tiistai 30. huhtikuuta 2013

Puolimaraton Pyynikillä.

Lauantaina saavuttiin Tampereelle, noin vuorokautta ennen vuoden ekaa kunnon juoksutapahtumaa. Ensin polskittiin vähän kylpylässä ja sitten hotellille keskittymään tankkaamiseen, pastasalaatteja, mehua, kaikenlaista hiilaripitoista mussutettavaa.

Illalla käytiin vielä vähän fiilistelemässä Ratinassa koska sunnuntaina ei varmaan kauheasti ehtisi. Ratina on mulle todella tärkeä paikka, olen nähnyt ja kokenut siellä monia todella unohtumattomia futismatseja. Arkkitehtuuriltaankin se on vaikuttava, jalkapallo on parasta betonikolossissa :)


Huh, juoksen itse tuolla ihan kohta!

Olympia-aukio!


Keskitysleiri tai vankila? Stadion!

Illan päätteksi käytiin myös Sorin aukion leikkipuistossa ja ortodoksikirkon väki pisti kellot soimaan ihan viimeisen päälle - ilmeisesti olivat kuulleet että juoksijalegenda on paikalla.


Ysiltä nukkumaan ja hyvät yöunet. Aamulla jatkoin tankkailua banaanien ja hilloleipien muodossa ja käppäilin heti yhdeksän jälkeen auenneeseen kisatoimistoon hakemaan numerolapun. Ystävälliset toimitsijat kertoivat reitistä ja risteyskohdista ihan kysymättäkin mutta tälläkin kertaa reitti oli niin hyvin merkitty ettei eksymisen vaaraa ollut. 

Takas huilailemaan ja syömään sen mitä ehti ja jaksoi. Syömiset ja juomiset meni aikalailla putkeen edeltävät kolme päivää, suurin moka oli kun tajusin että juomassani limpparissa oli vaivaiset 15 kaloria desissä :D Ei siinä lukenut että se olisi laittia, olis nyt lukenut vaikka että semi light. Eiköhän ne hiilarivarastot siitä huolimatta tulleet ihan hyvin täyteen :)

Startti oli tasan klo 12 ja tultiin Ratinaan noin puolta tuntia ennen. Muut hölkkäilivät ja verryttelivät radalla, itse en lähtenyt sellaiseen hullutteluun. Avovaimoni sanoin: "älä vain missään nimessä NYT venyttele tai lämmittele, menee vielä kisa pilalle". Näin olisi voinut käydä :-D Ehkä vielä joskus alan harrastamaan noita juttuja mutta kun en ole vielä kokenut kunnolla tarvetta niin näillä mennään. Vartti ennen puolimaratonin starttia ei tosiaan liene paras hetki kokeilla miten se vaikuttaa..


Aurinko paistaa ja juoksijat valmistautuvat starttiin. Maalialuetta valmistellaan. Kisa lähti pääkatsomon takaa, ns. yläkannelta.

Pyssy pamahti ja matkaan. Laukontorin sillan yli ja rantoja pitkin kohti Pyynikkiä. Porukkaa oli useita satoja mutta ruuhka kaikkosi aika hyvin, aluksi mentiin hetki pyörätien lisäksi toisella ajokaistalla ja kohta jengi venyi nauhaksi niin että pelkkä pyörätie riitti. Routavaurioita piisasi ja piti vähän katsoa mihin astui. Joka paikassa oli onneksi sulaa, myös alikulkutunneleissa jotka olivat pisimpään jäisiä.

Eka mäki tuli ehkä kahden kilometrin kohdalla. Asuintalojen välistä tietä ylös, porukka alkoi jo tässä harvenemaan. Tokassa mäessä ensimmäiset vaihtoivat juoksuaskeleet kävelyyn. Kolmannessa mäessä osa jo puuskutti niin että meinasin kysyä että ajattelitteko päästä maaliin asti? Matkaa oli takana ehkä kolme kilometriä. Nämä tyypit eivät todellakaan tainneet olla puolimaratonilla vaan kympillä. Suurin osa osallistujista juoksi kympin.

Reitistä noin 2 kilsan kohdalta jonnekin 7 kilometriin oli tosiaan pelkkää vuoristorataa. Metsäistä kuntopolkua ja asfalttia, hyväkuntoisia tosin molemmat. Olin kuin kotonani. Suorastaan tanssin mäet ylös! En kuitenkaan paahtanut tietenkään täysiä koska tiesin että muilla on 5 kilometriä maaliin ja mulla 16 km joten vauhdin tulisi olla eri luokkaa. En silti himmaillut, en kai matkustanut Tampereelle hidastelemaan ja löntystelemään? Tää on just sitä juoksua josta nautin. Ylämäissä ohitin paljon porukkaa, samoin alamäissä. Mitä jyrkempi alamäki niin sitä hurjemmin lennän ne alas, jalat ovat kuin vieterit jotka ponnauttavat pitkälle eteenpäin. Jossain asfalttialamäessä oli kuitenkin soraa ja vähän pelotti että ne olisi kuin marmorikuulia ja kaatuisin mutta täysillä vain eteenpäin. Tasaisella aina palauttelin ja osa ohittamistani juoksijoista meni ohi. Ehkä heillä oli viisaampi vauhdinjako mutta sellainen ei sovi omalle mielenlaadulle.

Hienoin nousi oli kenties se jonka alussa lukee "Näkötorni 700 metriä" ja nuoli osoittaa puuston väliin, kohti polkua joka jatkuu ja jatkuu kuin pilviin asti. Näkötornin terassilla porukka mussutti munkkejaan, minä nappasin huoltopöydältä vesimukin ja kaadoin suuhun sen verran mitä vauhdissa pystyin. Mitä lähemmäs Ratinaa palattiin niin sitä tasaisempi reitti oli, rantamaisemat ja metsät oli komeita mutta en hirveästi pystynyt keskittymään maisemiin, keskityin vain juoksemaan. Minigolf-rata kyllä ohitettiin, pelaajat keskeyttivät puttailun ja katselivat juoksijoita. Pari kilsaa Ratinaan ja porukkaa alkoi menemään ohi, ymmärrettävää sillä he aloittelivat loppukiriään. Mullakin oli sen verran voimia että tässä vaiheessa olisin itsekin avannut hanat jos olisin ollut kympillä.

Suurin osa lähti kohti stadionin kenttää ja ratakierrosta, me muutamat jatkoimme Ratinan taakse ja kohti Härmälää. Tämä osa kisasta olikin hyvin tasaista, perus-puistopolkuja. Hienoa ulkoilualuetta, paljon koiranulkoiluttajia ja kisan ulkopuolisia hölkkääjiä. Aurinko paistoi mutta tuuli oli aika hyytävä, juoksin ekaa kertaa tänä vuonna ilman takkia pelkällä pitkähihaisella juoksupaidalla ja se oli erinomainen valinta.

Hatanpään valtatien vierustaa mentiin lyhyt matka, muuten reitti oli oikein mukavaa ulkoilutietä. Hatanpään lukion ja jonkun soutumestan ohi ja kohti kääntöpaikkaa joka oli noin 15 kilometrin kohdalla, sen jälkeen lähes samaa reittiä takaisin Ratinalle ja maaliin. Olin käynyt pientä kisaa yhden naisen kanssa jo alusta asti. Kisan alun mäissä painelin aina hänen ohitseen ja tasaisella hän otti minut kiinni. En ollut nähnyt häntä viimeiseen kymmeneen kilometriin mutta nyt tuttu selkä tuli metri metriltä lähemmäksi. Hän oli nyt selvästi väsynyt ja muutaman kilometrin jahtaamisen jälkeen ohitin samalla hänet kun kiersin tolpan joka lähetti meidät paluumatkalle. Ihan hirveästi en tuosta voimia saanut koska Ratinan jälkeen useampi juoksija oli ohittanut myös minut ja tajusin että vauhti hidastui koko ajan. Paluulenkillä kuitenkin huomasin että en suinkaan ollut viimeinen vaan kilpailijoita tuli jatkuvasti vastaan, se antoi voimia pitää tahtia yllä.

Mulla ei tälläkään kertaa ollut sen enempää kelloa kuin sykemittariakaan mukana enkä tällä kertaa jutellut muiden juoksijoiden kanssa vauhdista tai kisan etenemisestä. Ajantaju oli siis täysin hukassa, laskin kuitenkin että ekan kympin juoksin todennköisesti noin 5.30min/km vauhtia, 10-15km noin 6min/km ja loppumatkan ehkä 6.30-7min/km. Aika menisi varmasti lähelle vanhaa ennätystäni 2.02. Sekunteja en jaksa tuijottaa kun näin pitkästä matkasta on kyse.

Lopulta saavuin takaisin Ratinaan. Etukäteen kelasin miten hienoa on fiilistellä ja juosta itse näin legendaarisessa paikassa. No eipä kisahetkellä pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin maaliin pääsyä. Maalisuora. 50 metriä maaliin, nyt näkyy kisakello. 01.53 - olen tekemässä hurjaa ennätystä!!! Eikun mitä helvettiä?! 01.54, 01.55, 01.56, 01.57... Tuosta puuttuu kakkonen edestä! Argh. Ylitän maaliviivan ja tajuan että tuloksena on tismalleen sama aika kuin vuosi sitten.

Mitali käteen, banaania ja mehua. Perheen kanssa katsomoon ja pizzerian kautta kohti kotimatkaa.

Reitti oli rankka joten ei mua hirveästi harmita ennätyksen sivuaminen sen rikkomisen sijaan. Juoksufoorumilla spekuloitiin että kympillä aika on noin 1-3 minuuttia heikompi kuin tasaisella reitillä. Puolikkaalla tuo ero todennäköisesti kasvaa, ehkä 2-5 minuuttia? Tiedän että olen alle kahden tunnin kunnossa ja tulen sen ajan tekemään kolmen viikon päästä kun olen seuraavan kerran viivalla. Join kisassa pari mukia vettä, ehkä olisi kannattanut ottaa mukaan myös joku energiageeli niin lopussa olisi pystynyt pitämään tahtia paremmin yllä.

Järjestäjillä oli ongelmia tulospalvelun kanssa ja näin virallisen loppuajan vasta eilen. 02.02.02! Kolme sekuntia! Huh huh, lähellä oli että oltaisiin päästy uudelle minuutille. Eka puolikkaani 1½ vuotta sitten oli 2.22 ja toinen vuosi sitten 2.02. Miksi kakkoset vainoavat? :D



Kisa ja reitti olivat kyllä mahtavia, virallista rataprofiilia ei kai netistä löydy mutta Terhin Spinning Around-blogista löytyy kaavio ekan kympin siksakista:  Jos asuisin Tampereella niin juoksisin aina noissa Pyynikin maisemissa ja olisin törkeän kovassa kunnossa! :-)  Upeaa juoksumaastoa!

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Kiinnostavia treeni- ja liikuntablogeja.

Seuraan enemmän tai vähemmän säännöllisesti pariakymmentä blogia jotka käytännössä kaikki liittyvät liikuntaan, urheiluun ja treenaamiseen. Olen pari kertaa aiemminkin vinkannut hyviä ja suositeltavia blogeja ja ajattelin nyt toistaa sen.

En ole ihan varma mitä sivuja olen aiemmin linkittänyt mutta pyrin nostamaan esille ainakin muutaman sellaisen jotka eivät kerää satoja tai tuhansia lukijoita päivässä.


Läskimaija Goes Ultra
Läskimaijan olen linkittänyt ennenkin mutta blogi on yksinkertaisesti niin hauskasti kirjoitettu ja sen takana on niin inspiroiva tarina että se kuuluu tällaiseen listaukseen ehdottomasti mukaan. Suosittelen aloittamaan Läskimaijaan tutustumisen lukemalla bloggauksen "Mitä kolmessa vuodessa voi kunnolleen tehdä?" . Kaveri on miettinyt kirjoittavansa kirjan, se olisi varmasti menestys. Juuri tällä hetkellä Läskimaija on lentokoneessa matkalla Walesiin kilpailemaan 85 kilometrin juoksukisassa. Onnea ja menestystä biisonille!

Rahkamuija
Todellinen feelgood-treeniblogi, salilla paiskotaan rautoja tosimielellä mutta silti aina hyvällä fiiliksellä. Persoonallinen ja pirteä tyyli josta on vaikea olla pitämättä. Ihastuin Rahkiksen blogiin ensisilmäyksellä kun satuin lukemaan Amerikan matkakertomuksen, erityisesti bloggauksen 21 päivää, 21 ainutlaatuista kohdetta... LEUATTAA. Blogin lukijat saavat kaupan päälle vekkulin cameo-hahmon, Rahkaäijän.

My Crossfit
Crossfit-blogeja alkaa olla jo useampia mutta aloitetaan suoraan huipulta: tämä on kaksinkertaisen suomen mestarin Essi Koskisen blogi. Erityisesti kisaraportit ja isoihin kilpailuihin valmistautuminen kiinnostaa itseäni, blogin kautta päästiin jo sukeltamaan Crossfit Open-karsintoihin ja millaisia fiiliksiä ne kilpailijoissa herättävät ja kohta todennäköisesti päästään kuulemaan Euroopan aluekarsintojen meiningeistä. Essi Kaliforniaan!

Steffit
Steffi on kirjoittanut blogiaan jo pidempään mutta se on selkeästi saamassa uutta suuntaa, Tampereen Crossfit Winter Warissa helmikuussa Steffi oli vielä katsojana mutta tavoitteena on olla ensi vuonna mukana kilpailijana. Steffi on myös opiskellut personal traineriksi ja blogista löytyy viisaita sanoja mm. laihduttamisesta ja tavoitteiden asettamisesta.

Get fit or cry
Heitetään vielä yksi crossfit-blogivinkki. Johannan kirjoitusten kautta pääsee hyvin selville siitä millaista crossfit on aloittelevalle harrastajalle, miten treenit skaalataan mahdollisiksi jokaisen toteuttaa jne. Maaliskuussa kisatun Crossfit Openin karsintalajeista Johanna teki omalla salillaan melkein kaikki, blogista voi lukea miltä nämä todelliset tappotreenit tuntuvat kun levytankoa pitelee mestarin sijaan vasta-alkaja.

Ajatuksia lenkkipolulta
Samat kiinnostuksen kohteet kuin itselleni - eli jalkapallo, juoksu ja voimaharjoittelu - joten Mogin ajatuksia tulee säännöllisen epäsäännöllisesti lueskeltua. Kausi alkaa - tsemppiä matseihin!

ToiMinnassa
Meitä sunnuntaihölkkäilijöitä on Blogger täynnä joten välillä on mukava lukea vähän tasokkaammankin tekijän fiiliksiä. Minna on SM-tason menijä joka on siirtymässä pidemmille matkoille.

Curro Ergo Sum
Juoksukaverini blogi paikallislehden sivustolla. Hauskoja ja mielenkiintoisia tarinoita juoksemisen hullusta maailmasta. Pitäisköhän joskus lähteä Lontoon maratonille hassuttelemaan?

Lihastohtori
Kaikkihan Hulmin juttuja lukee? No linkitetään varmuuden vuoksi, toisen asiantuntijan eli Timo Haikaraisen blogin olenkin jo aiemmin maininnut useampaankin kertaan.


Siinäpä noita, vielä olisi varmaan irronnut saman verran lisää mutta jaetaan uusia vinkkejä vaikka joskus myöhemmin.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Minä, Zlatan Ibrahimović.

"Välillä oli vaikeaa. Varmasti isäni ja äitini tilanne vaikutti minuun. Sisällä oli paljon paskaa, joka halusi päästä ulos. Koulu palkkasi minulle erityisopettajan. Suutuin siitä järjettömästi. Tietenkin olin häirikkö, ehkä pahin kaikista. Mutta että erityisopettaja, älkää viitsikö! Sain hyviä arvosanoja kuviksessa, englannissa, kemiassa ja fysiikassa. En minä mikään narkkari ollut. Tuskin olin vetänyt edes poskareita röökistä. Olin vain vähän levoton ja tein tyhmyyksiä."


Sain joulukuussa avovaimolta vuosipäivälahjaksi Zlatanin elämäkerran. Meidän perheessä lahjat osuu yleensä aika hyvin maaliin, niin tälläkin kertaa. Zlatan on aina ollut minusta hemmetin kiehtova hahmo. Tyyppi jota vuorotellen vihaa ja rakastaa. Vihaa, silloin kun hän pelaa keltaisessa paidassa Suomea vastaan ja rakastaa
tai ihailee - no melkein kaiken muun ajan. 

Maailmassa on aika paljon jalkapalloilijoita jotka ovat "maailman parhaita". Messi, Ronaldo ja muut. Onhan ne kieltämättä ihan hyviä pelaajia mutta eivät kovinkaan kiinnostavia ihmisiä. Zlatan on jokseenkin toista maata. Vaikka hän on syntynyt Ruotsissa niin Rosengårdin lähiö kampesi hänet hyvin toisenlaiseen maailmaan jossa jääkiekko oli aivan vieras laji ja ensimmäinen ruotsalainen elokuva katsottiin vasta parikymppisenä. Ruotsin tunnetuimmat julkkikset ja urheilijat olivat täysin tuntemattomia nimiä. Siitä huolimatta Zlatan on ehkä enemmän ruotsalainen kuin kukaan muu. Suomalaisena me aina ajattelemme että ruotsalaiset voittavat koska he ovat ylivertaisia voittajatyyppejä jotka eivät koskaan luovuta. Zlatan todisti tämän omalla tavallaan viime syksynä kun hän teki neljä (4!) maalia Englantia vastaan ja tsemppasi Ruotsin 4-0 tappiotilanteesta 4-4 tasapeliin Saksaa vastaan.


Zlatanin elämäkerta on siitä hieno opus että vaikka se kertoo jalkapalloilijasta niin se ei kerro jalkapallosta vaan elämästä. Siitä millaista on joutua todistelemaan pienestä lapsesta asti oma arvonsa. Miten tärkeää on pitää kiinni omasta identiteetistään kun junnujoukkueen pelikavereiden vanhemmat keräävät nimilistoja jotta kikkailija saadaan pois joukkueesta. Ja miten tärkeää on että valmentajina - ja kasvattajina - on ihmisiä jotka repivät nuo listat ja sanovat "painukoon helvettiin". Elämä voi olla joskus aika pienestä kiinni. Ehkä Zlatan olisi nykyään pikkurikollinen Malmössä jos hän olisi lopettanut painostuksen alla jalkapallon ja keskittynyt siihen toiseen uraansa - varasteluun. Vaikka saisi huonot kortit niin onneksi niistäkin voi joskus käynnistää hyvän pelin. 

Tottakai futis on merkittävässä asemassa. Zlatan kertoo rehellisesti ketkä valmentajat ovat asemansa auktoriteetteina ansainneet ja toisaalta niistä jotka ovat ihmisinä ja esimiehinä pikkumaisia ja rooliinsa sopimattomia. Hän mainitsee nimeltä tähtipelaajat jotka keskittyvät enemmän oman uransa kuin joukkueen etuun ja toisaalta nostaa esimerkiksi Jari Litmasen tärkeäksi roolimalliksi ja hahmoksi matkallaan supertähdeksi.

Perhe on tärkeä osanen, se joka on täynnä sekoilua, väkivaltaa ja alkoholia ja se joka on saanut miehen rauhoittumaan. Supertähtenä perheenlisäys on aika poikkeuksellinen juttu ja ruotsalainen media eroaa valtavasti suomalaisesta. Vai onkohan joku suomalainen urheilija salakuljetetttu pois synnäriltä pyykkikoriin sullottuna?

Zlatan on fiksu kaveri josta on vaikea olla pitämättä vaikka kaikkia ajatusmalleja ei hyväksyisikään. Kannattaa lukea.


"Tuolla jossain on minun kaltaisiani, nuoria tyttöjä ja poikia, jotka saavat nuhteita siitä etteivät he ole niin kuin kaikki muut. Ja totta kai niille nuhteille on usein myös aihetta. Minä uskon kuriin. Mutta se mikä minua raivostuttaa, on kaikki ne valmentajat, jotka eivät ole itse päässeet huipulle, mutta ovat silti kaikesta niin varmoja: Näin meidän pitää toimia, eikä millään muulla tavalla! Se on niin yksioikoista. Niin tyhmää! Vaihtoehtoisia tapoja on tuhansia. Ja se mikä on erilainen ja vähän nurinkurinen, on usein myös se paras tapa. Vihaan sitä kun persoonat painetaan alas. Jos minä en olisi ollut erilainen, en nyt istuisi täällä. Ja en todellakaan tarkoita sitä näin: Olkaa niin kuin minä. Yrittäkää olla Zlataneita! En todellakaan. Jokaisen täytyy valita oma tiensä, mikä ikinä se sitten onkaan. Mutta ei saatanassa pidä kirjoittaa mitään listoja tai jättää porukan ulkopuolelle vain sen takia, että sinä et ole samanlainen kuin kaikki muut."

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Kiireestä ja kommentoinnista.

Viime aikoina ei ole hirveästi ollut aikaa näihin blogijuttuihin. Kiire ei silti ole oikea sana, en vain ole halunnut käyttää vapaa-aikaa niin paljon tietokoneen tai netin parissa. Olen toki ehtinyt ihan hyvin tänne omaan blogiin kirjoittamaan mutta varsinkin muiden blogien lukeminen on jäänyt aika vähälle enkä ole ehtinyt kommentoimaankaan.

Joitakin blogeja olen ehtinyt tsekkaamaan ehkä kerran viikossa, jopa harvemmin, ja ahkerimmat ehtii siinä ajassa tempaisemaan jopa 5-10 päivitystä. Yleensä ei tule kommentoitua vanhempiin kirjoituksiin vaikka mieli tekisi. Onko muilla samoja fiiliksiä?

Tänne tulee välillä kommentteja jopa monta kuukautta vanhoihin bloggauksiin ja se on mun mielestä ihan yhtä hieno juttu kuin uusimpiinkin. Tottakai kaikki luen ja pyrin aina vastaamaan. Tuntuu hyvältä että vanhojakin kirjoituksia kaivellaan tuolta arkistoista ja luetaan. Huhtikuun luetuimmista bloggauksista melkein puolet on kirjoitettu jo viime vuonna!

Vaikka tätä blogia kirjoitankin puhtaasti omista lähtökohdistani kirjaamalla omia fiiliksiä, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä niin vuorovaikutteisuus kommenttien kautta on hieno lisä tähän touhuun. Välillä tulee mietittyä miten ihmeessä suosituimpien blogien kirjoittajat ehtivät paitsi vastaamaan itselle tuleviin kymmeniin kommentteihin päivässä niin myös kommentoimaan lukemiinsa blogeihin? Onkohan jollain jo käytössä supertähtien fanipostien tyyliin joku vastausten kirjoittaja?



Hups, painoin vahingossa "tulosta kaikki kommentit"?!

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Viimeiset treenit ennen viimeistä ehtoollista.

Viisi päivää yhteen vuoden kohokohdista. Vaikka en mikään kilpaurheilija olekaan niin kyllä tällaiset selkeät tavoitteet kuten puolimaratonit ja maratonit tekevät treenaamisesta mielekkään, ne on päiviä jotka on mielessä lenkeillä jo puoli vuotta ennen h-hetkeä. Koko ajan tiedostaa miksi tätä tekee - että olisi aina vähän parempi kuin ennen.


Puolimaraton ei sinänsä ole mulle enää mikään suuri haaste pituutensa puolesta, melkein päivänä kuin päivänä jaksan sen kyllä edetä ilman huilaustaukoja. Tavoitteena ei kuitenkaan enää ole päästä vain maaliin vaan todeta omien treenien toimivuus sillä että aika olisi edes hieman parempi kuin aiemmin. Minuutin parannus aikaan olisi huippujuttu, viisi minuuttia unelma. Tämä eka kisa on kuitenkin profiililtaan sen verran rankka että voi olla että aika painuu reippaasti yli kahden tunnin. Sen takia olen viivalla jo kolmen viikon päästä uudestaan. Jos silloinkin aika on on heikko, muutan harjoitteluani. Vaikka pidän itse kehittämistäni harjoittelumalleista, stressivapaasta fiiliksen mukaan juoksemisesta ja ilman kelloa tai sykemittaria liikkumisesta niin haluan kuitenkin tuloksia. Edes sitten pieniä.

Koko talven juoksin parilla eri kuntopolulla jotka oli tarkkaan mitattuja. Niissä tuli juostua sitten eri pituisia settejä, 3.5 kilometrin pätkä kahteen tai neljään kertaan tai 3.25 kilometrin kierros kolmeen tai neljään kertaan. Nyt kun aloitin asfalttilenkit niin homma meni kivalla tavalla uusiksi. Ei enää mitattuja lenkkejä. Juoksen oman mielen mukaan ja kun lenkki on tehty, avaan MapMyRunin ja katson montako kilometriä tuli hölköteltyä. Perjantaina juoksin 13km, kun ajattelin juosta noin 6km. Eilen juoksin 10km kun ajattelin juosta taas 6-7km. Mahtava juttu :) Kun ei ole kelloakaan mukana niin ajan- ja matkantaju katoaa välillä täysin ja juoksua vain jatkaa ja jatkaa. Jokaisesta risteyksestä voi kääntyä mihin suuntaan tahansa.

Juoksut on nyt juostu, seuraavaksi kipitän sitten sunnuntaina. Jotkut juoksevat kevyitä lyhyitä pätkiä ihan kisapäivään asti, itse tykkään pitää useita kunnollisia lepopäiviä. Hyötyliikuntaa (pyöräily, kävely) lukuunottamatta lepäilen 3-5 päivää ennen kisaa. Tänään kävin vielä salilla, vuorossa oli jalkatreeni. Mieleen tuli välähdys kahden vuoden takaa. Olin juuri aloittanut salilla käymisen ja olin menossa elämäni ekaan juoksukisaan, kympille. Tein salilla neljä päivää ennen kisaa kovan jalkatreenin.. En oikein ajatellut. Seuraavana päivänä en pystynyt kunnolla kävelemään ja kohta pitäisi juosta elämäni pisin matka - 10 kilometriä! No, lopulta se kymppi meni aika hyvin ja pääsin maaliin asti paremmassa ajassa kuin olisin odottanut. Jalat palautuivat lopulta ihan hyvin ja olin kisakunnossa.


Nykyään jalkani ovat jo aika tottuneet voimaharjoitteluun (jota teen jaloilla tosin selvästi kevyempänä kuin käsillä) mutta vedin ne silti aika piippuun tänään. Askelkyykkyjä, jalkaprässiä kahdella eri laitteella, 1000 metrin soutu maksimivauhtia... En meinannut päästä kävelemään rappusia ylös pukuhuoneeseen ja pyörän satulaan nouseminen ja työmatkan ajaminen tuntui ihan hullulta ajatukselta. En välttämättä lähtisi suosittelemaan tällaista jalkojen loppuun tuuttaamista ennen tärkeää kisaa mutta voi olla että se toimii. Ainakin tällä tavalla että välissä on neljä täyttä lepopäivää.

Puolimaratonille ei välttämättä tarvitse hirveästi tankata mutta itse ajattelin painottaa loppuviikon hiilareita ruokavaliossa. Tämä päivä mennään vielä isoilla proteiini-annoksilla voimaharjoittelun takia mutta huomisesta lähtien puuron, hillolla voideltujen paahtoleipien, tuoremehujen jne. määrä kasvaa. Jokaisella on oma tapansa hoitaa hiilaritankkaus, usein suositellaan kiinteiden ruokien sijaan nesteitä ja soseita jotta kroppa ei olisi tukossa isosta ruokamäärästä eikä suoliston toiminta häiriintyisi. Itse tykkään syödä ennen kisaa useamman päivän tuhteja salaatteja, esimerkiksi kaksi kertaa päivässä pastasalaatti jossa on runsaasti sekä proteiinia että hiilihydraatteja. Hunaja on hyvä hiilihydraatin lähde ja sitä syönkin pari lusikallista päivässä suoraan purkista.


Vähän alkaa jo jännittää, hyvällä tavalla. Olen kuitenkin tehnyt käytännössä kaiken mitä olen halunnut joten jossiteltavaa ei jää. Jos ei tule hyvää tulosta, harjoittelua pitää muuttaa. Jos tulee, jatkan samaan malliin.

Tänään aamulla alkoi jo tuntua kisakuumeen merkkejä. Jalat tärisivät ja fiilis oli kuin härällä joka kuopii maata ja odottaa veräjän aukeamista. Kohta pääsee näkemään millaiseen iskuun kone on viritetty. Parasta!

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Juoksu - nautintoa, tuskaa, huumetta vai lääkettä?

"Olin kiertänyt samaa lenkkiä pyörällä satoja kertoja edellisten päivien aikana, mutta yhtäkkiä kaikki näytti erilaiselta. Hautakiviä putkahteli esiin siellä täällä edessäni olevasta asvaltista. Minun oli pakko koettaa pujotella niiden välistä. Tätä jatkui 20 minuutin ajan. Tuntui kuin olisin ollut tietokonepelin sisällä. Tiesin, että unenpuute oli iskenyt minuun tosi pahasti ja päätin lopettaa siltä päivältä."

Näin kertoo Erik Seedhouse dekatriathlonin aiheuttamista fiiliksistä. Siis minkä? Luulin tuntevani ihan kohtuullisesti triathlonin ja sen eri kilpamatkat mutta dekatriathlon kuulosti ihan oudolta. Vanha Ultrajuoksija-lehti kertoi että kyseessä on triathlon jossa kilpaillaan teräsmiestriathlon kymmenkertaisella matkalla - siis 38 kilometriä uintia aluksi, sen jälkeen pyöräillään kevyet 1800 kilometriä ja vielä juostaan kymmenen maratonia, siis 422 kilometriä. Kisa kestää noin 9 vuorokautta.

Täyttä hulluutta, ei siis mitään järkeä. Näin ajattelin minäkin vaikka pidän itseäni aika suvaitsevaisena kaverina joka ymmärtää aika hyvin ultrajuoksijoita ja muita kestävyysurheilun rakastajia. Sitten aloin miettimään vähän tarkemmin, Seedhouse ja kumppanit pyörivät mielessä lenkeillä ja muissa harjoituksissa.  Ehkä nämä tyypit eivät ole hulluja juuri siksi että he ovat löytäneet oman juttunsa? Jos on noin paljon energiaa, paloa ja intohimoa niin ehkä tuo on ihan hyvä keino purkaa sitä. Kohtuullisen turvallisesti moneen muuhun äärimmäiseen harrastukseen verrattuna.


Mikä kestävyysurheilussa sitten viehättää, ollaanko me masokisteja jotka nauttivat kivusta joka eittämättä jossain kohdassa pitkän matkan varrella iskee? En usko että kipu on kenelläkään se juttu vaan halu pystyä ylittämään se. Olemaan vahvempi kuin ne pahat tuntemukset. Tuntea niin kovaa voitontahtoa ja paloa itsensävoittamiseen ettei ole väliä jos jalat hiertyvät rakoille ja kisan jälkeen sukat ovat veriset. Se fiilis ettei ole keskeyttänyt vaan on tehnyt sen mitä aikoi keskeyttämättä, ylittää kivun. 

 Ei kestävyysjuoksijat ole mitään masokisteja vaan ehkä enemmänkin hedonisteja, nautiskelijoita. Pitkillä lenkeillä voi uppoutua omaan mieleensä ja löytää sisäistä rauhaa todella hienolla tavalla samalla kun takoo kroppaansa kovaan iskukykyyn. Jotkut pienet kivut voivat joskus jopa saada hymyilemään kun tietää että ne ei ole mitään, että pystyy lannistamaan ne mielenlujuudella ja nauttimaan matkasta siitä huolimatta.


Juokseminen on eittämättä terapiaa, ehkä juuri siksi on niin helppo sanoa että olisimme hulluja jos emme juoksisi, emme siksi että juoksemme. Aluksi se voi olla kuin lääke mutta nopeasti siitä muodostuu kuin huume. Se ei aina tunnu hyvältä mutta silti sitä on pakko saada, usein koko ajan enemmän ja enemmän. Silloin kun et ole juoksemassa mietit koska saat sitä seuraavan kerran, missä ja kenen kanssa. Minkälainen annos on milloinkin sopiva? Tarvitaanko lyhyttä ja nopeaa, pitkää ja rauhallista. Kevyttä rullailua auringonpaisteessa vai hampaat irvessä rämpimistä syysmyrskyssä. Kaikki kelpaa, kun rakastaa juoksemista.

Juoksemiseen liittyvät tavoitteet rytmittää elämää. On tavoitteita seuraavalle lenkille, seuraavalle viikolle, tälle keväälle, ensi syksylle, ensi vuodelle, vuodelle 2015 tai 2020. Tai voi olla ettei tavoitteita ole lainkaan. Juoksemisesta voi nauttia monella eri tapaa ja jokainen voi löytää sen omansa.


Juoksublogien motivointikuvat voivat tuntua joistain pöljiltä mutta kun on aivan rikki mutta silti jaksaa jatkaa kilometri toisensa jälkeen, impossible on todellakin nothing ja taivas rajana. On hienoimpia fiiliksiä kun juoksee itsensä aivan loppuun ja miettii että se mikä ei tapa niin vahvistaa, vai oliko se niin että se sitten todellakin hajottaa? Lopulta ehkä molempia. Mitä enemmän hajoaa niin sitä enemmän vahvistuu?

En minä halua juosta niin pitkään että lenkkareista pitää leikata saksilla kärki pois ettei varpaat turpoa. Tai porata varpaankynsiin reikiä että paine pääsee pois ja ne pysyvät paikoillaan. Mutta jos mun tavoitteisiin pääseminen, se että näen miten paljon pystyn tekemään kropallani vaatii sen, olen siihen valmis. Tiedän että euforia, adrenaliini ja se hetki kun on maalissa, tekee kaiken muun turhaksi.


Tällaisista kuvista (tai teksteistä) joku voisi ajatella että tämä on jotenkin itsetuhoista touhoa. Asia on juuri päinvaistoin. En ole koskaan rakastanut näin paljon elämää, itseäni ja arvostanut asioita jotka on ympärillä. Elän täysillä ja nautin jokaisesta hetkestä ja lenkistä. Tämä on hieno tapa ottaa kaikki irti rannekkeesta jolla pääsee kaikkiin laitteisin. Miksi siis tyytyä possujunaan?

En toki ole ultrajuoksija enkä todellakaan vertaa itseäni Seedhouseen, pidän itseäni aika tavallisena sunnuntailenkkeilijänä mutta minusta juoksijat ovat yhtä perhettä ja fiilikset lienevät universaaleja  riippumatta siitä onko matka 10, 100 vai 1000 kilometriä. Fiilistä siitä että on ihan oikeasti oman itsensä herra eikä oman saamattomuutensa orja, ilman että tarvitsee kenenkään muun hyväksyntää tai tuomiota.


Tästä taisi tulla aika dramaattinen rakkaudentunnustus juoksulle mutta sen se on ansainnut. Tänään mun piti juosta 6 kilometriä ja jatkaa varovaista totuttelua asfaltille. Juoksinkin lopulta 13 kilometriä kun tajusin arvioineeni etäisyydet väärin. Ja rakastin jokaista hetkeä ja askelta.

Voimaharjoittelu on lopulta mulle aivan yhtä tärkeää mutta eri tavalla. Ehkä kirjoitan siitä ensi viikolla? Hyvää viikonloppua kaikille, kevyitä kilometrejä!

torstai 18. huhtikuuta 2013

Banaanibloggaus II - faktoja, fanaatikkoja ja fantasioita.

Kirjoitin maaliskuussa uutta ja vähän vanhaakin tietoa banaanista. Aihe on niin herkullinen (heh heh) että jatko-osaa pukkaa.

Juoksija-lehden numerossa 2/2013 kerrotaan että minun lisäkseni yksi toinenkin ihan kelvollinen juoksija, Jamaikan Yohan Blake vannoo banskujen nimeen. Blake syö 16(!) banaania joka päivä. "Kaikki tietysti luulevat että lasken leikkiä, mutta tämä on totuus, sillä banaanit tuovat parasta mahdollista energiaa kehoon kovan harjoittelun keskellä."

Kestävyysurheilun puolella yksi kovimmista banaanifanaatikoista on kuusinkertainen teräsmiestriathtlonin maailmanmestari Dave Scott. Hänen valtakauttaan Havaijin legendaarisessa kisassa oli 80-luku.


3.8 kilometriä uintia, 180 kilometriä pyöräilyä ja täyspitkä maraton 9 tunnissa 10 banaanin voimin. Kova suoritus, kertoo paitsi Scottista niin tietysti myös banaanien maagisesta voimasta. Scott eli muuten huippuvuosinaan pelkästään kasvisruokavaliolla (oliko peräti vegaani?) joten kova jäbä voi olla myös ilman pihvien mussuttamista. Voimailupuolelta kannattaa tsekata Joni Purmonen joka kumoaa sen väittämän että ollakseen vahva pitää syödä paljon lihaa, rahkaa ja kananmunia.

Viime kesän helteisinä lenkkipäivinä banaaneista muodostui suorastaan unelmien kohde, kuin kangastus erämaassa. Hikisenä, kroppa ja mieli ylikuumentuneena jokainen kilometri sai unelmoimaan jättimäisestä kulhosta, mielellään ämpärillisestä, banana splitia. Yllättäviä voimia antoi ajatus siitä miten mahtavaa olisi lenkin päätteeksi sukeltaa pää edellä viilentävään jäätelöön ja mussuttaa banaaneja energiavajeeseen. Joskus pitkä, yksinäinen lenkki (ja pilvettömältä taivaalta porottava aurinko) pistävät mielen sekaisin.. ja hyvä niin, ehkä muuten en olisi jaksanut loppuun saakka.

Joka toisessa blogissa on tullut viime aikoina vastaan "pannukakku" jonka ainesosina on pelkästään kananmunia ja banaania. Kokeilin viikonloppuna. Tästä on kai muutamia erilaisia versioita mutta itse heitin blenderiin kaksi munaa ja yhden banaanin. Seos pannulle ja venaamaan. En tainnut olla tarpeeksi maltillinen eikä siitä tullut kovinkaan kaunista mutta ihan hyvää. Olisiko sitä muuten edes tarvinnut kääntää?

Hitto, mutta ne Gainomaxin markkinointityypit on tyhmiä. En osta koskaan sitä skeidaa mutta banaaneja ostan aina. In your face.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Traagisia maratoneja.

Kyllä mä sen muistan että Bostonissa juostaan aina keväällä mutta tarkasta päivästä en ollut varma. Eilen päivällä sain kuitenkin linkin josta pystyisi seuraamaan live-lähetystä kisasta. En ehtinyt seuraamaan mutta illalla toki katsoin heti tulokset. Kenialaiset ja etiopialaiset jyräsivät, tottakai. Mutta pari jenkkiäkin oli pysynyt loistavasti mukana, USA:n kenties tämän hetken paras naisjuoksija Shalane Flanagan oli neljäs eikä jäänyt kärjelle kuin 43 sekuntia. Samoin miesten kisassa Jason Hartmann pysyi hyvin kärjen tuntumassa ja oli myös neljäs. Ajat eivät olleet erityisen hurjia mutta eihän ne Bostonissa koskaan, reitti on raskas.

30-35 kilometrin kohdalla juoksijat kohtaavat usein seinän, Bostonissa melkein kirjaimellisesti. Neljä peräkkäistä mäkeä joista viimeinen, 600 metriä pitkä Heartbreak Hill on maailman kuuluisimpia juoksunähtävyyksiä ja maratonkohtia. Bostoniin on kuitenkin kovat karsinnat, tiukkojen aikarajojen perusteella mukaan pääsee vain parhaimmat maratoonarit. Silti moni joutuu kävelemään nuo mäet.

Illalla ennen nukkumaan menoa katsoin vielä teksti-tv:n kuten aina. "Räjähdyksiä Bostonin maratonilla". Ajankohta vaikutti oudolta, kisahan loppui jo monta tuntia sitten. Eihän siellä ole kuin hitaimmillaan neljän tunnin juoksijoita? Mutta sitten muistin: kisaan pääsee mukaan myös tuhansia juoksijoita jotka ovat saaneet kutsun sponsoreilta, yhteistyökumppaneilta tai jotka keräävät rahaa hyväntekeväisyyteen. Siellä olisi varmasti vielä paljon juoksijoita saapumassa maaliin.

Tänään aamulla tuhon laajuus ja tapahtumien kulku oli jo paremmin selvillä. Surullinen, aivan hirveä tapaus. Tragediat ja onnettomuudet yleensä koskettavat sitä enemmän mitä enemmän kosketuspintaa asiaan on. Juoksijat muodostavat yhteisön kautta maailman jossa hitaampia tsempataan, peesissä roikutaan ja vastoinkäymisistä huolimatta tullaan aina maaliin. Bostonissakin ne jotka eivät loukkaantuneet jatkoivat matkaa ja juoksivat maaliin asti vaikka järjestäjät tuskin enää räjähdysten jälkeen keskittyivät ajanottamiseen vaan lopulta niihin oikeasti tärkeisiin asioihin elämässä.

Yhdysvaltojen isoja maratoneja on muutenkin koeteltu viime aikoina. New Yorkin maraton peruttiin viime syksynä vain kahta päivää ennen kisaa Sandy-myrskyn iskeydyttyä itärannikolle. Ympäri maailmaa New Yorkiin kokoontuneet juoksijat eivät lannistuneet, osa järjesti erilaisia tapahtumia joissa siivottiin myrskyn aiheuttamia tuhoja, osa juoksi varjomaratonin Central Parkissa tai pienemmällä porukalla.

Ateenan olympialaisten maraton 2004 oli suuri urheilullinen tragedia ja dramaattinen kisa. Brasilialainen Vanderlei de Lima johti kilpailua 35 kilometrin kohdalla kun katsomosta syöksyi sekopää miehen kimppuun ja kaatoi tämän maahan. De Lima pystyi jatkamaan kisaa mutta pasmat ja rytmi sekosivat ja hän tuli lopulta kolmanneksi. Entinen katolilainen pappi, Cornelius Horan, ei lopulta saanut kummempaa rangaistusta ja on nykyään briteissä tosi-tv-tähti. De Lima ei enää Ateenan jälkeen pystynyt merkittäviin juoksusaavutuksiin.

Maailma ja elämä ei ole aina reiluja, usein jopa suorastaan pahoja ja vastenmielisiä. Kaverini osallistui viisi vuotta sitten Bostonin maratonille ja hän on parin muun juoksijatuttuni kanssa tavoitellut ensi vuoden Bostonin aikarajaa. Nyt hän vähän epäröi mutta itse en epäröisi hetkeäkään. Elämän pitää jatkua ja kenelläkään ei ole oikeutta tuhota toisten unelmia.

Toivottavasti Bostonissa juostaan 2014 kuten aina ennenkin.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

200 juostua kilometriä ja totuttelua asfalttiin.

Kevät on vihdoin saapunut kunnolla ja eilen laitoinkin ekaa kertaa lenkille lippiksen pipon sijaan. Hanskojakaan en ole käyttänyt moneen viikkoon. Sen sijaan juoksutakin alle laitettavan paidan kanssa on ollut pientä arpomista. Eilen oli huikea +8C ja aurinko paistoi ja pitkähihaisen juoksupaidan kanssa tuli hiki. Tänään oli sama lämpötila mutta pilvistä ja lyhythihainen juoksupaita oli just passeli. Joku lenkkeilijä oli eilen illalla jättänyt takinkin jo pois ja juoksi lyhythihaisessa, itse en kyllä vielä vähään aikaan vastaavaan uskaltaudu.


Viime viikot ovat olleet aika vaikeita. Vaihdoin juoksutossut uusiin pari viikkoa sitten ja molempien jalkojen sisäsyrjät ovat rakoilla. Melkein jo ehdin kiroamaan että tossut eivät sovi mun jalkoihin kunnes tajusin että rakkoja alkoi muodostua jo edellisillä kengillä juostuilla viimeisillä lenkeillä. Mikähän tuohon olisi syynä? Jäiden ja lumien sulettua askellus on muuttunut niin paljon että tossujen sisäreunat hankaavat eri tavalla kuin talvella? Jaa-a. No, rakot on puhkottu ja vuorattu compeedeilla. Nyt on nimittäin pakko saada kilometrejä alle sillä tämän kevään eka varsinainen puolimaraton koittaa jo 13 päivän kuluttua!


Toki "vanhoilla pohjilla" jaksaisin varmasti juosta puolikkaan vaikka heti mutta alusta on outo. Ennen viikonloppua en ollut juossut yhtään kilometriä tänä vuonna asfaltilla :o Tajusin sen vasta nyt. Jäisiä katuja on riittänyt ja olen käynyt lenkillä koko alkuvuoden erilaisilla ulkoiluteillä ja sorapoluilla. Ja minä jos kuka olen muistanut tässäkin blogissa muistutella miten petollinen ja kova elementti asfaltti on  lumen vaimentamien polkujen jälkeen. Niinpä laadin itselleni nopeasti suunnitelman jolla totuttelen asfalttiin.

Eilen juoksin ensin 2 kilometriä asfalttia, sitten 3 kilometriä hiekkatietä ja lopuksi 2 kilometriä asfalttia kotiin. Tänään kävin 4 kilometrin yhtämittaisella asfalttilenkillä. Ei suurempia ongelmia, reippaasta vauhdista johtuen loppupätkät olivat vähän tukkoisia ja pohkeissa alkoi tuntua. Ei kuitenkaan mitään penikkavaivaa tai muuta vakavaa. Juoksen tällä viikolla vielä noin 6 ja 8 kilometrin asfalttilenkit. Ja ehkä vielä alkuviikosta noin kympin ennen kuin alan lepuuttaa kroppaa puolikasta varten.

Tänään tuli täyteen vuoden toinen satanen, olen juossut nyt tasan 200 kilometriä. Eka satanen täyttyi 21. helmikuuta joten molempiin meni tasan 51 päivää! Melkoinen sattuma koska kilsat ovat vaihdelleet rajusti lenkistä ja viikosta toiseen. Viime vuonna 200km täyttyi vapun jälkeen joten ihan mukavasti olen sitä vauhtia edellä. Niin pitääkin olla koska tänä vuonna tavoite on 1100km, viime vuonnahan juoksin tonnin.


Tällä hetkellä lenkit on aika kivuttomia ja mukavia, kiitos rakkolaastarin, mutta melkoista taistelua oli ne pari lenkkiä kun rakot pahenivat enkä vielä mennyt apteekista ostamaan compeedeja.. Sellaista kestävyysurheilu silti usein on, taistelua kivun ja nautinnon, tuskan ja ilon välimaastossa. Just siksi tämä homma usein on niin hienoa kuin on. Siitä voisinkin kirjoitella lisää huomenna tai myöhemmin tällä viikolla, pää on taas täynnä aiheita mistä voisin jauhaa.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Salipäivän ruokavalio kuvina.

Olin näköjään kirjoittanut jo tasan vuosi sitten tekstin otsikolla "Salipäivän ruokavalio". Ruokavalio ei ole hirveästi niistä ajoista muuttunut mutta päätinpä silti päivänä eräänä kuvailla noita ruokia ettei mene pelkäksi tekstin tuottamiseksi.

Varoitan jo etukäteen, tämä ei ole mikään hienojen kuvien lifestyle-blogi. En omista kameraa, räpsyttelin kännykällä. Muutenkin aika arki(inho?)realistisella tyylillä mennään joten nää on ihan oikeita safkoja eikä mitään fine diningia jota syön kerran vuodessa kun kaikki tähdet ovat oikeassa asennossa taivaalla :D


Aamupalalla lautasellinen tattaripuuroa, yleensä päälle lusikallinen hilloa mutta kuvauspäivänä olikin näköjään mehukeittoa ja vadelmia. Yleensä pari leipää kinkulla, juustolla ja kurkulla tai salaatilla mutta tuolloin oli näköjään leivätkin loppu, muusta puhumattakaan! Riisikakkuja onkin melkein aina leipäkaapissa varalla joten niitä meni näköjään neljä plus juustot päälle.

Syön samanlaisen aamupalan myös juoksupäivinä. Lepopäivinä jompi kumpi, joko puuro tai leivät, mutta ei molempia. Mukillinen vettä ja lasillinen tuoremehua menee aina aamupalan kumppanina.

Käyn melkein aina aamupäivällä salilla. Punttien kolistelun jälkeen pukuhuoneessa mussuttelen jonkun proteiinipatukan. Harvemmin joku juoma. Syön mieluummin protskuni kuin juon, en tiedä miksi? Hyvälaatuinen hera on toki parasta ja nopeinta imeytymään mutta onko sen vaikutus sitten tuloksiin 1%, 3% vai 5%, en tiedä. Tuskin ainakaan enempää.


Pari tuntia treenin jälkeen lounas. Se on usein joku salaatti. Tossa on ruukullinen salaattia (yleensä lollo rosso, tammenlehti tai frisee), purkillinen tonnikalaa, paketillinen mozzarellaa, yksi porkkana ja pari kourallista suolapähkinöitä. En käytä ikinä mitään salaatin kastikkeita, hyvistä raaka-aineista tehdyssä salaatissa on niin paljon aitoa makua ettei sitä tarvitse peittää millään litkulla. Nää mun salaattisetit on tosiaan aika tuhteja eikä ne mitenkään mahdu millekään lautaselle, siksi käytössä on joku tollanen muovirasia :D

Töissä en aina koskaan jaksa väkertää mitään kummallisempaa joten syön yleensä purkin tonnikalaa tai raejuustoa. Ja pari tuntia myöhemmin vielä joku valmisrahka.

Juoksupäivinä treenin jälkeen syön yleensä banaanin tai jotain muuta pientä. Äiti oli ostanut mulle pari päivää sitten 9barin patukoita joten tänään söin sellaisen tultuani metsästä sivistyksen pariin. Hyviä, joskin kalliita. Ei omilla rahoilla-settiä.


Kotona sitten puita uuniin ja kokkailemaan päivällistä. Toi puuhella oli mulle täysin outo juttu pari vuotta sitten kun nykyiseen asuntoomme muutettiin, enpä ollut nähnyt sellaista kuin jossain kotiseutumuseossa :D No, nykyään sillä tehdään 90% meidän perheen ruuista syksy-talvi-kevät-kaudella. Onhan toi vähän niin kuin avotulella paistaisi pihvejä?  Luukku on toki oikeasti aina kiinni, kunhan avasin että saadaan vähän blogiwau-fiilistä.

En ole pihvien suhteen mikään tiukkapipo. Kaslerit, ulkofileet ja muut halpislihat on yleensä käytössä, marinadilla tai ilman riippuen siitä mikä on tarjouksessa. Pihvejä tulee mussutettua melkein joka päivä, yleensä aina possua. Kanan tai muiden lintujen syömisestä en ole innostunut ellei kyseessä ole riista. Joku niissä vaan tökkii.

Jos en syö pihviä niin päivällinen on melkein aina joku kastike, possunsuikaleita kerma- tai chilisoijakastikkeessa tai jotain muuta vastaavaa.


Pannulla oli siis pari pihviä ja kokonainen paprika. Lisäksi puoli ruukullista salaattia.

Juoksupäivinä toimerrun keittämään riisiä tai 100-150 grammaa pastaa, salipäivinä yleensä en. Kyseessä on laiskuus ja "kyllähän toi annos jo itsessään riittää"-ajattelu eikä mikään hiilarien välttely.


Pihvit on saatu just ja just haarukoitua masuun kun alan jo väsäämään iltapalaa. Toi jugurtti on harvemmin käytössä, siinä on muistaakseni erilaisia makeutusaineita ja muuta hömppää mutta lähi-Siwassa oli vähän heikko valikoima tuona päivänä. Ingmanilla on hyviä jugurttitölkkejä.

Viimeiset pari vuotta salipäivinä iltamättö on ollut käytännössä aina seuraavanlainen:

250g rahkaa
250g jugurttia
marjoja

Nämä blenderiin ja sekaisin.


Aiemmin heitin sekaan myös 250g raejuustoa mutta se oli jo niin älytön proteiinipommi ettei siitä oikeastaan enää ollut hyötyä. Kroppa ei pysty kerralla nautittua 75g proteiiniannosta hyödyntämään kuin osittain vaan se menee käytännössä energiaksi. Toki sitäkin tarvitaan mutta noi iltapalat alkoi muodostumaan turhan kalliiksi jossain vaiheessa :D

Yleensä keittiövaaka on käytössä vain laihduttajilla mutta meidän taloudessa se on kyllä muutenkin käytössä ja itse tykkään siitä kovasti. Monissa lapsiperheissä kuulemma ruokaa menee todella paljon roskiin mutta meillä ei käytännössä yhtään, biojätteeseen päätyy vain hedelmien ja vihannesten kuoria. Se on pitkälti keittiövaa'an ja maalaisjärjen tulosta. Ilman keittiövaakaa myös tulisin käyttäneeksi pakastimesta kaikki marjat marraskuussa mutta tolla tulee mukavasti säännösteltyä ja meillä taitaa vieläkin olla pari desiä viime kesän marjasatoa tallessa. Huomasin yhdessä vaiheessa että on PIENI ero heittää blenderiin 25 tai 250 grammaa marjoja...


Tosta tulee kyllä todella juoksevaa ja se menisi varmasti paremmin pillillä lasista mutta kun en todella osaa juoda proteiinia niin lusikalla mennään. Ja blenderikulhosta kaavitaan seinämistä ja pohjilta viimeisetkin rahkan rippeet, nams.

Tää oli varmasti aika rehellinen ja todenmukainen kuvaus siitä mitä syön. Toki melkein päivittäin tulee syötyä myös erilaisia herkkuja tai juotua vaikka lasillinen limpparia illalla kun katselen telkkaria mutta se tuskin lihaskasvua hidastaa!

En stressaa ruuasta, mun mielestä se on täysin turhaa ja vähentää elämänlaatua. Valkoinen sokeri tietysti tappaa kodissa ja puutarhassa, vai miten se meni, mutta mun elintavoillani voi varmaan jonkun asian suhteen ottaa vähän rennommin.

Salipäivinä keskityn siihen että proteiinia tulee nautittua riittävästi, juoksupäivinä mietin vähän enemmän hiilareiden saantia. Muuten ihan perusruokaa laidasta laitaan. Toki olen aika onnekas koska voin mussuttaa mitä tahansa eikä paino liikahda mihinkään suuntaan.

Mulla on ollut viime kesästä asti aina mukana 1.5 litran limupullo joka on täytetty vedellä, todella hyvä systeemi. Salipäivinä tulee juotua ehkä 2-3 litraa vettä yhteensä.

Huh, tää oli aika vierasta maaperää mulle mutta selvisin. Loppuun vielä meidän perheen uusi jäsen:


Todellista lähiruokaa! Noi kirsikkatomaatit kypsyy käsittämättömän nopeasti, vihreästä tumman punaiseksi kahdessa päivässä. Olen saanut maistaa yhden, pikkupuutarhuri on mussuttanut loput.

Pitäisköhän vaihtaa alaa ja alkaa kilpailemaan närpiöläisten kanssa?

torstai 11. huhtikuuta 2013

Crossfit Open päättyi.

No niin, nyt on Crossfit Gamesien ensimmäinen vaihe eli yli 138 000 osallistujaa kerännyt Open ohi. Mukana oli runsaasti suomalaisiakin joiden suorituksia on ahkerasti seurattu tässä blogissa ensimmäisestä viikosta lähtien.

Viisi hienoa ja erittäin raskasta harjoitusta seuloivat lopulta eri maanosissa ja maantieteellisissä lohkoissa 48 naista ja miestä varsinaisiin aluekarsintoihin, Regionalseihin. Euroopan aluekarsinnat käydään toukokuun 17.-19. päivä Tanskassa. Miten suomalaisille sitten lopulta kävi?


(sijoitus, kilpailija, eri lajien yhteen lasketut pisteet, kotisali, sijoitus edellisen viikon jälkeen)
1. Mikko Salo, 8 sijoituspistettä, CrossFit Pori (1.)
7. Mikko Aronpää, 136 sijoituspistettä, CrossFit Tampere (11.)
------------------------------------------------------------------
48. Stefano Italiano, 378 sijoituspistettä, viimeinen mies joka pääsi kisoihin mukaan
------------------------------------------------------------------
52. Jonne Koski, 399 sijoituspistettä, CrossFit Pori (44.)
94. Jussi Mutikainen, 738 sijoituspistettä, CrossFit Lappeenranta (46.)


23. Essi Koskinen, 191 sijoituspistettä, CrossFit Oulu (23.)
41. Saara Laaksonen, 307 sijoituspistettä, CrossFit Turku (50.)
------------------------------------------------------------------
48. Caroline Omre, 358 sijoituspistettä, viimeinen nainen joka pääsi kisoihin mukaan
------------------------------------------------------------------
68. Sari Rautiala, 449 sijoituspistettä, CrossFit Loviisa (72.)
68. Heidi Horelli, 449 sijoituspistettä, CrossFit Pori (66.)
82. Janika Jalonen, 579 sijoituspistettä, CrossFit Pori (93.)

Hienot karsinnat monilta. Miesten puolella Jonne ja Jussi olivat hyvissä asemissa mutta erittäin rankka viimeinen laji meni ikävä kyllä selvästi heikommin kuin muut lajit. Naisten puolella nähtiin koko kisan ajan komeaa nousua monilta mutta  lopulta vain kaksinkertainen suomenmestari Essi Koskinen ja tämän kevään CrossFit Winter Warin kakkonen Saara Laaksonen pääsivät kisoihin. Huikea kiri takkuisen alun jälkeen Sari Rautialalta, Heidi Horellilta ja Janika Jaloselta. Pienestä jäi kiinni ja ensi vuotta varten jäi varmasti sopivasti hampaankoloon.

Näitä openeja oli erittäin mielenkiintoista seurata, onnittelut ja kiitokset siis kaikille kilpailijoille. Tästähän homma vain muuttuu jännittävämmäksi kun regionalseista ja ennen kaikkea varsinaisista gameseista on jo ihan eri tavalla raportteja ja videomateriaalia tarjolla. Olen ollut mukana sekä vuosi sitten ekoissa SM-kisoissa että tämän vuoden Winter Warissa katsojana mutta ikävä kyllä Tanskaan ei ole mahdollisuutta tälläkään kertaa lähteä. Ehkä regionalsit saadaan ensi vuonna Suomeen?

On näistä openeista kuitenkin jonkin verran videomateriaalia tarjolla, myös meiltä Suomesta. CrossFit Gamesien sivuille ilmestyi viime viikonloppuna Porissa kuvattu puolen tunnin video jossa Mikko Salo tekee tuon hurjan viidennen karsintalajin sekä juttelee vekkuleja ajatuksiaan.

http://games.crossfit.com/video/mikko-salo-does-135

Kannattaa tsekata.

Mutta ei ehkä kannata ottaa Mikon juttuja ihan täysin tosissaan. "I don't need cheering, cheering is for ladies" ja "If you need music to workout, get another hobby" :D Ei silti - samaa mieltä olen itsekin..


keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Kahvakuulailua juoksijoille (ja kaikille muillekin.)

Kahvakuula on mulle aika vieras juttu. Jonkun mielestä toi voi kuulostaa hölmöltä koska viimeisen kahden vuoden ajan olen heilutellut sitä 2-3 kertaa viikossa. Se on kuitenkin ollut käytännössä aina pelkkää lämmittelyä ennen voimaharjoittelua kuntosalilla enkä ole käyttänyt sitä kovinkaan monipuolisesti.

Pari viikkoa sitten törmäsin erittäin mielenkiintoiseen bloggaukseen. Matkalla Spartaan-blogia kirjoittava Marko Forsell oli kuvannut oman kahvakuulatreeninsä ja selittää ja opastaa sen sisällön hyvin tarkasti. Tuo ohjelma ja kahvakuulavideo löytyy tästä: Kahvakuulaohjelma ultrajuoksijalle . Nimestään huolimatta tuo ohjelma ei suinkaan sovellu vain ultrajuoksijoille vaan ihan kaikille liikkujille ja kaiken tasoisille juoksuharrastajille. Uskon että Marko tietää mistä puhuu ja mikä toimii, helmikuun Endurance 24h-kilpailussa matkaa kertyi huikeat 203 kilometriä ja miehen päätavoite tänä vuonna on Kreikan legendaarinen 246 kilometrin Spartathlon-juoksu.

Juoksussa erityisesti keskivartalon lihaksisto joutuu koville. Kun aloitin liikkumisen, pelkästään muutaman kilometrin reippaat kävelylenkit kipeyttivät selän. Ensimmäisellä puolimaratonillani kädet puutuivat, sormet muuttuivat tunnottomiksi ja alkoivat pistelemään 15-16 kilometrin taivalluksen jälkeen. Aiemmin erilaiset pistoksen ja krampin tunteet vatsassa olivat tavallisia, nyt en enää edes muista miltä ne tuntuvat. Kroppa vahvistuu ja tottuu juoksun tuomaan rasitukseen toki ennen kaikkea sillä juoksuharjoittelulla mutta lihasvoima- ja lihaskuntoharjoittelu on sille tärkeä lisä. Itse teen 2-3 voimaharjoitusta viikossa jotka sisältävät säännöllisesti keskivartalon hallintaa ja tasapainoa kehittäviä liikkeitä, selkä- ja vatsalihasliikkeitä, vartalonkiertoliikkeitä jne.


Monille juoksuharrastajille tuntuu olevan vaikeaa salille lähtö. Onneksi oman painon liikkeitä, kuten staattisia pitoja, vatsarutistuksia, ns. supermiesliikkeitä ja muita voi tehdä ihan missä vaan. Jos mulla ei olisi varaa tai muuten mahdollisuutta salijäsenyyteen niin käyttäisin 10-20 euroa kuukaudessa esimerkiksi käsipainojen ja kahvakuulien hankkimiseen. Aika nopeasti pystyisi rakentamaan kattavan ja monipuolisen välinearsenaalin joilla pystyy tekemään satoja, tai todennäköisemmin tuhansia, erilaisia liikkeitä. Treenin tekeminen omassa olkkarissa voi vaan olla vielä suurempi kynnys kuin salille lähtö. On helpompi irtautua kotoa toiseen, treenaamiselle tarkoitettuun paikkaan kuin keskeyttää telkkarin katsominen tai kotiaskareet ja tehdä joku harjoitus. Se kuitenkin onnistuu paremmin kun suunnittelee etukäteen tarkasti mitä tekee. Salilla ilman ohjelmaa haahuilu ja siellä sun täällä eri laitteessa nitkuttelu tuskin tuo tulosta eikä kotona varmasti toimi yhtään sen paremmin "teen vähän jotain"-treenaaminen. Siksi linkittämäni kaltaiset videot ovat tärkeitä.

Tuossa videolla kohdassa 1:50 alkaa yhden käden heilautukset. Teen niitä AINA salilla ennen treeniä lämmittelyksi, tosin vaihdan kättä jokaisen heilautuksen jälkeen. Olkapäät, ranteet ja koko käsivarren lihaksisto lämpenee ja puristusvoima aktivoituu. Kaksi vuotta sitten aloitin 4 kilon kuulalla, nyt voin heilutella 32 kilon kuulaa! Yleensä teen tuota viitisen minuuttia, otan aluksi esimerkiksi 16 kilon kuulan, heiluttelen sitä 1½ minuuttia, sitten vaihdan nopeasti 20kg kuulaan, jälleen pari minuuttia, ja lopuksi 24kg kuulalla minuutti tai kaksi. Meidän salilla kuulia on parissakin eri huoneessa ja harjoittelutilassa, toisessa niitä on 4kg -> 40kg välillä neljän kilon välein ja olenkin tehnyt erilaisia laddereita joissa aloitetaan vaikka ihan nelosella ja kymmenen tai kahdenkymmenen heilautuksen jälkeen siirrytään aina isompaan kunnes ei enää voimat riitä.


Hieno kuva ja osittain totta. Pelkkä juokseminen kuten ei myöskään pelkkä voimaharjoittelu ei taatusti takaa monipuolisesti hyvää kuntoa. Sopivassa suhteessa molempia niin ollaan lähellä vahvaa kroppaa ja mieltä.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Erikoisia treeniviikkoja.

Taas on ollut aika haastavaa rakentaa kalenteria niin että jäisi kunnolla aikaa harjoitteluun. Tottakai aikaa aina löytyy jos vain haluaa mutta mulle on tärkeämpää elää ja harjoitella ilman kiirettä eikä niin että kodin, työpaikan ja kuntosalin välillä kaahataan kilpaa kellon kanssa ja mieli ja kroppa käy koko ajan ylikierroksilla.

 Jos kaikki tähdet olisi oikeassa asennossa niin parasta olisi treenata arkena, maanantaista perjantaihin, ja levätä viikonloppu. Parin päivän perättäinen lepojakso tekee todella hyvää lihaksille, yhden päivän lepo ei ainakaan mulle tunnu aina riittävän vaan varsinkin pidempään 3-4 treenipäivän ja yhden lepopäivän jatkuva vuorottelu alkaa näkyä tehoissa. Toiset hoitaa tilanteen tekemällä välillä kevyempiä viikkoja. Minä en osaa sellaista, erityisesti salilla teen harjoituksen käytännössä aina loppuun asti uuvuttamalla lihakset ja kropan kokonaisvaltaisesti.

Viime viikko näytti tältä:

ma Juoksu
ti Kuntosali
ke Lepo
to Juoksu
pe Lepo
la Lepo
su Kuntosali

Ja tämä viikko todennäköisesti tulee olemaan tällainen:

ma Lepo
ti Lepo
ke Lepo
To Juoksu
Pe Kuntosali
La Juoksu
Su Kuntosali

Vähän hassulta näyttää ja tuntuu mutta tosiaan neljä treeniä viikossa onnistuu aika mukavasti ilman stressiä yöunista tai perheen yhteisestä ajasta tinkimisestä.

Monissa treeniblogeissa tunnutaan treenaavaan aina, 24/7, ellei sairasteluja lasketa. Miten pitkään kroppa tai mieli jaksaa sellaista ilman loppuunpalamista? Ei tässä kuitenkaan mitään huippu-urheilijoita olla, tai en minä ainakaan ole. Toki perheettömillä on enemmän aikaa ja vapaa-ajan ja levon määrää voi suunnitella ja jakaa vähän eri tavalla mutta silti. Miksi lepopäivät tuntuu olevan monelle kuin kirosana? Blogiin pitää pahoitellen kirjoittaa ettei tullutkaan mentyä lenkille tai salille. Jos tota tapahtuu päivästä toiseen ilman kunnollista syytä niin toki sitä kannattaa vähän analysoida ja miettiä omaa suhdettaan liikkumiseen mutta vähän on tullut sellainen fiilis että monelle on kova paikka kertoa ettei vedäkään koko ajan niin kovaa tahtia kuin kaikki muut. Jokaisen elimistö on erilainen, toinen saattaa hyvinkin palautua niin nopeasti että voi harjoitella joka päivä tai jopa kahdesti päivässä ilman ongelmia. Minä tuskin sellaiseen pystyyn, tai ainakin sitten pitäisi käydä kerran viikossa hieronnassa ja syödä kellon tarkasti. Tai ehkä ne jotka treenaavat päivästä ja viikosta toiseen ilman lepoa eivät treenaa oksennuksen maku suussa vaan kehoa hellästi huoltaen ja liikunnan parissa rentoutuen?

Sporttilaiffia on kyllä riittänyt ihan kotonakin.


Jos legomiesten painonnostokilpailuissa on käytössä samat välineet kuin oikeissa skaboissa niin tässä on aika hurjat raudat ylhäällä! Jos mustatrikoinen legokarju käyttää perinteistä 20 kilon olympiatankoa, punaiset kiekot ovat 50kg, vihreät 20kg ja keltaiset 10kg niin keskiraskaan legosarjan uusi työntöennätys on 180kg!

Painonnoston lisäksi telkkarista on tullut vaikka mitä mielenkiintoista: Milanon maraton, Uuden-Seelannin teräsmiestriathlon ja erinäisiä hämäriä urheilukisoja kuten metsureiden Timbersportsin MM-kisat joissa sahataan ja hakataan kirveellä kilpaa! Eilen naurettiin pojan kanssa myös kilpailua jossa keski-ikäiset amerikkalaissedät hakkasivat tiiliä rikki. Ei mennyt ihan niin kuin karateleffoissa tai strömsössä, moni pyysi järjestäjiltä 15-20 tiiltä pinoon mutta lopulta kyynerpää hajotti vain neljä :-(

Sunnuntaina soudin 2000 metriä toisen kerran elämässäni ja nyt mentiin jo lähelle 9 minuuttia, en tiedä johtuiko edellisen kahden päivän levosta ja erityisen rentouttavasta lauantaista mutta hyvältä kuitenkin näyttää. Ehkä perjantaina kakstonnia menee jo alle 9 minuutin?

torstai 4. huhtikuuta 2013

CrossFit Open päättymässä, painonnoston EM-kisat alkavat.

CrossFit Openin neljäs karsintalaji on jo suoritettu ja viime yönä julkaisiin viides ja viimeinen laji. Tuo neljäs lajihan oli seuraava:

7 minuuttia aikaa suorittaa niin monta kierrosta ja toistoa kuin ehtii:
3x työntö (miehillä painona 61kg, naisilla 43kg)
3x varpaat tankoon
6x työntö
6 x varpaat tankoon
jne. eli joka kierroksella aina kolme toistoa molempiin sarjoihin lisää.

Miesten paras tulos maailmassa oli Jason Khalipan 129 toistoa ja naisten Samantha Briggsin 126. Suomalaisista parhaiten suoriutuivat flunssasta kärsinyt Essi Koskinen (96 toistoa, Euroopan 20. paras tulos), miehissä kovimmat tulokset tekivät Mikot Salo (126 toistoa, Euroopan paras) ja Aronpää (123 toistoa, Euroopan kolmanneksi paras tulos).

Neljän lajin jälkeen tämän maanosan ranking-lista näyttää seuraavalta (suluissa sijoitus kolmen lajin jälkeen):

23. Essi Koskinen (25.) CrossFit Oulu
50. Saara Laaksonen (51.) CrossFit Turku
66. Heidi Horelli (67.) CrossFit Pori
72. Sari Rautiala (86.) CrossFit Lohja
93. Janika Jalonen (92.) CrossFit Pori

1. Mikko Salo (1.) CrossFit Pori
11. Mikko Aronpää (18.) CrossFit Tampere
44. Jonne Koski (52.) CrossFit Pori
46. Jussi Mutikainen (60.) CrossFit Lappeenranta


Kun 48 miestä ja naista selviytyy varsinaisiin maanosa-karsintoihin niin tiukille ja erittäin jännäksi kyllä menee viimeisen lajin kanssa. Salolle ja Aronpäälle riittää perusrutiinisuoritus mutta Jonnen ja Jussin on pakko tykittää kova tulos. Koska jokainen toisto saattaa merkitä useita sijoituspisteitä saattaisi olla järkevää yrittää tehdä harjoitus kahteen kertaan esimerkiksi perjantaina ja sunnuntaina. Koskisen Essi teki näin viime viikon lajissa ja sai muutaman toiston lisää. Saara Laaksosella on vielä erinomaiset saumat mukaan kisoihin eikä nappisuorituksella muidenkaan osallistumisoikeus ole mahdoton juttu.

Tuo viides ja ratkaiseva laji on seuraavanlainen:

15x thruster, siis etukyykky + pystypunnerrus (miehillä painona 45kg, naisilla 29kg)
15x leuanveto, kippaaminen sallittu, rinnan pitää osua tankoon

Aikaa on neljä minuuttia, jos ehtii suorittaa kolme kierrosta saa bonuksena 4 minuuttia lisää aikaa! Mielenkiintoinen käänne jollaista ei ole kai crossfitin parissa ennen nähty. Jos ehtii tehdä 6 kierrosta 8 minuutissa saa taas 4 minuuttia lisää. Teoriassa kuvakuntoinen voisi siis tehdä tätä harjoitusta vaikka tuntikaupalla mutta tällä hetkellä maailman paras tulos on Scott Panchikin 233 toistoa johon hän käytti siis 12 minuuttia. Naisten sarjassa Camille Leblanc-Bazinet pisti vielä paremmaksi 244 toistolla 12 minuutissa. Todellisuudessa bonuksia ei siis kovin montaa kertaa pysty saamaan ennen kuin kroppa on käytetty täysin loppuun.

Samalla kun Crossfit Gamesien ensimmäinen vaihe, siis tämä suuri Open-karsinta, lähestyy loppuaan on toinen erittäin mielenkiintoinen urheilutapahtuma alkamassa. Painonnoston Euroopan-mestaruuskilpailut alkavat maanantaina Tiranassa. Kisaformaatti on sama kuin ennenkin eli kevyimmät miehet ja naiset aloittavat ja kisaviikko huipentuu sunnuntain raskaisiin sarjoihin, miesten +105kg ja naisten +75kg.

Viime vuonna kisat käytiin Turkin Antalyassa ja Suomella oli täysi kisajoukkue, 15 nostajaa, joilla pyrittiin hankkimaan kisapaikka Lontoon olympialaisiin. Nyt Albaniassa suomalaisia on 8, neljä miestä ja neljä naista joilla kaikilla on kokemusta jo aiempien vuosien kisoista.

Suomen joukkue EM-kisoihin:

Sini Kukkonen (Parkanon Puntti) sarja 53kg, kisapäivä tiistai 9.4.  

Jenni Puputti (Tampereen Pyrintö) sarja 58kg, kisapäivä keskiviikko 10.4.  Jenni loukkaantui viime vuonna viimeistelyharjoituksissa, sarja olisi silloin ollut 63kg, nyt se on siis painoluokkaa alempi.

Anna Everi (Porin Puntti-Karhut) sarja 63kg, kisapäivä torstai 11.4.

Meri Ilmarinen (Lohja Lifting) sarja 75kg, kisapäivä lauantai 13.4.

Milko Tokola (Rovaniemen Reipas) sarja 85kg, kisapäivä perjantai 12.4. Viime vuonna Milko nosti sarjassa 77kg.

Miika Antti-Roiko (Kalajoen Junkkarit) sarja 94kg, kisapäivä 13.4.

Eero Oja (Ounasvaaran Atleettiklubi) sarja +105kg, kisapäivä sunnuntai 14.4.

Teemu Roininen (Lempäälän Kisa) sarja +105kg, kisapäivä sunnuntai 14.4.


Milko Tokola ja Anna Everi ovat menestyneet viime vuosina nuorten ja myös aikuisten sarjoissa erinomaisesti ja lienevät tutuimmat nimet urheilua seuraaville. Miika Antti-Roikohan pääsi osallistumaan Lontoon olympialaisiin kun Suomi sai yllättäen villin kortin päivää ennen kisojen avajaisia.

Painonnosto on maagista seurattavaa. Kilpailija ottaa verryttelytakin päältään, valmentajat hierovat lihaksia, kädet magnesium-kulhoon, pari karjaisua tai keskittynyt ilme ja lavalle. Tangosta kiinni ja se joko nousee hyväksytysti ylös tai ei nouse, muita vaihtoehtoja ei lopulta ole. Olen käynyt pari kertaa paikan päällä katsomassa aikuisten ja nuorten SM-kisoja ja katsonut tv:stä näitä isoja kansainvälisiä kilpailuja ja on aina yhtä innostavaa nähdä millaisia tuloksia syntyy.

 Huikea Anna Everi tempaisi viime vuoden EM-kisoissa 82kg ja työnsi 106kg. Anna oli lopulta yhteistuloksissa kuudes mikä on paras suomalaissijoitus tällä tasolla yli kymmeneen vuoteen.

Ehkä kaikista motivoivimpia on kevyimmät painoluokat. Urheilijat ovat erittäin tarkasti muokanneet kroppaansa vahvaksi, kun 48kg nainen tempaisee 85 kiloa tai työntää yli 100 kiloa suorille käsille on selvää että painonnostajista mieleen tuleva mörssärimielikuva on täysin väärä. Nämä ovat äärimmilleen treenattuja ja trimmattuja urheilijoita joilta ei rasvaa kropasta löydy, koko painoluokan sallima määrä on ahdettu täyteen lihasta.

Miesten puolella voin hassutella samaistumalla omaan painoluokkaani, 77-kiloisiin. Parhaat tempaavat noin 160 kiloa ja työntävät noin 180-190 kiloa... puoletkin tuosta kelpaisi mulle :D

Suomalainen media tuskin hirveästi näitä kisoja noteeraa mutta Eurosport näyttää tänäkin vuonna joka päivä sekä miesten että naisten sarjan, yhteensä siis 4-5 tuntia kisoja päivässä! En ole suuri maksukanavien ystävä, nykyään ilmaiskanaviakin on niin paljon että vain pienen osan kiinnostavista ohjelmista ehtii ja jaksaa katsoa mutta Eurosportia suosittelen kyllä kaikille urheilusta kiinnostuneille. Kanavaa saa edullisissa paketeissa sekä kaapeliin että antennitalouksiin, hinta on noin kympin kuukaudessa eikä ainakaan DNA:lla tarvitse sitoutua pitkiin sopimuksiin vaan kanavapaketin saa vaikka yhdeksi kuukaudeksi.

Ens viikko meillä eletään siis todellista rautakautta ja Albanian aikaa, käyköhän kuten viime keväänä ja meillä on olkkarin matolla vuorotellen iskä, äiti tai juniori demonstroimassa tempauksia?

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Asics Gel-Nimbus 14 ja juoksutossujeni evoluutio.


Kaksi ja puoli vuotta sitten aloin lenkkeilemään. Kaivoin kaapista 2000-luvun vaihteessa ostetut parinkympin Nike Airit (kuvassa ylimpänä). Lopulta tarvoin niillä läpi elämäni ensimmäisen juoksukisan, kympin, sekä ekan puolimaratonini. Kilometrejä niillä kertyi kai noin 500. Juoksutossujen EI tarvitse olla kalliit erikoiskengät, ainakin harrastuksen alussa vanhat lenkkarit tai marketin tarjousjuoksukengät kelpaavat ihan hyvin. Olisin voinut juosta noilla vaikka maratonin mutta ikävä kyllä kenkien sisävuoret kalvoivat jalan sisäsyrjät verille yli kymmenen kilsan lenkeillä.

Syksyllä 2011 ostin nuo keskimmäisenä olevat Reebok Zignanot. Ekalla lenkillä meinasi päästä itku, polvet, sääret, nilkat, kaikki särkivät. Askeleet eivät sujuneet ollenkaan. Mihin epämukavaan roskaan oikein olinkaan rahani tuhlannut? Totuttelin niihin rauhassa, ensin parin kilsan lenkkejä. Sitten neljä, viis kilometriä. Lopulta juoksin niillä 1½ vuoden aikana 1500 kilometriä jotka sisälsivät mm. pari puolikasta ja ensimmäisen täyspitkän maratonini. Syksyn maastolenkeillä popoja kuritettiin oikein kunnolla kuralammikoissa, juurakoissa, kivikoissa ja mudassa. Mahtavat kengät. Ensivaikutelma ei todellakaan kerro aina kaikkea!

Alimpana uudet työkaluni. Vanhempani rahoittivat mulle 30-vuotislahjaksi uudet juoksukengät, muuten en olisi missään nimessä edes tutkinut tämän hintaluokan tossuja. Asics Gel-Nimbus 14 lienee jotain uusinta superteknologiaa, tai ainakin niin voisi hinnasta päätellä. Ovh 209 euroa, tarjouksessa 189 euroa. Istuivat parhaiten jalkaani (kaupassa) kun eri malleja kokeilin ja päätin lähteä Asicsin messiin. Tuntuu siltä että 95% juoksijoista luottaa Asicsiin joten kai niiden täytyy aika laadukkaat olla? Mielelläni olisin ostanut esimerkiksi Brooksit tai Onit mutta malleja ja kokoja oli aika heikosti tarjolla.


Takana on nyt kolme lyhyttä totuttelulenkkiä. En mä näistä mitään oikein osaa sanoa, hyvät kuten edellisetkin. Sisäsyrjiin on tullut pienet rakot mutta en tiedä johtuuko se nyt näistä kengistä nimittäin ongelma alkoi jo viimeisillä Zignanoilla juoksemillani lenkeillä.


Omien kokemusten perusteella voin antaa seuraavat vinkit juoksukenkien ostoon:

- Hinnalla ei ole ja on merkitystä. Jos juoksee kerran viikossa ja tavoitteena on kymppi niin 50 euron tossut voivat olla ihan yhtä hyvät kuin 150 euron. Mitä kovemmalle kulutukselle tossunsa altistaa niin sitä laadukkammat niiden tulee olla kestääkseen kovaa käyttöä. Hinta ja laatu ei tietenkään aina korreloi.
- Merkillä ei ole väliä. Jos luulet että Nike tai Adidas on maailman paras juoksukenkävalmistaja, olet väärässä. Niiden markkinointi ja brändin rakennus on vain kolahtanut sinuun parhaiten. Jos olet käyttänyt paljon jonkin tietyn merkin kenkiä, sen lesti sopii hyvin omaan jalkaan ja kokemukset ovat hyviä niin tottakai kannattaakin olla merkkiuskollinen. Sopiva juoksukenkä on täysin henkilökohtainen asia, se mikä toimii kaverilla ei välttämättä toimi sulla.
- Älä osta mitään pronaatio-tuettuja tossuja ellei ammattilainen ole todennut jaloissasi jotain vikaa. Urheilukaupan myyjä ei ole jalan asentojen ja askelluksen asiantuntija, fysioterapeutti tai ortopedi on. Liian moni käyttää pronaatio ym. tuettuja kenkiä aivan turhaan ja pilaa oman luontaisen askelluksensa.
- Usein sanotaan että kengät pitää vaihtaa tuhannen kilometrin välein. Aivan varmasti - kenkävalmistajien ja urheilukauppiaiden mukaan! Jos kengät tuntuu hyviltä, anna palaa.


Ei muuta kuin popot jalkaan ja baanalle! Aivan uskomattoman upeita kelejä, täällä on paistanut nyt yli kolmen viikon ajan joka päivä aurinko. Mieletöntä!

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Mutkainen maaliskuu ohi, penkkimaksimia salilla.

Maaliskuu oli aika hankala treenikuukausi. Mun piti juosta ekaa kertaa 100 kilometrin kuukausi tänä vuonna ja treenata salilla kolme kertaa viikossa. Sitten iski ylikunto ja sen päälle meidän perheessä kiersi jos jonkinlaista lentsua ja vatsatautia. Vaikka noilta taudeilta aika hyvin säästyinkin, yhtään täysin treenivapaata viikkoa ei tullut, niin harjoitusten kokonaismäärä jäi pienimmäksi sitten viime syksyn.

16 treeniä, joista salitreenejä 9 kpl ja juoksulenkkejä 7 kpl. Kilometrejä juoksupoluilla kertyi naurettavat 39km. Loppukuusta olisin voinut kerätä kilsoja mutta sain uudet juoksukengät joita ajoin sisään varovasti lyhyillä lenkeillä.

Pitäiskö tässä nyt sitten olla masentunut ja harmitella miten koko maaliskuu meni ihan hanurilleen? Enpä jaksa tai edes osaa ajatella näin. Keskityn mieluummin tehtyihin kuin tekemättömiin juttuihin. Mitä sitten jos jäi pari treeniä tekemättä eikä kilometrejäkään oikein kertynyt kun kuitenkin pääsin treenaamaan keskimäärin 4 kertaa viikossa? Olisin voinut olla kuumeessa ja flunssassa viikkokaupalla ja treenejä voisi olla 5. Tai nolla. Usein jossitellaan vain toiseen suuntaan: "Jos olisin nukkunut paremmin olisin jaksanut treenata kovempaa salilla ja penkiltä olisi noussut ainakin 100kg". Yhtä hyvin homma kuitenkin toimii toiseen suuntaan: jos olisin nukkunut vielä huonommin en olisi mennyt salille lainkaan ja treeni olisi jäänyt kokonaan tekemättä.


Vanhan sanonnan mukaan ihmisen ajatusmaailmasta riippuu onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä. Sama idea pätee kuntosalilla: levytanko voi olla puoliksi täynnä tai puoliksi tyhjä riippuen siitä vertaatko sitä vieressä rehkivään, koko ikänsä urheilua harrastaneeseen voimanostajaan vai siihen kuka olit viikko, kuukausi tai vuosi sitten.

Maaliskuun loppuun mennessä juoksukilometrejä on kertynyt 163km joten tasaisella tahdilla ollaan noin 650km/vuosi-vauhdissa. Nythän tää juoksukausi tosin vasta todenteolla alkaa: eilen aloitin koko loppuvuoden kestävän harjoitusohjelman jossa juoksen 3 kertaa viikossa ja käyn salilla 2 päivänä viikossa. Vuoden ekat kolme kuukautta jako oli toisinpäin, salilla kolmesti ja lenkillä kahdesti.

Mulla ei ole pienintäkään aikomusta muuttaa tavoitettani 1100 juoksukilometristä vuonna 2013.


Samalla kun treenipainotus siirtyi voima- ja lihaskunnosta aerobiseen kuntoon ja kestävyysharjoitteluun niin myös yksi rajapyykki täyttyi. 16 viikon 5x5 penkkipunnerrusohjelmani tuli päätökseen. Olen tehnyt tuon nyt neljä kertaa. Kolmas kerta päättyi tammikuun alussa mutta homma hajosi ihan täysin enkä pystynyt tekemään viimeisen viikon harjoitusta ja maksimitestikin jäi tekemättä. Muokkasin tuosta ohjelmasta oman versioni.

Skopecin alkuperäisessä versiossa tehdään kerran viikossa 5x5 toistoa. Aloin tehdä tuota niin että teen aina 3x15 toistoa, sarjapaino on aina tuo ekan sarakkeen painomäärä. Pitkään hinkuttamieni 5x5-toistojen jälkeen tuo tuntui aika raikkaalta versiolta ja ojentajiin alkoi selvästi tulemaan jerkkua. Penkki on itselleni hyvin vahvasti juuri ojentaja/olkapää/rinta-liike, pidän selän kiinni penkissä jolloin nostomatka rinnalta ylös on hyvin pitkä. Kun rintaa ei ole ojennettu kaarelle, voimaa ei myöskään haeta laajemmin koko kropasta (jaloista selkään) vaan tekniikka on vähän saman tyyppinen kuin sotilaspenkissä.


En ole koskaan treenannut veljeni kanssa mutta tänään pyysin häntä mukaan salille varmistamaan. Hän on liikkunut koko ikänsä mutta salitreeni tuli mukaan kuvioihin vasta vajaa pari vuotta sitten kun olin itse aloittanut rautojen kolistelun. Oli siistiä esitellä omaa salia ja treenata yhdessä, yleensä olen näissä kuvioissa hyvin vahvasti yksinäinen susi enkä mene salille höpöttelemään kenenkään kanssa.

Entäs se maksimiyritys? 10% lisää tuli viime kesän ennätykseen! Olisin ollut tyytyväinen jopa viiden prosentin kohennukseen tuon harmittavan tammikuun alun touhun jälkeen kun tuntui että penan kehitys on täysin hyytynyt. Mutta eihän se mihinkään ole hyytynyt, tasainen ja rauhallinen työ viikosta toiseen tuo tasaisen ja rauhallisen kehityksen.

Ajattelin jatkaa tuolla 3x15 variaatiolla taas seuraavat 16 viikkoa. Jos tulee ongelmia eikä kehitys jatku niin siirryn sitten taas siihen 5x5 systeemiin.

Viikko 1 3 x 15 x 55% 1RPM (55 prosenttia yhden toiston maksimista)
Viikko 2 3 x 15 x 60% 1RPM
Viikko 3 3 x 15 x 55% 1RPM
Viikko 4 3 x 15 x 60% 1RPM
Viikko 5 3 x 15 x 65% 1RPM
Viikko 6 3 x 15 x 60% 1RPM
Viikko 7 3 x 15 x 65% 1RPM
Viikko 8 3 x 15 x 70% 1RPM
Viikko 9 3 x 15 x 65% 1RPM
Viikko 10 3 x 15 x 70% 1RPM
Viikko 11 3 x 15 x 75% 1RPM
Viikko 12 3 x 15 x 70% 1RPM
Viikko 13 3 x 15 x 75% 1RPM
Viikko 14 3 x 15 x 80% 1RPM
Viikko 15 3 x 15 x 75% 1RPM
Viikko 16 3 x 15 x 80% 1RPM

Ei muuta kuin luomaan oma ohjelma: http://www.joeskopec.com/five.html . Tätä voi tosiaan käyttää missä tahansa liikkeessä, itse olen tehnyt penkin ohessa valakyykkyä 5x5 sarjoina Joen listojen mukaan. Siinä tein just viikon 11 harjoituksen joten uutta valakyykkymaksimia testaillaan toukokuussa. Ja seuraava penkkimaksimiyritys sitten joskus loppukesästä.

Raudat kolisemaan!