torstai 30. marraskuuta 2017

Lopetus harvoin on loppu.

Olen saapunut tänne toimistolle viitenä päivänä viikossa yli 16 vuoden ajan, lähes puolet elämästäni. Tänään avasin sen ulko-oven ja työkoneeni viimeistä kertaa.


Viime vuosina kirjoitukseni tänne blogiin ovat varmasti muuttuneet entistäkin pohdiskelevammiksi. Juna joka on kulkenut parikymmentä vuotta raiteillaan on pyrkinyt tiukoilla käännöksillä pudottamaan kyydistään. Olen menettänyt pitkään elämääni määrittäneitä asioita joista on ollut vapauttavaakin luopua ja toisaalta kokenut asioita joita en pysty hyväksymään ehkä koskaan.

On aika raskasta määritellä uudestaan ja uudestaan se kuka on ja minne on matkalla. Jokaisen ison elämänmuutoksen myötä joutuu rakentamaan uudestaan, välillä pienen julkisivuremontin verran, välillä perustuksia myöten. Elämä ei kai koskaan ole valmis mutta edes hetken voisi olla tyyntä. Katsella maisemaa käsissään pohjapiirrustus joka tuntuu oikealta. Kun parissa vuodessa tapahtuu enemmän muutoksia kuin sitä edeltäneen 30 vuoden aikana saa kai vähän ollakin hukassa.

Olen jo vähän turta vastaamaan kysymyksiin siitä mitä seuraavaksi. Tiedän sen mitä teen tänään, huomisestakin on jonkinlainen ajatus mutta ylihuominen alkaa jo hämärtää. En edes tiedä missä asun kun vuosi vaihtuu.

Mitä enemmän kokee, sitä enemmän ymmärtää elämää ja muita ihmisiä. Sitä miksi joku murtuu, tai sitä miksi joku toinen luopuu kaikesta ja lähtee erämaihin vaeltamaan. Se että kykenee ymmärtämään paitsi itseään niin myös toista, on lopulta suurinta mitä voi olla.

Vaikka olen teoriassa sisäistänyt kaikesta vapauttavan zeniläisen ajatuksen siitä että mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos niin sekään ei ole tuonut levollisuutta. Vielä.


Mitä seuraavaksi? Hengitän.