keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Ensimmäiset askeleet maratonin jälkeen.

Maraton-raporttini päättyi niihin hetkiin kun raahauduin maaliviivan yli Forssan urheilukentällä. Sen jälkeen alkoi erittäin tuskainen taivallus, kävelin kymmenen minuuttia sadan metrin matkaa tavarasäilytykselle. Samaa raahautumista kesti aina sunnuntai-iltapäivään jolloin aloin tutkia eniten kipua aiheuttanutta kohtaa eli oikean jalan pikkuvarvasta tarkemmin.


Pikkuvarvas oli jostain hermostunut ja paisunut muodottomaksi. Puhkaisin rakkulan neulalla ja valutin skeidat ulos. Desinfiointiaineella lutrailin pari päivää mutta ei kävely vieläkään tuntunut hyvältä. Tiistaina löysin jostain kantapäälle tarkoitetun rakkolaastarin ja pyöräytin sen varpaan ympäri. Avot! Keskiviikkona se oli melko hyvä ja torstaina varvas oli jo kuin uusi! Kestävyysjuoksijan varpaat ei toki koskaan näytä tuoreilta mutta kunhan kävely onnistuu kivuttomasti niin kaikki on hyvin.

Päätin ottaa suihkun yhteydessä rakkolaastarin pois ja kävi hyvin ilmi miksi varpaille on olemassa ihan omiakin rakkolaastareita. Yleensä rakkolaastaria pidetään niin kauan että se irtoaa helposti lähes itsekseen mutta tässä tapauksessa tuota hetkeä ei olisi tullut koskaan. Kynsi heilui siihen malliin että se melkein irtosi laastarin mukana :D

Pikkuvarvas on kuitenkin uutistenkin mukaan tarpeeton joten mitäpä tuollaisella väliä!

Perjantaina eli juhannusaattona kävin salilla kokeilemassa keppi- ja tankojumppaa. Kyykyt ja muut liikkeet tuntuivat muuten hyviltä mutta nopeissa ja räjähtävissä liikkeissä joihin kuuluu allemeno (tempaukset, työnnöt, rinnalleveto jne.) oikea polvi oli epämukava. Tärähdys lattiaan tuntui vähän inhottavalta. Siispä vältin niitä.

Maanantaina otin ekat juoksuaskeleet, kolme kilsaa, ja se tuntui hyvältä. Loppuvaiheessa oli lyhyt pätkä asvalttia ja taas oikeassa polvessa tärähtely oli vähän inhaa. Juoksulenkin jälkeen menin salille ja totesin että paras pidättäytyä keskivartalon ja yläkropan liikkeissä jotta polvi saa palautua rauhassa asvalttimaratonin lähes viisi tuntia kestäneeltä iskutukselta. En huolestunut koska muistelisin kevään maratoneilla käyneen samoin, oikea polvi palautui pari viikkoa ennen kuin se kesti normaalia menoa.

Eilen illalla juostiin porukalla 10 kilometriä aika erikoisissa olosuhteissa. Käytiin testaamassa tämän kesän ykkösseikkailuni käytännön toteutusta ja varmistui että visioni on kuin onkin mahdollista toteuttaa. Heti kun päivämäärä varmistuu infoan täälläkin lisää!

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Henkistä palautumista.

Forssan Suvi-illasta on reilu viikko. Olen ottamassa ekoja juoksuaskelia maratonin jälkeen heti kun tämä kirjoitus on valmis joten fyysisestä palautumisesta en osaa sanoa vielä juuri mitään. Ehkä voisin avata henkistä palautumista koska moni saattoi epäillä maraton-raportin valossa mielenterveyteni kuntoa.

Olen juossut kuusi maratonia joista ainoastaan yksi on ollut alusta loppuun helppo. Rautaveden maratonilla marraskuussa 2013 lähdin hölköttelemään rennoin mielin ainoana tavoitteena päästä juosten koko matka. Se onnistui todella helposti enkä iskenyt mihinkään seinään missään vaiheessa.

Kaikilla muilla maratoneillani olen ollut jossain kohdassa aivan yössä. Helpoimmillaan vajaan kymmenen kilometrin verran, pahimmillaan koko toisen puolikkaan ajan. Noista heikoista hetkistä huolimatta olen tehnyt omia ennätyksiäni ja onnistunut lähtokohtiin nähden mainiosti ja lopulta ollut aina erittäin tyytyväinen lopputulokseen.

Forssan pannukakkuun en ole juuri miltään osin tyytyväinen. Oikeastaan vain se että jaksoin vetää kylmiltään ekan kierroksen kahteen tuntiin on positiivinen asia mutta kun matkana oli maraton niin ei se auta. En pysty iloitsemaan siitä että tulin maaliin asti koska keskeyttäminen ei ole keinovalikoimassani. Jos olisin pahasti vammautunut niin voisin keskeyttää mutta väsymys tai huono meininki - tässä tapauksessa lamauttavan katastrofaalinen olotila - ei ole mikään syy siihen.

Kisan aikana ja sen jälkeen en halunnut ajatellakaan maratoneja. Tätä kesti kuitenkin lopulta hyvin vähän aikaa kuten aina :D Mulla oli joka tapauksessa ajatuksenani viedä loppuun tämä projekti jossa juoksen joka toinen kuukausi maratonin eikä tämäkään kokemus sitä muuttanut miksikään. Haluaisin vain saada kunnolla kilometrejä vuoden kolmelle viimeiselle maratonille, päästä juoksemaan edes yksi niistä hyvin treenanneena.

Lopulta maanantaina, kaksi päivää Forssan katastrofin jälkeen, olin jo ajatuksen tasolla valmiina seuraaville maratoneille! Iso kiitos siitä kuuluu juoksuposselleni joka haluaa välttämättä osallistua näille matkoille kanssani. Otin siis Juoksukalenterin esiin, oman kalenterini esiin ja aloin ehdottaa päivämääriä. Viidessä minuutissa olin sopinut juoksevani Katjan kanssa elokuussa Tampereen maratonin ja Katjan ja poppiksen kanssa Hassen lokamaratonin stadissa. Oletettavaa on että posse kasvaa tuosta vielä kun ajankohta lähestyy ;)

Onhan tämä touhu huumetta. Sellaista joka heittää katuojaan ja sylkee vielä päälle mutta silti sitä on vain saatava lisää. Positiivinen pakkomielle. Mutta vaikka kuinka yritän ajatella positiivisesti niin Forssan Suvi-ilta ei todellakaan vahvista lausettani "maraton on matka joka kannattaa aina tehdä". Ei se aina kannata. Mutta jos on hyvää seuraa niin missä voi ilmoittautua..? ;)

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Forssan Suvi-ilta ja 6. maraton - Pohjallakaan ei yksinään olla.

Prologi

Ensimmäistä kertaa en haluaisi kirjoittaa maratonin juoksemisesta mitään. Kirjoitan kuitenkin, en siksi että niin moni sitä odottaa vaan koska se vain pitää tehdä. Koska olen sen velkaa - itselleni.

1. luku - Olet ystävien seurassa.

Olin Forssassa ensimmäisenä, jo aamupäivällä, kun startti olisi vasta neljältä. Hain omat ja kaverien numerolaput kisakeskuksesta ja lähdin syömään. Olen aina aiemmin juossut tapahtumissa aamupäivällä joten tuntui erikoiselta vetää oikeaa ruokaa aamupalan lisäksi. Nälkä oli kova ja söin noin kolme tuntia ennen starttia ravintolassa merisuolan päällä pariloitua lohta, herkkusienikastiketta, perunamuusia ja lehtikaali-kasvispaistosta. 

Sen jälkeen alkoikin saapua frendejä. Katja, jonka kanssa tapasin pikaisesti huhtikuussa Helsinki Spring Marathonilla ja ystävystyttiin välittömästi. Jani, jonka kanssa juoksin samaisessa tapahtumassa 15 kilometriä yhdessä. Annika, jonka kanssa ollaan oltu eri yhteislenkeillä ja tapahtumissa viime vuosina. Heikki, joka osallistui ekaan järjestämääni 30 kilometrin polkupitkikseen viime kesänä. Niin ja tietysti Ritva jolle olinkin jo laittanut etukäteen viestiä ja kertonut että minulla on vain yksi tavoite: seurata häntä. Jos johonkin voi maraton-juoksussa luottaa niin naiseen joka on tullut yli 700 kertaa maaliin. Jos vain pysyisin peesissä, selviäisin. Olin sherlockannut Ritvan tämän vuoden tason, loppuajat olivat olleet 4:10 ja 4:50 välissä ja tuo haarukka kelpaisi mulle mainiosti.


2. luku - Kolme muskettisoturia.


Hengaltiin kolmen jälkeen laukkusäilytyksen luona ja turistiin niitä näitä. Varttia ennen starttia vein reppuni säilytykseen ja siellähän se Ritvakin sattumalta oli. Hymyilin ja totesin että jos kaikki menee hyvin niin et pääse minusta eroon enää hetkeksikään. Keräsin maailman parhaan juoksuposseni ulkoa kasaan ja lähdettiin seuraamaan idoliani. Puolimaraton ja maraton starttasivat samaan aikaan ja väkeä oli todella paljon. Forssan Suvi-ilta on tuhansien osallistujien osallistujamäärällään Suomen suurimpia juoksutapahtumia.

Ekan kerran muistin koko maratonin hotellilla puoli kolmelta kun vaihdettiin juoksukamoja päälle. Tokan kerran tajusin asian lähtöviivalla. Ei se silti kovinkaan todelliselta tuntunut. Aiemmilla kerroilla oli jännittänyt kun kuulutetaan että lähtöön on viisi, neljä, kolme ja kaksi minuuttia. Ja lopulta yksi. Nyt ei tuntunut miltään. Ehkä näihin tosiaan tottuu.

En ole aiemmin juossut näin isoissa tapahtumissa ja lähdön jälkeen joutui jopa kävelemään. Väkimassaa riitti satojen metrien sijaan pariksi kilometriksi. Pysyin Ritvan kannoilla ja bongasin vierestä Paloheinän fakiirin Hannan jonka kanssa juoksin parikymmentä kilometriä Pukinmäessä huhtikuussa. Eihän siinä voinut kuin hymyillä! Totesin naisille kuinka turvallinen olo on painella menemään kun toisella puolella on Suomen maratonlistan ykkönen ja toisella puolella kakkonen. Hanna on juossut 420 maratonia.

Kolmikko täydentyi jo heti ekoilla kilometreillä uudella tuttavuudella Laurilla. Ihan perustallaaja ei ollut hänkään. Lauri juoksee maratoneja sandaaleilla.

3. luku - Tappovauhtia.

En tiedä yleensä vauhdeista mitään mutta tunsin heti että mennään aika kovaa. Laurin laite piippaili kilometrin välein ja kertoi väliajat ääneen. 5:30, 5:45, 5:35, 5:40. Jäätävää kyytiä minulle, "juoksijalle" joka ei ole harjoitellut käytännössä koko vuonna. Minuutti lisää per kilometri olisi sopinut minulle paljon paremmin.

Päätin kuitenkin pysyä kolmikon mukana. Hanna sanoi usein että nyt mennään kyllä tappovauhtia. Niin totesi Ritvakin. Mutta eivät ne hidastaneet! Syke ei ollut mulla kovin korkealla mutta tiesin että maksun aika on aina myöhemmin.

Mulla oli mukana neljä isoa geeliä. Join yhden tyhjäksi jokaisella kympillä. Energiaa tuntui olevan ihan mukavasti.

4. luku - Matka, joka kannattaa tehdä.

Juteltiin paljon Laurin kanssa. Kerroin siitä miten en ollut juossut askeltakaan pariin viikkoon. Miten kiireinen työviikko oli pyyhkinyt kaiken sen mitä maratonia edeltävinä päivinä pitäisi tehdä: syödä hyvin, juoda hyvin, nukkua hyvin. Totesin että kaikesta huolimatta maraton on matka joka kannattaa tehdä. 

Kilometrejä tuli lisää. Forssan reittiä mainostetaan nopeana ja tasaisena, minusta reitti oli pelkkää ylämäkeä. Reitti on edestakainen, monta kilometriä pitkien suorien aikana näkee vastaantulevia juoksijoita. Jo noin kympin kohdalla bongasin Katjan, supernaisen joka juoksisi maratonilla puoli tuntia tai jopa tunnin nopeammin kuin minä. Huudettiin ja heilutettiin käsiä ilmassa. Hyvä fiilis.

Toisen kerran tavattiin Forssan keskustassa kun eka kierros läheni loppuaan. Olin menossa kääntöpaikalle, hurjat frendit jo tulossa sieltä. Ensin meni ohi Jani kovaa vauhtia, sitten Katja. Yläfemmat. Elämä ja juoksu on ihanaa! Tähän kohtaan voi tyhjentää hymiövaraston. Niille ei olisi enää tarvetta.

5. luku - Se hetki.

Olin tajunnut jo pitkään että se hetki lähestyy. Hetki jolloin annat periksi. Olin päättänyt että olen kolmen muskettisoturin rinnalla ekan kierroksen, jos joku heistä hiipuisi niin jättäytyisin taivaltamaan ryhmän viimeisen kanssa. Mutta ei heistä kukaan hiipunut. 

Iso osa juoksijoista jatkoi suoraan, maalialueelle. Minä ja muut maratoonarit käännyimme vasemmalle. Muutama sata metriä ja se hetki koitti. Annoin periksi. Askel askeleelta kolmikko katosi kauemmas kunnes katosi näkyvistä kokonaan.

Vauhti putosi alle kuuden minuutin kilometreistä arviolta päälle seitsemään. Tuntui hyvältä. Tällaista kevyttä hölkkää pystyisin varmasti pitämään yllä maaliin asti.

6. luku - Etana.

Ilo ei ollut pitkäaikainen. Vauhti hiipui, juoksijoita meni ohi vasemmalta ja oikealta. Jossain vaiheessa ohi meni myös traktori jonka perässä oli sauna. Lauteilla heilui miesjoukko kaljatölkit käsissä ja huusi kannustuksia. Näytin peukkua ja nauroin. Juuri sitä tarvitsin siinä hetkessä. Mutta ei, ilo ei ollut pitkäaikainen.

Noin 25 kilometrin kohdalla tunsin kipua kyljessä, alavatsassa. Pistos! En ollut kokenut ainuttakaan vuosikausiin. Sattui mutta en suostunut kävelemään. Mietin vanhoja ultrajuoksijoiden viisauksia: Odota viisitoista minuuttia niin tuntuu paremmalta. Kipu oli ikävää enkä jaksanut odottaa. Yritin erilaisia kikkoja, pullistin vatsaa ulospäin, sisäänpäin, tein ylävartalon kiertoliikkeitä. Ei auttanut. Sitten muistin että pistoksilla ja hengityksellä olisi jonkinlainen yhteys. Hengitin syvään sisään ja ulos. Sisään, ulos. Ja puhallus puhallukselta pistos vaimeni kunnes se katosi kokonaan. Se toimii!!

Jokainen ilon välähdys oli edellistä lyhyempi. Ylämäkeä, yksinäistä etenemistä. Voimattomuutta ja tuskaa. 28 kilometrin tolpan kohdalla näin kenkieni välissä etanan. Luontokin halusi pilkata minua.

7. luku - Pilvet liikkuu, minä en.

Vauhti oli olematonta. Tuntui että jokaisen kilometritolpan väli oli toivottoman pitkä. Kyllä, tuttu tunne jokaiselta maratoniltani. Mutta olen ollut yössä 10, 12, 14 tai 18 kilometriä. En koskaan 21 kilometriä. Minun olisi pitänyt lopettaa ekan kierroksen jälkeen ja olla onnellinen että pystyn kylmiltään juoksemaan puolikkaan kahteen tuntiin matalilla sykkeillä ja hyvällä fiiliksellä. Mutta en minä ole sellainen. En hyvän mielen puolimaratoonari, en keskeyttäjä. Olen idiootti.

8. luku - Kuuntele järkeä: sä et oo tärkeä.

Nyt pääsemme tarinassa siihen kohtaan joka tulee aina ennemmin tai myöhemmin. Nyt se tuli aiemmin kuin koskaan. Itseinho, viha, suru. Miksi olen näin tyhmä että teen tämän aina itselleni? Missään ei ole mitään mieltä. En halua mitään niin paljon kuin pois täältä. Vettä sataa kaatamalla ja tuuli jyllää, ne on ne ainoat positiiviset asiat koko olotilassa. Ainoat asiat joiden vuoksi tunnen olevani elossa. Olisin ollut turta ellei olisi tuntunut niin pahalta. On hirveä tunne tietää ettei maailmassa ole sillä hetkellä mitään muuta kuin pakko jatkaa. Tieto siitä että menet koko ajan hitaammin ja hitaammin ja samalla maaliin pääsy on koko ajan kauempana on totaalisen musertava.

Olin ollut pitkään yksin, tai no, aina joku meni ohi. Nainen, toinen nainen, kolmas. Kun tiesin ettei satojen metrien säteellä ole ketään, lauloin. Yritin kerätä voimia jostain. Ajatella muuta. Musiikki on mulle tunnetta. Halusin tuntea jotain. Muutama lause minulle kovin tärkeistä lauluista sai hajoamaan totaalisesti. Kyyneleitä. Mutta ainakin tunsin jotain muutakin kuin vihaa ja pettymystä.

Parhaimmilla hetkillä ajattelin että ehkä jossain on joku joka odottaa. Seuraavalla hetkellä mietin että toivottavasti kukaan ei tosin odota maalissa, en kehtaisi ikinä mennä maaliviivan yli jos joku on joutunut minun takiani venaamaan siellä tunnista toiseen.

9. luku - Suutu jo.

Itsesäälillä ja muulla roskalla on päätepisteensä. Kun jossain kohdassa tajusin miten hidasta menoni oli, päätin että en yksinkertaisesti jaksa vetää tätä maratonia johonkin kymmeneen tuntiin. Läpsin poskia, reisiä ja keräsin aggressiota. Jos tuntuu näin pahalta juosta hiljaa niin lujaa juokseminen ei voi tuntua mitenkään pahemmalta! 33 kilometriä mittarissa ja lähdin tykittämään täysillä! Nyt mennään eikä meinata!

...pääsin sata metriä ja takareisi kramppasi. Kävelin eteenpäin. Hetkinen. Kävelen nopeampaa kuin juoksen!!  Heti kun kramppi oli ohi lähdin taas juoksemaan. Ne kolme naista olivat olleet koko ajan kaukana horisontissa mutta nyt otin niitä kiinni. Välillä kävelin, välillä juoksin hitaasti, välillä kovempaa. Mutta kolmikko läheni.

Ohitin ekan, sitten tokan ja lopulta kolmannen. En saanut siitä kuin hetkellisen hyvän fiiliksen, olo oli edelleen koko ajan totaalisen musertunut ja kyllästynyt.

Aloin tietysti taas hiipua ja annoin itselleni luvan kävellä. Ekan kerran koskaan sitten debyyttimaratonini vuonna 2012.

Neljä tai viis kilometriä maaliin. Eihän se ole mitään mutta nyt se tuntui loputtomalta. Mikään ajatusleikki ei auttanut. Vaihdoin juoksuksi, päätin juosta jonkun lampunvälin tai jollekin maamerkille. Ja kävelin. 


Yksi niistä naisista meni uudestaan ohitseni.

10. luku - Please, talk something - anything!!

Kun toinenkin kissa-ja-hiiri-leikkiä kanssani pelannut nainen meni ohi päätin pysyä hänen mukanaan. Aloin jutella. Ekan lauseen jälkeen vaihdoin englanniksi. Kyseessä oli skottimimmi joka oli tullut Forssaan juoksemaan ensimmäistä maratoniaan. Järjetön ajatus mutta ainakin sää oli hänelle kotoisa. Kaatosade ja kova tuuli toivat varmasti mieleen Edinburghin.

Reilu kolmisen kilometriä maaliin ja sanoin hänelle että emme kumpikaan ota enää ainuttakaan kävelyaskelta. Lähestymme Forssan keskustaa, siellä voi olla ihmisiä, me emme kävele. Nyt on aika kerätä viimeisetkin ylpeyden rippeet ja hilata toisemme maaliin. 

Ja niin me teimme, juttelimme kaikesta mahdollisesta. Kun maaliin oli puolitoista kilometriä, olimme noin kymmenen sekuntia hiljaa ja parahdin että nyt on keksittävä jotain puhuttavaa tai keskeytän. 

Näin kisakeskuksen ja lähtöalueen. Ajattelin että jes, maali on siinä. Viimein tämä hirveä skeida on ohi. Mutta ei, reitti ohjasi meidät yleisurheilukentälle!! Eipä ole 400 metrin radan kiertäminen tuntunut koskaan yhtä pitkältä. Skottimimmi lähti pinkomaan, minä hiivuin vielä täälläkin. 

Maaliviivan yli. Vihasin edelleen kaikkea, erityisesti itseäni. Sattui joka paikkaan. Nilkutin laukkusäilytykseen, soitin Katjalle oliko se jo lähtenyt pois. Mun mielestä se olisi ollut ihan oikein mutta siellä se odotti kisakeskuksessa Annikan kanssa. Halusin vajota maan alle.

0 - 4.5 km : 5.45 min/km
4.5 km - 15.8 km : 5:51 min/ km
15.8 km - 37 km : 6:56 min / km
37 km - 42.2 km : 8 min / km

4 tuntia 41 minuuttia. Puolivälissä olin 2 tunnin kohdalla.

En ollut juttutuulella. Harmitti koska se oli epäreilua muita kohtaan jotka olivat juosseet hienosti. Minusta juoksussa saa usein sen mitä tilaa. Minä tilasin tällä kertaa tämän.

Tämä reissu olisi saanut jäädä tekemättä, ainakin jos olisin ollut yksin. Mutta pohjallakaan ei yksinään olla. Silloinkin kun olin keskellä ei mitään täysin loppu siellä sateessa ja vihasin kaikkea ja kaikkea eikä ketään ollut missään, en ollut yksin. Siksi tulin tälläkin kertaa maaliin. 

Kiitos.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Ai onks mun kalenterissa tosiaan tuollainenkin? ...maraton lauantaina!

Kuten blogin hiljaisuudesta ja edellisestä päivityksestä voi päätellä niin harjoittelut ovat jääneet viime aikoina kovin vähälle. Viime viikon leirin jälkeen olin hetken kotona ja lähdin kaverin luoksen toiselle puolelle Suomea, kun palasin sieltä otin työpaikan yksin haltuuni ja olen tehnyt kesälomasijaisena 12 tunnin päiviä. Moni muu olisi upottanut treenejä sinne sun tänne sopiviin koloihin mutta itse totesin jo etukäteen että otan mieluummin iisisti kuin lähden repimään väkisin. Hyvän fiiliksen liikunnat ja väkinäinen pakko-aikatauluttaminen eivät kuulosta taivaalliselta yhtälöltä.

Olen elänyt päivä kerrallaan enkä ole pahemmin kalenteria uskaltanut katsoa eteenpäin, illalla tsekkaan aina miltä seuraava päivä näyttää. Kuitenkin sen verran olen sivusilmällä huomannut että viikonloppuna on jotain vähän isompaa fonttia. Forssan Suvi-ilta ja maraton.

Viimeisen kuukauden aikana olen treenannut huimat kahdeksan kertaa. Ennen Vierumäen leiriä oli yksi ehjä treeniviikko, sitä edeltänyt viikko meni noroviruksen parissa ja heti sen jälkeen olin Varalan urheiluopistolla seminaarissa. En muista koska olisin reissannut näin paljon, tuskin koskaan?

Noista kahdeksasta treenistä kuusi on ollut juoksua mutta pisin siivu oli vaivaiset 8 kilometriä. Juoksin sen 2. kesäkuuta. Sen jälkeen en ole ottanut ainoatakaan juoksuaskelta. Kuukauden kilometrit yhteensä: 28.

Olen juossut tänä vuonna kaksi maratonia ja ennen molempia todennut miten surkeaa valmistautumiseni on ollut. Voisin kelata aikaa taaksepäin helmikuulle ja huhtikuulle ja todeta että kuules Mika, vielä heikompaa meininkiä on luvassa!

Ennen Helsinki Spring Marathonia tein listauksen tänne maratoneistani ja siitä miten hyvin tai huonosti olen niihin valmistautunut. Lisätään se tähän uusimmalla koitoksella täydennettynä:


1. maraton
15.9.2012
5:14

85 juoksukilometriä viimeisen kuukauden aikana ennen maratonia
483 juoksukilometriä viimeisen viiden kuukauden aikana ennen maratonia


2. maraton
2.11.2013
4:28

123 juoksukilometriä viimeisen kuukauden aikana ennen maratonia
527 juoksukilometriä viimeisen viiden kuukauden aikana ennen maratonia


3. maraton
4.10.2014
4:14

124 juoksukilometriä viimeisen kuukauden aikana ennen maratonia
689 juoksukilometriä viimeisen viiden kuukauden aikana ennen maratonia


4. maraton
13.2.2016
4:36

80 juoksukilometriä viimeisen kuukauden aikana ennen maratonia
494 juoksukilometriä viimeisen viiden kuukauden aikana ennen maratonia


5. maraton
24.4.2016
4:26

86 juoksukilometriä viimeisen kuukauden aikana ennen maratonia
331 juoksukilometriä viimeisen viiden kuukauden aikana ennen maratonia


6. maraton

18.6.2016
aika ?.??

28 juoksukilometriä viimeisen kuukauden aikana ennen maratonia
365 juoksukilometriä viimeisen viiden kuukauden aikana ennen maratonia


Kolmen vuorokauden kuluttua mun pitäis olla starttiviivalla valmiina juoksemaan 42.2 kilometriä. Ja kyllähän mä olenkin. Minkäänlaista maraton-kilpailusuoritusta siitä ei tietenkään ole tulemassa. Se on pitkä lenkki jonka aikana saa toivottavasti pyyhittyä mielestä pois tämän hullun viikon työkiireet ja ehkä oivallettua taas jotain uutta juoksusta ja elämästä.

Helsinki Spring Marathonilla Pukinmäessä tapasin paljon uusia ihmisiä tämän hienon harrastuksen parista. Yhden kanssa juoksin noin 15 kilometriä yhdessä ja kerroin miten aion juosta maratonin joka toinen kuukausi tämän vuoden aikana. Hän piti ajatusta hulluna. Kuulin että hänkin lähtee Forssaan lauantaina ja juoksee elämänsä kolmannen maratonin. Vain vajaa kaksi kuukautta edellisen jälkeen.

Erään toisen kanssa juteltiin Pukinmäen urheilukentällä muutama minuutti niitä näitä ennen starttia. Forssassa majoitumme samassa hotellihuoneessa.

Yhä vahvemmin, startti startilta, askel askeleelta, tajuan että juuri näistä asioista juoksussa ja urheilussa laajemminkin on mulle kyse. Kun aloitin tämän blogin 800 kirjoitusta sitten mietin miten haluaisin jakaa sitä paloa ja innostusta jonka vihdoin olin sisältäni löytänyt. Välillä tuli mietittyä että saako joku tästä blogista oikeasti jotain mutta kommenttien perusteella olen ainakin jossain määrin onnistunut. Nyt sen innostuksen jakaminen on vain siirtynyt entistä vahvemmin tuonne ulos. Juoksutapahtumiin, yhteislenkeille, painonnostoharjoituksiin...


Jokainen askel ei välttämättä ole juhlaa, mutta yksikään niistä ei lopulta ole turhaa.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Vahvoja päiviä ja valoisia öitä Vierumäellä.

Olen keskellä melkoista ruuhkaa. Niin töissä kuin vapaa-ajalla kalenteri on aivan täynnä. Onneksi iso osa siitä on kivaa! Joitain asioita on ollut pakko jättää pois, esimerkiksi tällä viikolla en ole treenannut kertaakaan ja sama jatkunee ensi viikolla.. no, lauantaina on vuoden kolmas maraton, Forssan Suvi-ilta ja kyllähän sellainen matka menee useamman viikon juoksutauollakin :D

Täst viikostä neljä ekaa päivää kului Vierumäellä jossa olin ohjaamassa liikuntaleirillä painonnostojunioreita. Mahtava porukka! Oli niiiin kivaa vaikka säätkin vähän koettelivat: tottakai neljän päivän telttailu huipentui kesämyrskyyn.

Rioon tähtäävä seiväshyppääjä, supliikkimies ja myös kova painonnostaja Eemeli Salomäki otti leiristä hienoja kuvia.






Kuvat: Eemeli Salomäki 


Tää oli muuten blogin 800. kirjoitus! Vaikka viime aikoina on ollut hieman hiljaisempaa niin lupaan päivittää tätä jatkossakin aina kun vain on aikaa. 

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Rantakuntoon yhteislenkillä.

Viime viikko meni täysin ohi treenien suhteen. Edeltävä viikonloppu ja alkuviikko meni noroviruksessa (ei, en ole käynyt laivalla sen jälkeen!) ja loppuviikko seminaarissa. Sunnuntaina ehdin juoksemaan neljä kilsaa ja maanantaina seiskan. Tiistaina oli luvassa kevään neljäs yhteisrääkki. Paikka ja sää sopivat täydellisesti yhteen, ohjelmassa oli nimittäin kuumottava mäkitreeni hiekkarannalla.


Neljän hengen porukalla lähdettiin valloittamaan mielipuolista dyyniä jolla oli korkeutta vaatimattomat 20 metriä. Matka huipulle vei 80 metriä joten korkeusprosentti oli tasan 25! Kirjaimellisesti kyseessä oli seinänousu - seinä joka oli tehty hiekasta. Seinään törmääminenhän juoksussa on se juttu eikä mikään flow, eiks niin?

Vedot olisivat olleet kovia ihan normaalillakin juoksualustalla mutta kun jalkojen alla oli upottava ja pettävä hiekka niin touhu muuttui mielipuoliseksi. +25C ja suora porottava auringonpaiste ei tehnyt leikistä yhtään helpompaa. Maa petti jalkojen alta jokaisella askeleella.


Ekat kaksi vetoa menivät kohtuullisen hyvin. Kolmannella alkoi tuntua jo niin paljon että puolivälissä rinnettä oli vaikea saada reisiä tottelemaan, aivan täynnä happoa. Sen jälkeen juostiin vielä neljä vetoa lisää! Alunperin puhuin että juostaan vaikka 20 kertaa. Sitten muutin sen kymmeneen. Lopulta seitsemän oli ihan sopiva määrä :D

En meinannut palautua millään. Juostiin vielä pari kilsaa todella kevyesti metsäpolkuja mutta syke oli ihan tapissa. Noi mimmit oli ihan käsittämättöämiä menijöitä. Ehdotin että kävellään vielä rantaan ja halukkaat voi käydä uimassa mutta ne juoksi sinnekin. Itku meinasi päästä mutta pakko oli jatkaa perässä vaikka kone oli hirttää kiinni ja sisällä kirjaimellisesti kiehui.  Ei kai nyt koutsi voi luovuttaa jos mimmit jaksaa painaa :D


Juoksin suoraan mereen, juoksukamat ja tossut jalassa. Täydellinen hetki. Ero musertavan tylyn rääkkisuorituksen ja mereen kaatumisen välillä on ajallisesti lyhyt mutta fiiliksessä valovuosi.


Täydellinen ilta. Kiitos osallistujille!

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Lasten ja nuorten voimavalmennusseminaarissa.

Viime viikonloppuna ohjelmassa oli odotettu valmennusseminaari Varalan urheiluopistolla Tampereella. Perjantaiaamusta lauantai-iltapäivään kestänyt seminaari piti sisällään nipun niin teoriaa kuin käytännönharjoituksiakin eri valmennuksen osa-alueista, painottuen kuitenkin voimavalmennukseen ja erityisesti junioriharrastajiin.

(c) Tommi Paavola
Ekan päivän teorialuentojen aiheita olivat "Monipuolinen harjoittelu nuorilla", "Nuoren urheilijan selkä" sekä valmennustyökalu Voiman polku jonka voi ladata ilmaiseksi mobiililaitteisiin. Teoriaosuuden päätti ranskalainen valmentaja Aurelien Broussal joka on keskittynyt erityisesti judokojen ja lentopalloilijoiden fysiikkavalmennukseen.

Iso osa asioista oli tuttuja mutta tottakai tietomäärä piti sisällään myös valtavasti mielenkiintoisia, uusia faktoja. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen johtaja Sami Kalaja mursi myyttiä varhaisesta erikoistumisesta. Länsi-Euroopan menestyneimmissä maissa urheilevat nuoret valitsevat päälajinsa Suomeen verrattuna myöhään, Saksassa keskimäärin 14.4 vuotiaana ja Norjassa 15.6 vuotiaana. Esimerkiksi tänä keväänä Vantaan yläkoulun urheiluluokille hakeneista oppilaista 4.2 prosentilla oli useampi kuin yksi laji! Liian nuorena erikoistuminen aiheuttaa helposti liikaa rasitusta vain tietyille lihasryhmille ja raajoille ja altistaa vammojen lisäksi kyllästymiselle ja lopettamiselle. Todella moni huippu-urheilija on kertonut harrastaneensa lapsena lukuisia lajeja ja usein he olisivatkin voineet valita minkä tahansa niistä päälajikseen. 

(c) Aurelien Broussal
Vammoihin erikoistuneiden tutkijan ja urheilulääkärin puheenvuoro oli tärkeä. Selkävaivat ovat hämmentävän yleisiä lapsilla ja nuorilla ja valmentajilla tulisi olla parempi tuntemus havaita ajoissa se koska kyseessä on hoitoa vaativa vamma. Ajoittainen harjoittelun aikainen selkäkipu on vielä normaalia mutta säännöllinen ja yltyvä kipu tulisi aina tutkia tarkemmin. Merkittävä syy selkävaivoihin on lantion huono liikkuvuus joka pakottaa ihmisen vääränlaisiin, haitallisiin asentoihin. Mikäli liikkuvuutta ei saada korjattua, se voi pahimmillaan lopettaa koko urheilun harrastamisen. Valmentajien tulisikin kiinnittää huomattavasti nykyistä enemmän lantion virheellisiin asentoihin lajissa kuin lajissa ja pyrkiä teettämään sen liikkuvuutta parantavia harjoitteita.


Ranskalainen valmentajaguru Aurelien Broussal on toiminut erityisesti judon ja lentopallon parissa mutta hänen sanomaansa monipuolisesta harjoittelusta voidaan laajentaa kaikkiin lajeihin. Myös lauantaina luennoinut, toiminnallisen harjoittelun kehittämisestä tunnettu Tommi Paavola keskittyi paljolti samaan asiaan.

Molemmat puhuivat sekä teoriaa että teettivät käytännön harjoitteita. Ekassa setissä Broussal laittoi osallistujat mm. penkkaamaan. Hänen mukaansa tavallinen penkkipunnerrus sopii lähinnä voimanostajille mutta erilaisilla variaatioilla se on hyödyllinen liike moniin lajeihin. Broussal suositteli mahdollisimman kapeaa penkkipunnerruspenkkiä sekä hyvin kapeaa otetta, jolloin liike lisää olkapäiden liikkuvuutta. Penkki tulisi myös tehdä jalat kohti kattoa nostettuina. Useimmissa lajeissa tehdään työntäviä liikkeitä kiertyneenä joten jalat voidaan käääntää ilmassa sivulle. Toisaalta harvoin urheilusuorituksissa työnnetään suoraan kahdella kädellä ylöspäin joten penkkiä voi tehdä myös yhdellä kädellä, toisen käsivarren ollessa ojennettuna suoraksi vain toinen punnertaa. Jos haluaa olla mahdollisimman hyvä penkkipunnertaja, näistä harjoitteista ei ole hyötyä mutta monien lajien spesifiin voimaharjoitteluun ne voivat sopia.


Penkkipunnerrukset katsoin yleisöparvelta mutta toisessa Broussalin sessiossa olin mukana liikkujana. Siinä meidät vietiin saliin joka oli vuorattu jumppapatjoilla. Jokainen osallistuja sai ison jumppapallon jolla tehtiin erilaisia pari- ja yksilöharjoituksia. Paritreenissä pallo oli molempien välissä, vuoroin vatsan ja vuoroin selän puolella. Pallo ei saanut pudota vaan sen piti pysyä paikoillaan hyvällä ryhdillä ja keskivartalon jännityksellä. Häiriötekijät - silmien sulkeminen, kommunikaation katkeaminen ja näiden aiheuttama muihin törmäily ympäri huonetta liikkuessa -  ei saisi vaikuttaa.

Yksilöharjoitteessa tarkoitus oli tasapainoilla pallon päällä. Koska pallon päällä pysyminen aiheuttaa pelon sen päältä putoamisesta, harjoiteltiin paljon pelkkää putoamista. Kuntopallo on pehmeän alustan päällä kuin turvatyyny. Putoaa taakse-, eteen tai sivulle niin se suojaa ja liike voi jatkua. Progressio oli vahva: aluksi en pystynyt istumaan pallon päällä, lopuksi saatoin hypätä vauhdissa pallon päälle polvilleni ja pysyä siinä hämmentävän pitkään. Todella hieno harjoitus joka sai hien pintaan, keskikropan aktivoitumaan ja tasapainon heräämään. Tämän haluaisin ehdottomasti toteuttaa valmennettavilleni kunhan sopiva tila ja boltsit löytyy.


Tommi Paavola puhui kolmiulotteisesta tilasta. Liikkeitä tehdään voimaharjoittelussa lineaarisesti suoraan ylös ja alas tai eteen ja taakse vaikka suurimmassa osassa lajeista liikutaan kaikkiin suuntiin, 360 astetta ympärille ja sen lisäksi vielä sinne ylös ja alas. Vaikkapa askelkyykyt tehdään hyvin usein vain suoraan eteen kun vaikkapa lähes kaikissa peleissä askelletaan eri suuntaan ja mukana on kierto. Harjoittelemalla näitä liikeratoja jo valmiiksi se vähentää esimerkiksi äkillisten suunnanmuutosten aiheuttamia vammautumisia. Kun liikkeitä tehdään käytännössä tositoimissa yhdellä jalalla - emmehän astu kahdella jalalla - yhden jalan kyykky kertoo paljon siitä miten nilkan liikkuvuus toimii ja altistaako se vammoille.

(c) Mika Saari
Tässä ehdin mainita vain muutamia mieleenjääneitä kohtia parista eri osiosta, seminaarissa oli toki paljon muutakin puhetta valmennuksen eri osa-alueista, parin muun fysiikkavalmennusluennon lisäksi kuultiin asiaa mm. doping-testauksesta - tiesitkö esimerkiksi että alaikärajaa testeille ei ole? - ja ravinnosta. Ravintoasiat on ainakin mulle todella tuttuja mutta oli hienoa kuulla pariinkiin otteeseen ammattilaisten sanomana että tällä hetkellä suurempi ongelma ei ole enää ruuan terveellisyys vaan se että syödään liian vähän. Paljon liikkuva - aikuinen tai nuori - ei yksinkertaisesti pysy kunnossa ja liikkeessä syömällä mahdollisimman terveellisesti koska energiaa tulee aivan liian vähän. Juuri kukaan ei enää nykyään syö liian vähän proteiinia mutta todella moni syö liian vähän kaloreita. Jos treenaa 10 tai 20 tuntia viikossa niin veteen tehty kaurapuuro tai vihersalaatti ei tietenkään riitä! ..eikä riitä muuten yhtään kenellekään.

Tämä oli itselleni ensimmäinen tämän tyyppinen valmennusseminaari. Varsinaisen virallisen ohjelman lisäksi paljon ehti myös verkostoitua. Parinsadan osallistujan joukossa oli niin junioreiden lajivalmentajia, fysioterapeutteja kuin fysiikkavalmennuksenkin asiantuntijoita. Nopeasti muisteltuna juttelin ainakin ihmisten kanssa joiden tausta löytyy judosta, karatesta, yleisurheilusta, alppihiihdosta, lentopallosta, koripallosta sekä jalkapallosta.

Olen ajatellut että valmentamisessa kehittyminen on mun juttuni eikä tämä viikonloppu sitä ajatusta ainakaan himmentänyt. Ensi talvena käyn painonnoston valmentajakoulutuksen jos ja kun se vihdoin osuisi omaan kalenteriini. Jostain syystä myös Kuortaneen kansainvälinen voimavalmennuseminaari marraskuussa alkoi kovasti houkuttelemaan... ;)