minä en enää päässyt kuntoon.

On mahdoton sanoa onko kipeä vai ei kun ero sen varsinaisen flunssan ja normaalin olon välillä on niin pieni. Limaa voi erittyä pitkäänkin ilman että se vaikuttaisi suorituskykyyn. Juoksin maanantaina kuusi kilometriä vettyneellä ja mäkisellä purtsilla. En juossut kovinkaan lujaa mutta uskoin matkan taittuneen 30-35 minuuttiin. Aikaa olikin kulunut noin 39 minuuttia. Ja seuraavana päivänä olisi cooper. Se seuraava päivä oli eilen.

Mietin paljon peruutanko osallistumiseni. Tiesin että minulla pitää olla täydellinen päivä että juoksen sen kolmetuhatta metriä eikä sellaisesta ollut tietoakaan. Olen juossut cooperin yhdeksän kertaa viime vuosien aikana ja niistä viisi viimeistä kertaa noin 2900 metriin. En haluaisi olla luovuttaja, otetaan tämä sitten testinä ensi viikon maratonia varten. Jos olo pahenisi noin kovan vedon jälkeen niin olen edelleen kipeä, jos olo on hyvä niin mitään todellista estettä 42.2 kilometrin lenkille ei olisi.


Pelkäsin etten pääsisi edes seitsemää kierrosta mutta lopulta olin jälleen tutuilla 2900 metrin viivoilla pillin soidessa. Enkä ollut yhtään pettynyt. Urheilu on siitä hienoa että usein saat sen mitä ansaitset. Elämässä niin ei aina ole.

Tällä hetkellä tuntuu siltä että fyysisten haasteiden sijaan tämä syksy muuttuu lopulta henkisen jaksamisen taisteluksi ja lopputulos on sumuverhon takana. Silloin voittamista tai onnistumista tärkeämpää on pysyä pystyssä.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Automaattiohjauksella.

Vuoristoratamainen meno jatkuu, erinomaisen lenkin ja fiiliksen jälkeen mentiinkin jo vauhdilla toiseen laitaan. Illalla alkoi viluttaa, aivastuttaa ja nenäkin vähän vuoti. Ilmeisesti kehissä on round two, poika oli kipeänä noin kuukausi sitten, sen jälkeen terveenä pitkään ja nyt alkuviikosta taas flunssaisena.

Kai tuo kuuluu tähän vuodenaikaan, vaikuttaa siltä että lentsua on melkein kaikilla. Ehkä mulla on vähän hasardi asenne kun kasaan melkein kaikki vuoden liikunnalliset haasteet ja tavoitteet aina syksyyn. Viime syksyn maratonilla olin esimerkiksi itse kyllä terve mutta poika tuli kipeäksi edellisenä iltana ja heräiltiin läpi starttia edeltävän yön. Ajoitus oli täydellinen, tuo kun oli viime vuoden ainoa kerta kun junnu oli kipeänä. Meillä ei ole yleensä juuri sairasteltu, päiväkotipoissaoloja taisi olla neljän vuoden aikana yhteensä kahden tai kolmen päivän verran.


Olo on kuitenkin sen verran hyvä että menin tänään aamulla salille. Tein kompaktin treenin, lähdin pukuhuoneesta klo 9.05 ja palasin sinne 9.50. Alkulämppää ja kolme liikettä. Kulki kyllä hyvin, tatsi alkaa löytyä juoksuputken ja aiemman sairastelun jälkeen. En tehnyt mitään sykettä kohottavaa. 5 x 3 toistoa valakyykkyä, 5 x 5 toistoa pystypunnerrusta ja 5 x 3 penkkiä. Se oli sitten siinä. Hyvä ja vahva olo.

Oli muuten sellainenkin tunne kuin olisin ollut salilla just pari päivää sitten. Siitä oli oikeasti kulunut tasan viikko. Toisaalta tuntui siltä ettei esimerkiksi penkki ole kulkenut näin hyvin pitkään aikaan, ehkä kesällä viimeksi. Treenipäiväkirjaa selaamalla totesin että kaks kuukautta sitten syyskuun alussa otin kyllä ihan samoja sarjoja :D

Aika katoaa jonnekin vinhaa vauhtia. Koko ajan viikko on paketissa ja alkaa viikonloppu. Taas uusi viikko, uusi kuukausi ja uusi vuosi. Vaikka kuinka koittaa elää täysillä niin silti tuntuu että hetket vain katoaa. Ehkä se johtuukin juuri siitä. Jos ei tekisi mitään niin ajankulu hidastuisi. Eikä mulla tosiasiassa ole edes kalenteri mitenkään täynnä, kunhan vain päivittäin on sopivasti erilaista puuhastelua. Superjunnu aloitti just pari päivää sitten koulun (kolme kuukautta sitten), ja tällä ajantajulla ja kulumisella se varmaan lähtee kohta mopolla kaupungille ja muuttaa pois kotoa. Tässä elämä on.

torstai 5. marraskuuta 2015

Kevyitä kilometrejä.

Alkuviikosta rikottiin lämpöennätyksiä, 12-14 astetta on hurja lukema marraskuussa ja kertoo omalta osaltaan siitä ettei sääkään ole niin kuin ennen. Musta tuntuu että melkein aina kun vuodenaika vaihtuu toiseen niin joudun kirjoittamaan siitä miten poikkeuksellisia säät ovat olleet. Tuolla lenkeillä sen huomaa ihan konkreettisesti. Pakkasin jo kuukausi sitten lyhyet juoksushortsit talviteloille kaapin perukoille mutta maanantaina ja tiistaina niillä olisi ihan hyvin voinut käydä lenkillä.

Tänään oli jo vähän vuodenaikaan sopivampi fiilis kun aamulla oli ollut pari astetta pakkasta. Vielä aamupäivän edetessäkin hengitys höyrysi, neulasten ja pudonneiden lehtien värittämällä polulla oli kuuraa. Silti ei ollut liukasta vaan tossu piti hyvin.

Maisema vaihtui ja metreistä tuli kilometrejä kuin itsestään. Tällä lenkillä en miettinyt yhtään vauhtia, tarkoitus oli vain tehdä parin vesittyneen lenkin jälkeen ehjä harjoitus. Endorfiini pulppusi, ajatukset samoin. Miten helppoa liike parhaimmillaan voikaan olla ja miten hienolta se voikaan tuntua. Aamupäivän kaksitoista kilometriä oli silkkaa rakkautta ensisykkeestä.

Viisitoista tuntia aikaisemmin olin painonnostoharjoituksissa ja jalat saivat tutusti kyytiä. Kovia nostoyhdistelmiä: tempausveto maasta + tempausveto riipusta + tempaus kyykkyyn + valakyykky. Kaksi rinnallevetoa kyykkyyn + kolme työntöä saksiin. Viiden etukyykyn sarjoja. Tee näitä hartaudella tunnin ajan ja näet valon - tai ainakin vahvat reidet joskus tulevaisuudessa. Jumi ei ehtinyt juoksua höystämään, illasta oli kulunut liian vähän aikaa, myöhemmin tänään tilanne voi ollakin jo ihan toinen. Tai huomenna aamupäivällä kun menen salille.. olisi vähän kyykkyjäkin tehtävänä..

Siellä kirpeän raikkaassa syysaamussa tai magnesiumin pöllytessä ja rautojen kolistessa meinaa välillä ihan pakahtua siitä miten siistiä tämä on. Liikkeellä on hyvä olla.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Nihkeitä kilometrejä.

Tarkoitus oli pistää tuulemaan heti marraskuun alkajaiksi ja alkaa juoksemaan vähän reippaammin kun olo tuntuu jo täysin terveeltä, sainhan mä jo viime viikollakin kasaan viisi harjoituspäivää vaikka melko kevyitä ne olikin.

Suunnitelmana oli juosta tällä viikolla maanantaina 12 kilometriä reipasta, tiistaina 6 kilsaa reipasta ja torstaina 12 kilometriä fiiliksen mukaan ihan millä tahansa vauhdilla. Eilisen lenkin aikana tuntui erikoiselta, syke pysyi reippaassakin vauhdissa melko matalana mutta rinnassa oli painostavaa tunnetta. Vaikka yskä onkin jo ohi niin vieläkin limaa irtoaa välillä ja toi outo tunne varmaan johtui keuhkoista. Juoksin vain 6 kilometriä.

Muuttuneen tilanteen vuoksi ajattelin juosta tänään tuon 12 kilometriä mutta kevyellä ja hitaalla vauhdilla. Jostain syystä oli nihkeä tämäkin päivä, juoksin hitaasti mutta silti tuntui ihan skeidalta koko eteneminen. Juoksin taas lopulta vain tuon 6 kilometriä mutta kiihdytin loppumatkasta niin että reilu puolet tuli juostua reipasta vauhtia. En nähnyt mitään hyötyä siinä että olisin juossut noin lyhyen lenkin hitaasti.

Vastoinkäymisiä on monenlaisia ja eilisen ja tämän päivän heikkojen juoksufiilisten syyt olivat täysin erilaisia ja riippumattomia toisistaan. Kun on ollut pikkuisen kipeänä mutta ei ihan kunnolla niin on todella vaikea päättää miten pitkään täytyy ottaa iisimmin ja millä tavalla pientenkin oireiden tulee näkyä liikkumisissa.

Vuotta on enää vajaa kaksi kuukautta jäljellä mutta silti mulla on kolme isoa tavoitetta odottamassa. Ajan ja harjoitusten määrä hupenee koko ajan, täytyisi vaan pitää pää kylmänä mutta kun koko ajan on pelko mielessä että kuntokin kylmenee jos ei pysty joka päivä parhaimpaansa...

Jos noiden tavoitteiden kanssa kävisi lopulta huonosti niin pitää vain ymmärtää syyt siihen eikä vain tuijottaa lopputulosta.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Urheilukasvatusta.

Olen kirjoittanut vuosien aikana usein siitä miten paljon saan inspiraatiota ja innoitusta kaikenlaisen urheilun seuraamisesta. Vaikka harrastettu laji olisi mikä tahansa niin harjoittelun, onnistumisten ja pettymysten tuomat tunteet ovat lopulta hyvin samankaltaisia. Blogia on ollut helppo kirjoittaa kun en ole koskaan asettanut rajoja sille mistä urheilulajeista kirjoitan tai erottanut urheilullista elämäntapaa eri karsinoihin joiden ääripäissä ja vastakkaisina tapoina olisivat urheilun harrastaminen itse ja urheilun seuraaminen katsojana.


Mulla ei ole ollut tästä yhtälöstä mitään laajempaa näyttöä, mulle on riittänyt se että saan itse niin valtavan paljon urheilun eri aspekteista. Viime viikolla kuitenkin törmäsin Urheilusanomien (43/2015) erinomaiseen kirjoitukseen "Tänään on maailman tärkein matsi" jossa kerrotaan lasten ja nuorten urheilutapahtumiin osallistumisen kautta siitä miten nämä eri tasot todella ovat sidoksissa toisiinsa laajemminkin.

Artikkelissa kerrotaan keväällä julkaistusta tutkimuksesta "Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa", jonka mukaan niin urheilun harrastamisen kuin urheilutapahtumiin katsojana osallistumisen laskeva käyrä on hyvin identtinen. Vuonna 1991 lähes 80 prosenttia nuorista oli käynyt edellisen vuoden aikana jossain urheilutapahtumassa, vuonna 1999 enää alle 60 prosenttia ja viime vuonna luku oli pudonnut jo alle puoleen. Samaan aikaan lasten ja nuorten liikkuminen on niin vähäistä että se on kansanterveydellinen riski ja tikittävä aikapommi. Ennen kaikkea se on surullinen tragedia jos ja kun se tarkoittaa lukemattomien ihmisten rapautunutta kuntoa ja romahduksen partaalla heiluvaa terveydentilaa.

Paikan päällä koettu urheilutapahtuma on yhteisöllinen tilaisuus jossa urheilijat ovat naapureita, sukulaisia tai muita helposti samaistuttavia ihmisiä mainosten supertähtien sijaan. Salibandy- tai futisliigan matsin jälkeen pelaajat antavat läpyjä ja nimmareita innokkaille pienille ihailijoille vaikka nämä eivät aikuisille olisikaan minkäänlaisia julkkiksia, ihan vaan tavallisen hyvän pelurin antama huomio riittää tuomaan lisävirettä pihapeleihin ja antamaan uskoa siihen että itsekin voi kehittyä harjoittelemalla yhtä hyväksi - tai vielä paremmaksi - pelaamalla samoissa urheiluhalleissa ja kentillä kuin ne omat idolitkin.

Norjalaisen sosiologin Johan Galtungin mukaan "urheilu on yksi vahvimmista kulttuurin siirtomekanismeista, joita ihmiskunta on koskaan luonut." Urheilun innostus on aiemmin siirtynyt kuin itsestään sukupolvelta toiselle ulkona liikkumisen ja leikkimisen - eli juuri niiden klassisten pihapelien - sekä isojen koko kylän tai kaupungin kokoavien tapahtumien ja kisojen kautta mutta nykyään maailma on kovin toisenlainen. Lapsi voi elää ja kasvaa lähes vuodattamatta hikipisartakaan ja urheilla pelkästään virtuaalisesti. Uimahalleista ja urheilutaloista tulee vieraita laitoksia joissa on vaikea olla kotonaan yhtään missään roolissa.

Urheilusanomien somessakin ylistetty kirjoitus kuvaa yhden viikonlopun tapahtumia Jyväskylässä. Toimittaja käy JJK:n, Happeen ja JYPin matseissa ja piirtää kokonaiskuvaa yhdessä urheilijoiden, vanhempien ja tutkijoiden kanssa. Salibandyliigaa Happeen paidassa pelaava liikunnanopettaja Jaska Kunelius pyrkii kollegojensa kanssa saamaan kaupunkinsa tulevaan liikunnan ainealueen opetussuunnitelmaan pakolliseksi osaksi liikuntakulttuuriin kasvattamisen. Tavoitteena on osallisuuden vahvistaminen, tapahtuu se sitten niin että luokka menee yhdessä johonkin urheilutapahtumaan tai vaikkapa järjestämällä sellaisen itse oppilaiden kanssa. Kunelius on hyvä esimerkki siitä mitä urheilun mukaansa tempaava vaikutus voi olla: kun liigamatsi on ohi, hän ei lähdekään pukukoppiin vaan siirtyy maalin eteen ja alkaa torjumaan ottelua katsoneiden lasten laukauksia.

Olen usein nähnyt läheltä miten matsia katsovat junnut seuraavat ja kannustavat tiettyjä pelaajia. He ovat olleet niitä jotka ovat valmentaneet heidän juniorijoukkueitaan. Niistä ihmisistä on tullut heille tärkeitä ihmisiä joita tsempataan ja joiden puolia pidetään aivan kuin kyseessä olisi oma kaveri tai vanhempi.

Lapsena meidän perheessä ei käyty urheilutapahtumissa tai harrastettu urheilua kun olin lapsi. Penkkiurheilua seurasin innostuneesti mutta kului vuosikymmeniä että konkreettisia asioita alkoi tapahtua. Urheilullinen elämäntapa on ollut nyt aikuisena omalle perheelleni itsestäänselvyys jo vuosien ajan ja olen käynyt pojan kanssa seuraamassa valtavasti erilaisia urheilulajeja paikanpäällä. Niiden lajien joissa olen itse mukana eli juoksun ja painonnoston lisäksi ollaan käyty katsomassa niin yleisurheilua, jalkapalloa, jääpalloa, triathlonia, voimamieskisoja, crossfittia, pikaluistelua, maantiepyöräilyä kuin montaa muutakin. Mielessäni on loputtoman pitkä lista lajeja joita olisi kiva käydä katsomassa kunhan vain sopiva tapahtuma osuu kohdalle. Kaikille kisakatsomokäynneille yhteistä on se että niiden jälkeen on urheiltu ja leikitty näitä kaikkia lajeja. Triathlon-reissujen jälkeen on juostu ja pyöräilty vuorotellen ympäri pihaa - näiden välissä on tosin maattu pihapenkillä ja kauhottu "aallokossa" eteenpäin. Kalevan kisoissa seurattiin SM-mitalien ratkaisemista aivan läheltä mm. kuulantyönnössä ja estejuoksussa ja niinpä oman pihan kisoissa olikin sen jälkeen paljon pallon heittelyä ja "kuulan" työntöä ja  toki juoksemiseenkin piti saada mukaan ylitettäviä esteitä.

Kolmas roolini urheilussa liikkujan ja katsojan ohessa on vasta kehittymässä. Olen ollut ohjaamassa ja valmentamassa innokkaita painonnostojunioreita kahdesti viikossa koko kuluneen syksyn ajan. Siinä on konkreettisesti nähnyt miten huonossa kunnossa moni noin kymmenvuotias jo on, pelkkä kyykkyyn meneminen ja sieltä ylösnouseminen on elimistölle vieras ja vaikea asia. Toisaalta ne lapset jotka harrastavat monipuolisesti erilaisia lajeja ovat heti ensimmäisissä harjoituksissaan hyvin mukana ja pystyvät lähes mihin tahansa.

Urheiluharrastuksen tarkoitus ei ole vain parantaa kuntoa ja tehdä lapsista urheilullisia vaan jo näin lyhyessä ajassa on huomannut miten monta puolta myös harrastus- ja seuratoiminta pitää sisällään. Toisilleen vieraat lapset muuttuvat kavereiksi jo parin harjoituskerran myötä ja heistä muodostuu yhteisö jossa muita kannustetaan ja tsempataan. Kaikki ovat samalla viivalla ja ennen kaikkea samalla puolella, oppimassa uutta ja kehittymässä eteenpäin. Välillä harjoitusten kiivaassa rytmissä tulee myös suvantokohtia joissa ehdin olla se aikuinen jolle voi kertoa koulukiusaamisesta tai tulevaisuuden haaveista.

Varmasti on niitä ihmisiä joille urheilukulttuuriin kasvattaminen on myös kauhistus. Silloin urheiluun liittyvät negatiiviset asiat ovat saaneet mielessä vallan ja ehkä oma urheiluun kasvaminen ja kasvattaminen on aiemmin mennyt syystä tai toisesta pieleen.

Urheilun tehtävä on ruokkia innoitusta ja inspiraatiota, kehittää ja opettaa, nostaa askel askeleelta ylöspäin ja toisaalta myös näyttää millaista on kun horjahtaa korkealta vähän alemmas. Urheilun positiivisten ja negatiivisten puolien loppusumma on kuitenkin lopulta meidän jokaisen ratkaisuista, asenteista ja toimintatavoista kiinni!