Se on läsnä kun kaikki muut ovat poissa, silloin kun olet yksin. Sen ansiosta et ole koskaan yksin. Se saa itkemään, nauramaan, hajoamaan. Hajoamisen jälkeen se vahvistaa, kataboliaa seuraa anabolia.
Se opettaa kuka olet ja mihin pystyt. Kehittää mieltä ja rauhoittaa, vahvistaa kehoa ja saa malttamaan. Se näyttää että meillä ei ole mitään muuta kuin tämä yksi pieni hetki ja kaikki mikä on ollut joskus tai tulee joskus olemaan on vain joukko muita pieniä hetkiä. Ne hetket jotka olivat, eivät ole enää, ja ne jotka ovat vasta tulossa, niitä ei ole ehkä lopulta koskaan olemassakaan.
Joissain hetkissä se on kaikki ja joissain hetkissä se on vain kaukana väijyvä ystävä jonka tiedät olevan valmiina sitten kun sinä itse olet valmis.
Helmikuu oli surkea harjoituskuukausi. Sellainen joka saa miettimään onko missään mitään järkeä. On vaikea kirjoittaa blogia harjoittelusta kun et harjoittele. Tämä on ollut hengeltään yleisesti urheilua ja liikuntaa käsittelevä blogi mutta en minä haluaisi nyt kirjoittaa juttuja siitä mitä joku muu tekee. Haluaisin kirjoittaa siitä miten huikeita treeniputkia olen saanut kasaan. Siitä miten kunto on kovempi kuin koskaan ja tuntuu kuin mikä tahansa olisi mahdollista.
Juoksin hallimaratonilla 22 kilometriä enkä 42 kilometriä jotta voisin jatkaa harjoittelua ilman palauttelutaukoa. Se olikin täysin turhaa. Sairastuin pian sen jälkeen kuumeeseen ja flunssaan. Puolitoista viikkoa jolloin olin suunnitellut voivani harjoitella, oli kaikkea muuta kuin sitä.
Juoksin helmikuussa lopulta tuon 22 kilometrin pitkiksen lisäksi neljä lenkkiä, yhteensä 15 kilometriä. Painonnostotreenejä eikun -treeni, niin.. niitä oli tasan yksi. Vaikka olin puolitoista viikkoa ulkona kuvioista ja kuukaudessa oli vain 28 päivää niin tein kyllä 300 punnerrusta, olen siihen ihan tyytyväinen. Sainkin jo palautetta että edellisestä bloggauksesta puuttui lopusta punnerrusmäärä vaikka niin kovasti lupasin sen jokaiseen kirjoitukseen tänä vuonna lisätä. Yritän olla huolellisempi!
Punnerteluista huolimatta 6 harjoitusta 28 päivään on ihan hirveän vähän.
Okei, helmikuu meni miten meni mutta katson aina eteenpäin. Viikonloppuna katselin kalenteria ja totesin miten hyviä treeniviikkoja saisin kasaan. Tällä viikolla 5-6 harjoitusta, ensi viikolla ehkäpä myös.
Eilen aamulenkillä selässä tapahtui kuitenkin jotain. Tarkoitus oli juosta 7 kilometrin reitti mutta parin kilometrin jälkeen tuntui omituiselta. Pysähdyin, venyttelin. Vasemman lavan alapuolella tuntui erikoiselta, kuin kiristi. Tein vartalonkiertoa, kurkottelin varpaisiin. Jatkoin juoksua mutta lyhensin reittiä niin että se olisi vain 4 kilometriä.
Kolmen kilometrin kohdalla tunne voimistui, pysähdyin ja kävelin reitin loppuun. En tiedä mitä tapahtui.. Tunnen niin monta ihmistä joilla on selkä hajonnut että pelkästyin ihan hirveästi. Onneksi kaveripiirissä on useita fysioterapeutteja. Toinen epäili venähdystä, toinen kramppia. Kaikista tuntui erikoiselta että tuo iski kuin tyhjyydestä, en liukastunut tai tehnyt muutakaan äkillistä.
Kaverit rauhoittelivat ettei kuulosta vakavalta. Mutta minun mielessäni se tuntui vakavalta. Pikkujutusta joka ehkä menisi ohi levolla tai lempeillä hoitokeinoilla tuli mielessäni iso siksi mitä se tarkoittaisi.
Juuri silloin kun voisin ja todella haluaisin liikkua ja treenata, ilmestyy taas yksi mörkö jostain tyhjyydestä ja vie kaiken pois. Enkä kaipaa nyt viestejä joissa todetaan että se on vain liikunta ja elämässä on paljon muutakin. Hieno juttu ja onnittelut sinulle jos elämässäsi on paljon muutakin mutta välillä minulla ei oikeasti ole juuri mitään muuta.
Se joka lohduttaa, on läsnä ja pitää minusta huolta, onkin taas kaukana. Jossain tulevaisuudessa, hämärän verhon takana jonka läpi en nyt vain näe.
Asioilla on itselle juuri niin suuri merkitys ja valta kuin niille haluaa antaa. Mutta haluanko että tämä kaikki merkitsisi minulle vähemmän?
730 / 5000
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti