Alun loppu.

 Epätoivoinen, joka on tietämätön epätoivoisuudestaan, on epätoivonsa tiedostavaan verrattuna askelen kauempana totuudesta ja pelastuksesta. Epätoivo itsessään on negatiivinen tila, tietämättömyys epätoivosta samoin. Mutta totuuden löytämiseksi on kuljettava jokaisen negatiivisen tilan kautta; sillä tässä yhteydessä pätee kansantarun opetus, että pahan taian hälventämiseksi koko sävelmä on soitettava takaperin, muutoin taika ei raukea.     - Søren Kierkegaard

Tärkeintä on lähteminen, sanotaan Mika Kaurismäen klassikkoelokuvassa Arvottomat. Jos ei koskaan lähde on vaikea palata ja mikä olisikaan parempaa kuin palata kotiin oltuaan pitkään poissa.

Edellinen kirjoitukseni päättyi sanoihin "Kerron kuukauden päästä.". Siitä hetkestä on kulunut nyt 54 kuukautta ja 18 päivää. Nuuskamuikkunen on melko ennalta-arvattava hahmo lähtiessään aina syksyllä ja palatessaan seuraavana keväänä. Miksei voisi lähteä keväällä ja palata kahdeksantoista vuodenajan kuluttua?

Tämä blogini täytti tänä vuonna kymmenen vuotta ja olen usein unohtanut sen olemassaolon kokonaan. Se sisältää kuitenkin lähes 900 kirjoitusta ja joiltain vuosilta lähes päivittäisiä ajatuksia liikunnasta, urheilusta ja ylipäätään ihmisenä olemisesta. Toistaiseksi viimeisiksi jääneitä kirjoituksia leimaa eksistentiaalinen kriisi joka kohtaa kai meistä jokaista jossain vaiheessa, myös meitä jotka pidämme itseämme positiivisina ja idealistisina optimisteina.

Se miten näemme maailman ja elämän riippuu linsseistä joilla sitä katsomme. Noiden kirjoitusten jälkeen linssini ovat kirkastuneet ja erinäiset palaset ovat loksahdelleen yhteen. Olen uskaltanut luottaa polkuun jota olen lähtenyt kulkemaan ja polku on vienyt minua turvallisesti eteenpäin.

Tämä blogi on kertonut liikuntaharrastuksestani jota on leimannut omalaatuisuus ja nurinkurisuus. Lähdin liikkeelle talvella 2010-2011 sohvanpohjalta rapakunnossa ja kävelylenkkien kautta etenin kohti pidempiä lenkkejä ja itsensä ylittämisiä. Halu selvitä erilaisista haasteista ja päähänpinttymistä kasvoi kasvamistaan ja esimerkiksi vuonna 2016 läpäisin kuusi maratonia ilman että harjoittelin juuri ollenkaan jonka jälkeen siirryin maratonia pidemmille ultramatkoille. 

Erilaiset haasteet pitivät minut liikkeessä ja mahdollistivat minuuden rakentamisen uudelleen kun elämä oli heitellyt ja olin vailla suuntaa. En juossut tuntikausia putkeen paetakseni vaan jotta minun ei tarvitsisi paeta. Sydämen pumpatessa kohisevaa vertaa suoniini ja metsän puhaltaessa iätöntä henkäystä keuhkoihini kykenin näkemään selvemmin kuka ja missä olen. Huurustuneet linssit kirkastuivat ja maailma näyttäytyi parhaassa valossaan.

Tuon edellisen kirjoitukseni eli maaliskuun 2018 jälkeen tein enää muutamia pidempiä haasteita. Lokakuussa 2018 hölkkäilin Tampereella Wihan kilometreillä 73 kilometriä. Jouluaattona 2018 poljin concept2:n kuntopyörää 100 kilometrin verran, aikaa tähän kului hieman alle viisi tuntia. 

Helmikuussa 2019 täyttyi yksi elämäni suurimmista haaveista kun osallistuin Espoossa Endurance 24h:lle. Mahdollisuus olla mukana yhdessä maailman kovatasoisimmista ja suurimmista ultrajuoksutapahtumista oli jotain mitä kohti olin kulkenut vääjäämättä. Tavallaan tuo tapahtuma jäi liikuntahistoriani joutsenlauluksi enkä sen jälkeen löytänyt enää intoa harjoitteluun tai juoksutapahtumiin.

Kiersin 390 metrin mittaista sisärataa 92 kilometrin verran. En ollut harjoitellut käytännössä yhtään eivätkä jalat kestäneet. Ensiapupisteellä hoitajat puhkoivat rakkoja sen minkä pystyivät ja lopulta nilkutin rataa ympäri sukkasillani noin 15-20 minuutin kilometrivauhtia.

En voi suositella kenellekään tällaisia matkoja taivallettavaksi ilman kunnollista harjoittelua. Halusin luovuttaa monta kertaa ja luovutinkin mutta palasin aina uudelleen radalle. Ilman ystäviä ja tukijoita en olisi siihen pystynyt. Äärimmäisyyksiä tavoittelevien juoksijoiden heimo on kuin jaloin mahdollinen ystäväjoukko: ketään ei jätetä yksin ja jokaista pyritään tukemaan matkalla jota on päätetty kulkea. On häkellyttävää miten juoksutapahtumissa kohtaamani Elias lähti radan varteen vuorokaudeksi valvomaan ja huolehtimaan minusta. Sellaista on ihmisyys ja ystävyys parhaimmillaan.

Sain myöhemmin lahjaksi mukin jossa yllä oleva kuva on printattuna ja se säilöö nykyään hammasharjaani. Aamuin illoin saan muistutuksen siitä miten ihminen pystyy melkein mihin tahansa kun vain itsellä on tahtoa ja ympäriltä saa tukea. Kunpa kaikilla ihmisillä olisi vastaava talismaani valamassa uskoa omiin kykyihin sekä läheisiä jotka antavat varauksettoman tukensa ja rakkautensa tällä matkallamme.

Endurance24:n jälkeen elämäni palaset loksahtelivat pikku hiljaa paikoilleen ja mukavuudenhalu valtasi elämäni. Ultrajuoksu on äärirajoilla tapahtuvaa tuskan ja epämukavuuden sietoa jonka tavoitteena on itsensä ylittäminen. Tällaiselle en ole viime vuosina enää löytänyt tarvetta. Liikunta on ollut hyvän mielen kevyttä ulkoilua mm. kävelylenkkien merkeissä.

2020 syksyllä lenkkeilin jälleen hieman enemmän, mm. omatoimisen puolimaratonin ja mielessä oli paluu leppoisalle maratonille mutta perhepiirissä ollut sairastuminen kaatoi suunnitelman.

Tammikuun alussa 2021 sairastuin itse mystisesti. Rintakipuja, hengenahdistusta, leposyke 120. Kovia kipuja eri puolilla päätä ja yläkroppaa. Sain apua parhailta mahdollisilta asiantuntijoilta mutta esimerkiksi neurologian ylilääkäri ei löytänyt syytä oireiluun vaikka mm. kuvantamistutkimuksia tehtiin laajasti. Lopulta puolen vuoden kuluttua löysin erinomaisen urheilulääkärin jonka määräämissä verikokeissa löytyi poikkeuksellisen korkeat mykoplasman vasta-arvot - S -MypnAbG oli yli 400. Mykoplasma iskee joskus harvoin keuhkojen sijaan keskushermostoon ja nyt olen tämän erittäin ikävän taudin kokemusasiantuntija. Palautuminen taudista on ollut pitkä ja hidas prosessi.

Nykyään toimin liikunnan ja urheilun parissa monissa eri rooleissa niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Syksyllä 2019 valmistuin Varalan urheiluopistosta ammattivalmentajaksi ja olen saanut kunnian toimia lukuisien hienojen ihmisten valmentajana kuntoliikkujista kilpaurheilijoihin.

Tänään herättyäni koin oudon tunteen jota en ole kokenut aikoihin. Paloin halusta lähteä hikoilemaan. Puolisen tuntia crossareilla ja soutulaitteella, paita litimärkänä hiestä. Mieleeni tuli ajatus että ehkä sittenkin joskus vielä?

En ole koskaan oikein pitänyt syksystä. Lehdettömät puut ovat näyttäneet minusta kuolleilta. Olen kuitenkin kuullut että puut eivät suinkaan ole kuolleet; ne nukkuvat. 

On aika kerätä voimia kasvuun ja kukoistukseen. 

Melankolian kolme huonetta.

Kello neljä, suden hetki ennen aamua
Mut jos tästä selviää, niin valo alkaa saapua

                                                                                

                                                            DJ Ibusal - Suden hetki

I

Joulukuu. Lopun alku. Syvin syöveri, pimein pohja. Ei enää työtä. Vapaus kaikkeen, tahtoa ei mihinkään. Pitäisi jaksaa pakata tavaroita vailla tietoa minne muuttaa. Tietoa minne on menossa. Tietoa onko mitään minne mennä.

On aikaa tehdä mitä tahansa. Ei ole halua tehdä mitään.

Kuulen jäsenistön äänestäneen minut vuoden seuratoimijaksi.

Löydän unelmieni kodin. Tulee joulu, vaihtuu vuosi. 

Ei. Kelataan hetki taaksepäin. Uudenvuoden aaton aamu. 5000 punnerrusta vuonna 2017. Kasassa noin 4970. Päätös jättää ne loput tekemättä. Tunti tunnilta pimeys syvenee ja päätös vahvistuu. Noin viittä vaille 2018, syvimmässä pimeydessä punnerran puuttuvat.

II

Muutan. Siirrän sängyt, pari patjaa. Niin pitkään on menty limitillä, voin elää minimillä. Vanha asunto, yli sata neliötä tavaraa ja muistoja siirrettäväksi tai hylättäväksi. Luovun lähes kaikesta. Eikä se tunnu miltään. Ei muistot ole tavaroissa joten niistä ei pääse eroon, halusi tai ei.

Olen koko ajan menossa - Tallinna, Turku, Rovaniemi, Tampere, Espoo - mutta en tiedä minne olen menossa. Olen 14 ja haluan vain hengata skeittirampeilla ja katsella auringonlaskua. Onneksi nuoruus ei lopu koskaan jos ei kasva aikuiseksi.

Saan kuulla Painonnostoliiton valinneen minut vuoden parhaaksi seurahenkilöksi.

Pitäis kuulemma hakea töitä, opiskella. Musta ois siistiä jaksaa käydä kaupassa tai nähdä syöminen mielekkäämpänä kuin hengiltä nääntyminen.

Maalaan ensimmäiset tauluni. Mitä jos se oiskin niinpäin et haavat parantaa ajat?

Haen yhtä duunia, puoliksi läpällä.

Syksyllä olin vielä liikunnan harrastaja ja ideoin parin kaverin kanssa juoksutapahtuman. En ole juossut pariin kuukauteen mutta kai se on niin että on pakko mennä jos itse jonkun tapahtuman järjestää. Odotan kymmentä osallistujaa, tuleekin 30. Odotan itseltäni muutamaa vaivalloista juoksumetriä, juoksen helposti 20 kilometriä.

Tammikuun viimeisenä päivänä haen vanhalta asunnolta viimeistä kuormaa rojua. Samalla hetkellä kun viimeinen kuorma on pakattu autoon ja suljen oven viimeistä kertaa, puhelin soi. Tulisitko työhaastatteluun?

III

Helmikuun ensimmäisenä päivänä menen elämäni ensimmäiseen työhaastatteluun. En tiedä mitä multa odotetaan joten en ota mitään mukaan, olen vain oma itseni ja sanon mitä mieleeni juolahtaa. En harrasta suodattimia.

Viikonloput kuluu kisapaikoilla ympäri Suomea. Valmennan ja autan urheilijoita. "Pystyt kyllä, osaat tän." Mestaruuksia ja mitaleita. Sivuosumia onnesta.

Puhelin soi. Minut halutaan töihin, johtamaan liikuntakeskusta. Menen sanattomaksi. Olen meren rannalla, jäätyneessä äärettömyydessä, paikassa jossa olen kulkenut käsi kädessä ja köysi kaulassa.

Olin rantaviivalla viimeksi silloin kun työni loppui. Alun loppu. Yhtä merkittävää kuin itse puhelu on että sitä on jakamassa ystävä. Mikään ei tunnu miltään yksin. Jotkut ovat ihme kyllä jaksaneet kuunnella kuukaudesta toiseen tätä ulinaa.

Helmikuussa käyn treenaamassa lähes joka aamu. Ei, en juokse metriäkään mutta olen löytänyt uudestaan painonnoston. Syö kasviksesi ja liikuta lihaksiasi.

Kuukausi päättyy painonnoston SM-kisoihin, tapahtumaan jonka olen kokenut ja monesti ja jonka olen myös järjestänyt, sekä Endurance 24:n, yhteen maailman arvostetuimmista ja merkittävimmistä ultrajuoksuista josta olen kirjoittanut lukuisat kerrat. Valvon 40 tuntia ja yhdistän ne molemmat. Kyllä, ihminen voi olla Tampereella ja Espoossa samaan aikaan kun vain tahtoa on riittävästi.

Katja on kuin kuollut kun kisaa on käyty 10 tuntia. Peittelen hänet makuupussiini. Valvon vierellä unta. Kuluu tunti, toinen, olo vain heikkenee. Ajattelen että kaikki on ohi. The end.

Kello neljä, suden hetki ennen aamua. Katja nousee ylös. Lähtee liikkeelle. Juoksee viimeiset 8 tuntia kuin uudestisyntyneenä. Kun takana on 23 tuntia, yleisöä kerääntyy enemmän radan reunalle ja huutomyrsky on melkoinen aina radalla etenevien ohittaessa väen. Katja juoksee viimeisen tunnin aikana 10 kilometriä, enemmän kuin kukaan muu. Pakahdun ylpeydestä. Urheilijat joiden kanssa olen saanut kunnian jakaa tätä matkaa ovat onnistuneet loistavasti sekä Tampereella että Espoossa.

IV

Kaikki on enemmän kuin hyvin, elän unelmieni kodissa ja olen unelmieni työssä. Pystyn täyttämään kalenterini kivoilla asioilla jotta en ehtisi ajatella sitä mikä puuttuu. 

Elokuvassa Wild - Villi vaellus kerrotaan Cheryl Strayedistä joka kävelee yli 1700 kilometriä pitkän Pacific Crest Trailin. Hieno elokuva josta upeiden vaelluskuvausten lisäksi on mieleeni jäänyt yksi sivulause, "happy people sing".

Tänään herätessäni muistin että täydellisestä elämästäni huolimatta en muista koska olisin laulanut.

Soundtrack osat I - III

Tommishock - Ydintalvi    

   DJ Ibusal - Yksin kotona 17

Soundtrack osa IV  

Kerron kuukauden päästä.

Lopetus harvoin on loppu.

Olen saapunut tänne toimistolle viitenä päivänä viikossa yli 16 vuoden ajan, lähes puolet elämästäni. Tänään avasin sen ulko-oven ja työkoneeni viimeistä kertaa.

Viime vuosina kirjoitukseni tänne blogiin ovat varmasti muuttuneet entistäkin pohdiskelevammiksi. Juna joka on kulkenut parikymmentä vuotta raiteillaan on pyrkinyt tiukoilla käännöksillä pudottamaan kyydistään. Olen menettänyt pitkään elämääni määrittäneitä asioita joista on ollut vapauttavaakin luopua ja toisaalta kokenut asioita joita en pysty hyväksymään ehkä koskaan.

On aika raskasta määritellä uudestaan ja uudestaan se kuka on ja minne on matkalla. Jokaisen ison elämänmuutoksen myötä joutuu rakentamaan uudestaan, välillä pienen julkisivuremontin verran, välillä perustuksia myöten. Elämä ei kai koskaan ole valmis mutta edes hetken voisi olla tyyntä. Katsella maisemaa käsissään pohjapiirrustus joka tuntuu oikealta. Kun parissa vuodessa tapahtuu enemmän muutoksia kuin sitä edeltäneen 30 vuoden aikana saa kai vähän ollakin hukassa.

Olen jo vähän turta vastaamaan kysymyksiin siitä mitä seuraavaksi. Tiedän sen mitä teen tänään, huomisestakin on jonkinlainen ajatus mutta ylihuominen alkaa jo hämärtää. En edes tiedä missä asun kun vuosi vaihtuu.

Mitä enemmän kokee, sitä enemmän ymmärtää elämää ja muita ihmisiä. Sitä miksi joku murtuu, tai sitä miksi joku toinen luopuu kaikesta ja lähtee erämaihin vaeltamaan. Se että kykenee ymmärtämään paitsi itseään niin myös toista, on lopulta suurinta mitä voi olla.

Vaikka olen teoriassa sisäistänyt kaikesta vapauttavan zeniläisen ajatuksen siitä että mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos niin sekään ei ole tuonut levollisuutta. Vielä.

Mitä seuraavaksi? Hengitän.

Ei murusia.

Koska olen viimeksi käynyt pidemmällä lenkillä, edes puolta tuntia kauemmin? Silloin oli vielä kesä, se oli elokuun puoliväliä. Juoksin kyllä syyskuussa maratonin... jossain.. Jouduin miettimään monta minuuttia että keksin missä. Tampereellahan se oli. Niin ja Wihan ultra lokakuussa. Mutta ihan vain lenkillä edes puolta tuntia kauemmin? Ne voin laskea tältä vuodelta sormin ja varpain ihan yhdellä kertaa.

Pidän tästä kuvasta. Mutta miten monen kohdalla se pitää paikkansa? Millaista vapautta on elää sykemittarin tai harjoitusohjelman tahtiin? Minä en ole elänyt niiden kanssa koskaan hetkeäkään mutta silti kadotin vapauden juoksun kanssa. Kadottamisessa on onneksi se hyvä puoli että ellei kaipauksen kohde ole kuollut, sen voi löytää uudestaan.

Sen jälkeen kun päätin lokakuussa lopettaa ihan oikeasti juoksuharjoittelun, kaikenlaisen aikatauluttamisen, suunnitelmallisuuden ja vähäisenkin tavoitteellisuuden, en ole lähtenyt edes lyhyille lenkeille. Paitsi kerran.

Viime torstaina tasan kello 19.03 olin kävelemässä kirjastolta viiman ja hyisen sateen läpi kohti kotia ja tuli sellainen olo että voisi olla kiva juosta. Olisin voinut mennä uloskin hölkälle mutta muistin että kavereillani on sisähallissa harjoitusvuoro. Menin kotiin, vaihdoin collarit jalkaan ja lähdin. Kello 19.59 kiersin rataa.

Vauhdilla tai matkalla ei ollut merkitystä mutta ihan niin vapaa en ollut että olisin jättänyt huomiotta matkan jonka kuljen. Parin kierroksen välein kävin juomassa ja tein tukkimiehen kirjanpitoa ruutupaperille. Jäin vielä kiertämään rataa kun muut olivat lähteneet. 20 kierrosta tunnin aikana. Olisin voinut lopettaa koska vain - tai jatkaa miten pitkään tahansa.

En ala nyt selittämään miten juokseminen tuntui ylimaallisen upealta. Se tuntui ihan mukavalta. Parasta oli että lähdin juoksemaan vain ja ainoastaan koska teki mieli juosta.

Arto Lappi antologiassa Lungfuls of Silence

. 4215 / 5000.

Keräilymaratonit ja muut säännölliset maratontapahtumat.

Suurimmalle osalle ihmisistä maraton on iso unelma, kerran elämässä tapahtuva suuri satsaus jota muistella vanhainkodissa. Monille juoksuharrastajille se on usein myös jokaisen vuoden kohokohta. Joillekin se on kuitenkin arkisen säännöllinen, jopa viikoittainen tapa liikuttaa kehoaan.

Näitä elämäntapamaratoonareita varten järjestetään piskuisia tapahtumia ympäri Suomea tiheällä tahdilla ympäri vuoden. Koska keräilymaratonit ja muut useammin kuin kerran vuodessa järjestettävät maratonit ovat suurelle osalle ihmisistä vieraita, ajattelin esitellä ne tässä. Vaikka ei olisi tavoitetta juosta virallisia maratoneja usein, ne ovat hyvä tapa saada seuraa pitkään harjoitukseen valmiiksi järjestetyllä huollolla edullista osallistumismaksua vastaan. Ultramatkoille aikovien olisi syytä juosta silloin tällöin myös erittäin pitkiä harjoituksia, kuten maratoneja, ihan treenimielessä. Yksin juostuna 4-5 tunnin lenkki ei välttämättä houkuta joten olkaapa hyvä, tässä tietääkseni kattava esittely Suomen keräilymaratoneista marraskuussa 2017:


Littoistenjärven maraton , Kaarina

Juoksumatkan päässä Turun keskustasta sijaitsevassa Littoisissa on järjestetty säännöllisiä juoksutapahtumia keväästä 2016. Suunnilleen kerran kuussa juostavassa tapahtumassa juostaan tasaisella, reilun kymmenen kilometrin mittaisella reitillä. Hinta 5 euroa, voi juosta myös kympin tai puolikkaan.

Andi-maraton, Salo

Andi Mwegerano järjestää tapahtumiaan erittäin tiheään, usein sekä lauantaina että sunnuntaina. Reitti kiertelee Salon urheilupuistoa. Osallistumismaksu on vapaaehtoinen mutta käytännössä jokainen osallistuja maksaa Andille vähintään kympin.

Hassen maratonit (Tervasaari-hölkkämaratooni ja Megamaratooni), Helsinki

Legendaarisen Hassen maratoneilla ei ole varsinaisia kotisivuja mutta infoa löytyy tiedostoista http://www.100mc.fi/tapahtuma_infot/hasse-mega_kesa.txt sekä www.100mc.fi/hassen_saannot.doc . Jos jotain kysyttävää on tai haluaa tietää koska seuraavat tapahtumat järjestetään, kannattaa heittää Hasselle tekstaria. Parikymppiä maksavan kisan reitti on Suomen kaunein, kierteleehän se Merihaasta Suvilahteen. Kilpailua järjestävä Hans Mannstén on Suomen maratonlistan kakkosena, tätä kirjoittaessa juoksuja on kertynyt 1382. Hassen haastattelu parin vuoden takaa löytyy täältä ja Katjan raportti ekoilta Hassen maratoneiltaan puolestaan täältä .

Paloheinämaraton, Helsinki

Helsingin Paloheinässä on järjestetty reilun 10 vuoden aikana lähes 400 maratonia. Mies tapahtuman takana on Anders Colliander josta Helsingin Sanomat julkaisi henkilökuvan kesällä. Kierros on reilun viiden kilsan menopaluu, hinta 10-20 euroa matkasta riippuen.

Nyyttärimaraton, Helsinki

Stadin keräilymaratonien kolmas palanen on Nyyttäri joka järjestetään Malmilla silloin kun riittävä määrä (eli kolme) täyden matkan taapertajaa saadaan kasaan. Parhaiten tapahtumien järjestämisestä pysyy kärryillä sen facebook-ryhmässä. Kuten nimestäkin voi päätellä, tapahtumassa ei ole huoltoa vaan jokainen roudaa omat eväänsä. Ilmainen.

Petrin maraton, Kangasala 

Petri S. Juuti järjestää kotoaan virallisesti mitattua maratonia silloin kun se hänen omiin aikatauluihinsa sopii. Petri on tällä hetkellä Etelä-Afrikassa joten marraskuussa tapahtumia ei järjestetä mutta joulukuussa kylläkin. Maksu on vapaaehtoinen. Juoksin Petrin tapahtumassa elokuussa, raportti täältä .

Sorvan maraton, Nokia 

Team Rahola järjestää Nokian Sorvassa säännöllisesti tapahtumaa jossa voi juosta lyhympien matkojen sekä maratonin lisäksi myös ultran, 50 kilometriä. Matkasta riippumatta hinta on kympin. 

Tampereen maratonklubin kuukausimaratonit, Nokia

TreMK järjestää useita kertoja vuodessa maratoneja joiden kisakeskuksena toimii Nokian Eden. Osallistumismaksu on hieman korkeampi kuin keräilymaratoneilla mutta sisältää seisovan pöydän sekä saunomisen kylpylässä juoksun jälkeen. "Juoksin" TreMK:n joulumaratonin viime vuonna, tarinaa siitä täällä.

Sarvilahden maraton, Loviisa

Uusi tapahtuma joka järjestettiin lokakuussa ensimmäistä kertaa mutta siitä on tarkoitus tehdä säännöllinen, parin kuukauden välein käytävä tapahtuma. Puolimaratonin mittainen reitti, hinta 5 euroa.

100mc maraton, ympäri Suomea

100mc ei ole mikä tahansa motskarikerho vaan yli sata maratonia juosseiden oma yhdistys jonka jäsenet järjestävät tiheään tapahtumia ympäri Suomea. Muutamia "pääpaikkoja" tapahtumalla kuitenkin on, kuten sen puheenjohtajan Timo Marjomäen kotipaikka Kauhajoki. Siellä juostaan seuraavan kerran 18.11. ja ellei mitään järisyttävää tapahdu, tulen raportoimaan sieltä puolimaratonin merkeissä. Tapahtumien hinnat ja muut yksityiskohdat vaihtelevat maratonista riippuen, sivuja tutkimalla selviää. Keräilymaratoneilla ei yleensä jaeta mitaleja mutta sellainenkin hienous 100mc:lla on tarjolla.


Parhaiten Suomessa järjestettävistä maratoneista pysyy kärryillä seuraamalla osoitetta http://www.100mc.fi/

Suosittelen hyppäämään mukaan näihin tapahtumiin, pitkien lenkkien ohessa kunto kasvaa ja juttu luistaa!


.4090/5000

Nuoret tyypit Porissa eli painonnoston PM-kisat.

Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus kun kirjoitin tänne. Onhan Wihastakin jo kuukausia.. eikun kaksi viikkoa. Viime viikkoina on tapahtunut niin paljon että tuntuu ihan mahdottomalta että tosiaan edellisestä kirjoituksesta on puolitoista viikkoa. Kiitos kaikille kommenteista tuohon Wiha-raporttiin niin täällä blogissa kuin muualla. Olisin voinut kirjoittaa vähän jälkifiiliksistä mutta ei ole ollut aikaa kirjoittaa eikä oikeastaan edes kuulostella niitä fiiliksiä. Ehkä kuvaavinta suhtautumiselleni ultramatkoihin ja elämääni on että en pitänyt sitä reissua kovinkaan raskaana. Olisin voinut jatkaa samaa raahustamista vaikka useammankin päivän. Se oli oikeastaan tosi kivaa. Loputon liike on turvasatama, kehä jonka ympäriltä kaikki muu katoaa ja josta ei haluaisi pois.

Olin vain pari päivää puolittain rampa - jalkapohjani ja jalkani muutenkin olivat hämmentävän hyvässä kunnossa - ja se olikin hyvä sillä elämäni isoin haaste urheilujohtajana odotti. Keväällä 2016 Painonnostoliiton seurallemme myöntämät 17- ja 20-vuotiaiden Pohjoismaiden mestaruuskisat olisivat vihdoin täällä. Kuukausien kova duuni huipentuisi yhteen viikonloppuun.

Tosielämän Peppi Pitkätossu, kolminkertainen pohjoismaiden vahvin tyttö eli meidän Suvi piirsi hienon kisalogon

 Tykkään hoitaa asiat ajoissa ja kunnolla. Oli kyseessä sitten kisaruokailuiden menu tai illallisbanketin ohjelma tai tekniset ratkaisut itse kisapaikalla niin tein ne niin paljon etukäteen kuin mahdollista. Joihinkin asioihin ei voi kuitenkaan itse vaikuttaa ja viime tippaan jäi muiden toimijoiden vuoksi pari aika isoakin asiaa. Koko perjantain istuin töissä miettien ehtiikö kisapaidat tai käsiohjelmat saapua ajoissa. Käsiohjelmat saapuivat klo 13.15, kisapaidat vähän ennen kolmea. Jos ne olisi saatu vasta viikonlopun jälkeen niin niillä ei olisi tehnyt enää yhtään mitään. Tuhansien eurojen arvoista uhkapeliä jossa onneksi ei jäänyt mustapekka käteen.

Itse pistin pystyyn kisatoimiston kilpailuhotelliin perjantaina kahden maissa ja eka maajoukkue saapuikin samantien. Kotimaisissa kisoissa kaikki kisoihin liittyvät asiat tapahtuvat urheilutalolla, olikin outoa että kun muu seuraväki rakensi itse kisapaikkaa niin olin toisaalla. Sain kuitenkin kuvia, viestejä ja puheluita pääpaikalta ja tiesin muutenkin että meidän väki hoitaa kaiken kuntoon. On helppo johtaa ja olla vastuussa kun voi luottaa omaan porukkaansa sataprosenttisesti.

Olin kotona kymmenen jälkeen illalla ja palasin kisahotellille kahdeksalta aamulla. En nukkunut käytännössä yhtään, mielestäni otin lungisti mutta alitajunta taisi stressata ja käydä kovilla kierroksilla. En ole ikinä ollut kansainvälisissä painonnostokisoissa saati järjestänyt sellaista joten uusia asioita tuli ilmi ihan viime hetkillä. Kello 8.45 sain kuulla että kansallislaulut ja lippuseremoniat vievät oman aikansa palkintojenjakojen yhteydessä. Joo, palkinnot toki olivat valmiina mutta mitkä kansallislaulut ja liput?! Eipä ollut kenellekään tullut mieleen että tottakai kansainvälisessä kilpailutapahtumassa on ihan erilaiset palkintoseremoniat kuin kotimaisissa kilpailuissa. Soitin kisapaikalle ja vaikka keskustelumme oli luokkaa "ei mitenkään ehditä mitään kansallislauluja eikä todellakaan mitään lippuja" niin pari tuntia myöhemmin nekin olivat kunnossa. 

Eka kisapäivä oli tolkuttoman pitkä. Pienien alkukangertelujen jälkeen tekniset ratkaisut toimivat kuin unelma ja kaikki sujui omalla painollaan. Illallisbanketin piti alkaa kisahotellilla klo 20 mutta oli selvää ettemme ehdi päättää kilpailua siihen mennessä. Olimme kyllä todella tehokkaita, levynvaihtajat juoksivat kilpaa lavalle ja sieltä pois koko pitkän päivän ajan ja esimerkiksi yhdellä teknisellä tauolla jaoin 6 minuutissa palkinnot neljän eri sarjan mitalisteille - siis soitimme myös neljä kansallislaulua - mutta vika palkintojenjako oli vasta noin klo 20.30. Aivan tolkuton väsymys painoi, meinasin pudota kun mut pyydettiin banketissa lavalle noutamaan ruotsalaisten kisavieraiden tervehdys.

Olin kotona klo 23 ja nukahdin saman tien. Nukuin todella hyvin ja seuraava päivä olikin helppo! Yksi lisätunti lepoa kellojen siirtämisestä johtuen osui tällä kertaa todella oikeaan paikkaan. Toka kisapäivä oli selvästi lyhyempi, pitihän muiden maiden joukkueiden ehtiä paluulennoilleen. Kello 15.30 annoin parhaan 20-vuotiaan poikanostajan palkinnon Tanskan huikealle Omed Alamille ja kaksi tuntia myöhemmin halli oli tyhjennetty ja kisapaikka purettu ja siivottu. 

Ennen kisoja olisin sanonut että en ole enää koskaan näin suuren kansainvälisen kilpailun johtajana. Omantoimen ohessa ilman kummempaa korvausta tehtynä aika kova savotta. Mutta tokan päivän helppuden jälkeen.. no, ei asiaa onneksi tarvitse miettiä ihan hetkeen. Pohjoismaiden mestaruuskisojen järjestelyt osuvat Suomelle noin viiden vuoden välein ja varmaan jollain muullakin seuralla on kiinnostusta niitä järjestää. 

Meidän jengi on järjestänyt jo pitkään Suomen parhaat kisat ja nyt teimme sen myös kansainvälisellä tasolla. Okei, olen ehkä hivenen puolueellinen kommenteissani mutta kaikki se palaute mitä sain kisojen aikana ja niiden jälkeen on ollut kyllä todella hienoa kuultavaa. Toki virallisissa puheissa kisajärjestäjiä kehutaan aina mutta kun Pohjoismaiden liiton puheenjohtaja sanoi että olemme järjestäneet parhaat pohjoismaiset kilpailut vuosikausiin niin hän puhui aivan varmasti totta.

Välillä syksyn aikana tuntui jo toivottomalta kun yritti saada pakettia kasattua mutta nää tyypit jätti lopulta kisoista sellaisen jälkimaun että lähden hyvillä mielin kohti vuotta 2018 ja uusia kisoja.

Pekka Paljakan upeita kuvia tyttöjen kisasta löytyy Urheilusuomesta

 

Myös poikien kisasta hieno kuvagalleria Urheilusuomessa

Satakunnan Kansassa juttuja ja videoita meidän seuran nostajista.

3995 / 5000

Wihan kilometrit 2017 Nonstop ultra - Uusia lukuja.

One day I found a big book buried deep in the ground. I opened it, but all the pages were blank. Then, to my surprise, it started writing itself: 'One day, I found a big book buried deep in the ground…’ 

- Björk: Bachelorette

Hetkessä tuli talvi. Viikon puolivälissä kun ahdoin itseni täyteen energiaa, hiilihydraattia ja nestettä, lämpötila rojahti lähelle nollaa. Mitä lähempänä lauantai oli, sitä valmiimpi olin. Ei jännitystä, vain odotusta ja intoa. Jalat eivät malttaneet pysyä paikoillaan. Kohta ollaan taas kaikki yhdessä, juoksuperhe, ja nyt meillä on aikaa.

Kokoonnuimme jo perjantai-iltana yhteiselle illalliselle, viimeiselle ehtoolliselle. Pöytäseurueen koostumus oli sopiva sekoitus uusia ja vanhoja tuttavuuksia mutta kuin sattumalta kaikki olimme lähdössä taivaltamaan ultramittaista matkaa. Wihan kilometreillä on sarjoja puolimaratonista ja maratonista 50 kilometrin sarjan kautta aina 100 kilometriin ja täysin vapaaseen aikatauluun ja matkaan soveltuvaan nonstoppiin. Nonstopissa saisi lähteä liikkeelle aamulla klo 9 ja lopettaa pitäisi viimeistään illalla klo 21. Se oli minun tavoitteeni, olla tienpäällä kunnes iso viisari on tehnyt kaksitoista kierrosta ja pikkuviisari yhden.

Sillä aikaa kun olimme illallisella, kaupungin ylle laskeutui sumu. Ja se sama sumu leijui edelleen kun lähdimme juoksemaan lauantaina aamulla.

Kello 9.00

Huoltopöytä on täytetty omilla ja kavereiden eväillä. Ilma on hyinen, lähellä nollaa. Joku kysyy meinaanko lähteä toppatakissa matkaan - no en sentään mutta pidän sitä päällä viime hetkeen saakka. Kello on yhdeksän, taivallus voi alkaa.

Juoksu on yllättävän kevyttä ja rentoa. Mietin juoksevani noin 7 minuutin kilometrejä mutta kun saavun ensimmäiseltä kierrokselta, taulu näyttää 20 minuuttia ja 53 sekuntia. Koska kierros on 3.33 kilometrin mittainen, olen juossut 6.16 min/km vauhdilla. Minuutin nopeampaa kuin piti. Syke on kuitenkin tosi matalalla mutta otan varmuuden vuoksi pari napsua vauhdista pois.

Pidän sumusta, se on kaunis, unenomainen näky. Kun näen edessäni pitkällä, kilometrin mittaiselta tuntuvalla suoralla juoksijoita edelläni katoavan sumuun, mieleeni tulee kuva jota käytin blogin kuvituksena viitisen vuotta sitten.

Kello 10.11 - 10 kilometriä

Olen juossut ekan kympin täydellisellä vauhdinjaolla. Vauhti olisi voinut olla hitaampaakin mutta sykkeet ovat kävelytasolla. Suunnitelmanani on syödä 350 kaloria karkkia reilun tunnin välein. Syön ekan pussin vauhdissa, namit tarttuvat hampaisiin. Suosikkikarkkejani mutta ehkä väärä valinta tähän tilanteeseen.

Kello 11.23 - 20 kilometriä

Tokaan kymppiin käytän minuutin kauemmin kuin ekaan, tuollainen ero tulee helposti huoltoon käytetystä ajasta. Juon joka kierroksella vettä, vessassakin käyn aamupäivän aikana pari kertaa ilman kummempaa kiirettä. Tänään ei todellakaan ole kiirettä minnekään.

Mietin miten jännää on että kaikki ultrani ovat alkaneet aamulla klo 9 ja jatkuneet osaltani noin 12 tunnin ajan. Minulla ei ole suuria tavoitteita, riittää että käytän koko sallitun ajan ja teen siinä ohessa uuden matkaennätykseni. Kesäkuun ultraintervallilla juoksin 65 kilometriä, nyt olisin tyytyväinen jo 70 kilometriin mihin pääsisin vaikka reippaasti kävelemällä. Hyvänä päivänä 80 kilometriäkin olisi mahdollinen, utopistisen hyvänä 90 kilometriä. Mutta olen vaatimaton ihminen. Minimi on aivan hyvä. En koe tarvetta tähtiin tai kuuseen kurkotteluun. Menen tälläkin kertaa sieltä missä aita on matalin.

Juoksuseura vaihtelee, paljon olen yksinkin. Mahtavan Jussin kanssa juttu luistaa aina ja tekisi mieli skipata suunniteltu pidempi huolto jotta voitaisiin jatkaa samaa vauhtia - joka muuten karkailee jatkuvasti vähän liian reippaaksi.

Huoltosuunnitelmassa pysyminen on elintärkeää, petollinen hyvän olon tunne tulee usein tässä kohtaa ja jäänkin rauhassa mutustelemaan karkkia ja kävelemään. Jussilla kuten monella muullakin näyttää tosi hyvältä.

Kello 12.39 - 30 kilometriä

Jaloissa tuntuu oudolta, kuin sukat ja kengät olisivat täynnä hiekkaa. En keksi miten se olisi mahdollista. No, outoja tuntemuksia ovat pitkät etapit täynnä. Jos joka kerta pysähtyisi ja alkaisi ottaa sukkia ja kenkiä pois jalasta kun tuntuu ikävältä niin eipä sitä ultrilla muuta tulisikaan tehtyä.

Joka kierroksen jälkeen katselen Pirkkahallin seinällä olevaa isoa kelloa ja sen viisareiden asentoa. Mietin että lopputulokseni voisi olla kahdella kerrottuna se kilometrimäärä mitä taululla on kun 5 tuntia on takana. 

Vanha tuttu, seinä, tulee vastaan. Ei haittaa, tiesin että tällä kunnolla se tulisi klassisesti noin kolmessakympissä. Olen hyvin aikataulussani, jopa sen edellä joten päätän ottaa seinän vastaan. Maratonilla seinän jälkeen on ehkä tunti maaliin, nyt matkaa olisi vielä yli kahdeksan tuntia. Ei järkeä taistella väkisin vastaan. Antaa seinän voittaa hetkeksi, hetken päästä kaikki on hyvin.

Edellisen päivän illallisella tutuksi tulleella Sarilla on tismalleen sama tilanne. Otamme seinän vastaan yhdessä, antaa tulla vaan. Tilanteemme on muutenkin samankaltainen, myös Sari on nonstopilla ja haaveilee noin 80 kilometrin taipaleesta. Välillä juostaan, välillä kävellään. Yhdessä on helppo jatkaa. Jälleen huoltoalueella suunnitelmamme ovat hieman erilaiset ja erkaannumme toisistamme.

Kello 14.17 - 40 kilometriä

Seinän jälkeen yhdistelen juoksua ja kävelyä, se tuntuu ihan hyvältä. Viidessä tunnissa olen päässyt noin 38 kilometriä joten aiemmin kehittelemäni laskukaavan mukaan loppuennusteeni on 76 kilometriä. Täydellistä! Vaikka vain kävelisin reippaasti niin pääsisin suunnilleen siihen, aikaa on vielä niin paljon jäljellä.

Maraton täyttyy noin 5 tunnin ja 45 minuutin kohdalla. Jalkapohjat ovat aivan rikki, minulla ei ole koskaan aiemmin ollut ongelmia jalkapohjien kanssa.

Wihalla on kaikkien aikojen ennätysmäärä osallistujia, ultramatkat kiinnostavat. Startista on kulunut kuusi tuntia ja yhä useampi heittää leikin kesken. Ongelmien ja vaivojen lista on loputon. Kun tavoite karkaa, on vaikea löytää syytä jatkaa ja mahdollisesti rikkoa itsensä ja paikkansa.

Mutta kun minulla on tavoitteena vain olla reitillä 12 tuntia, vauhdista riippumatta, on helppo jatkaa. Mikään muu ei ole mahdollista.

Juoksen kerran reitin lopussa olevan huoltokujan ja menen vessaan. Kun pysähdyn ja vaihdan juoksun kävelyksi, on vaikea pysyä pystyssä enkä saa käveltyä suoraan. Hetkellinen sykkeen nousu tekee oudon olon. Päätän olla juoksematta enää askeltakaan ja kävellä viimeiset 6 tuntia.

Kello 16.17 - 50 kilometriä

Olen edennyt tasan kahdessa tunnissa kymmenen kilometriä. Pää on kuin laskukone, jos olisin edennyt tätä vauhtia alusta asti, pääsisin 12 tunnissa 60 kilometriin. Olen kuitenkin juossut alussa monta tuntia joten 75 kilometriäkin pitäisi olla edelleen ihan hyvin haarukassa. 

Kävely sattuu, varpaaseen ilmestyy jättimäinen paukura joka myöhemmin katoaa. Jalkapohjat tuntuu edelleen hiekkaisilta. Kuin kävelisi lasinsirpaleilla, tunnista toiseen.

Suurin osa tutuista on lopettanut. Jussi kyselee joka kierroksella mitä tarvitsen. Tuntuu hyvältä että joku välittää ja on valmis jeesaamaan mutta en oikeastaan kaipaa mitään. Haluan vain jatkaa matkaa. Mutta yhtä asiaa mietin.. Jussin kanssa on puhuttu paljon särkylääkkeiden käytöstä kisoissa. Mulla on siihen ehdoton nolla-toleranssi, jos en voi juosta ilman särkylääkettä, en juokse ollenkaan. Mutta nyt en ole juoksemassa ja jalkapohjat ovat niin epämukavassa kunnossa että kävelykin on jo vaikeaa. Päädyn ottamaan buranan. Se taitaa hieman auttaa.

Ilma on todella kylmä. Olen pukenut jo pari tuntia aiemmin toisen juoksutakin ja nyt lisään päälle toppatakin. Olen silti aivan jäässä. Erityisesti reitin alussa olevalla pitkällä suoralla olen aina horkassa.

Kun doupataan, doupataan sitten kunnolla. Toista kertaa elämässäni kaivan kuulokkeet, puhelimen ja musiikin mukaan juoksulenkille. Eka kerta oli pääsiäisenä Lahden polku-ultrassa. Henkinen doping auttaa. Youtube ehdottaa ekaksi biisiksi Gettomasan Alun loppua. Aika osuvaa. Päivän taipaleesta alku on todellakin jo loppunut ja edessä on lopun alku.

Kello 17.30 - 55 kilometriä

Oletteko nähneet pingviiniä jolla on toinen räpylä rikki? Yhdellä jalalla vaappumassa jäälohkareelta toiselle. Pingu-jakso jota et koskaan nähnyt. No en minäkään ole sellaista nähnyt mutta eräänä lokakuisena iltapäivänä olin se pingviini.

Sen hyisen kylmän pitkän suoran päässä oli alkuosan kääntöpaikka, kohta jossa näet siis niitä jotka ohittavat sinut kohta.

Muutama sata juoksijaa uppoaa aika hyvin 3.33 kilometriä pitkälle reitille ja osaa kavereista en nähnyt kuin parin tunnin välein. Satuimme kuitenkin samaan aikaan samaan kohtaan Katjan ja Sarin kanssa. Totesin miten moni on keskeyttänyt. Itse asiassa käytännössä kaikki tuttumme. Sanoin että me tultiin tänne juoksemaan 12 tunnin nonstoppia eikä kukaan meistä enää lopeta tätä. Sitten käskin heidän lopettaa kävelyn ja jatkaa juoksua. Molemmat olivat niin hyvässä tikissä että meinasin pakahtua ylpeydestä. Miten upeiden juoksijoiden kanssa täällä reitillä saakaan edetä ja joka kerta kun minut ohitettiin kierroksella - ja sitä tapahtui jo todella usein - kaiken keskittymisenkin keskellä sain heiltä kannustusta ja tsemppiä. En unohda sitä koskaan.

Tuon kolmikollemme pitämäni puheen voisi tulkita tarkoittaneen sitä että olisin itse harkinnut keskeyttämistä. En sekuntiakaan koko päivänä. Sellaista vaihtoehtoa ei ollut olemassakaan. Käytin aikaa yhteen kilometriin lähes 15 minuuttia mutta liikuin edelleen. Kun liikut, olet elossa, ja olin täällä tunteakseni olevani elossa.

Kun kierros tuli täyteen ja katsoin sitä isoa kelloa, en toivonut että tämä olisi pian ohi. Itse asiassa aloin pelätä että aika loppuisi kesken. Mielestäni olin edelleen yli 70 kilometrin vauhdissa mutta eteneminen oli koko ajan vaikeampiaa. Vasemman jalan varpaat olivat kuin krampissa käpertyneinä alaspäin enkä voinut rullata askelta yhtään varpaille. Jalkapohjat olivat rikki. Astuessa lähes kaikki paino oli pelkästään kantapäillä joka toi niihin oman ikävän tuntemuksensa, kuin luupiikin. 

Kello 18.35 - 60 kilometriä

Yksi Wihan kilometrien kohokohdista on kun ilta hämärtyy ja kilpailun järjestäjät lähtevät kiertämään reittiä muovikassin kanssa. Se on täynnä ulkotulia. 

Jo aamulla mietin että haluaisin vain selvitä iltaan asti ja nähdä sen pitkän suoran ulkotulien valossa. Tajuta miten olen päässyt niin pitkälle.

Ulkotulet näyttivät jälleen upeilta mutta olin niin keskittynyt ja syvällä epämukavuusalueella etten aina edes huomannut niitä. Pari kertaa taisin olla jopa lähellä astua sellaiseen.

Aloin olla jo aika epätoivoinen. Kello kävi liian nopeasti. Mulla olisi kuitenkin lähes kaksi ja puolituntia aikaa viimeiselle kympille ja 70 kilometriin. Hieman alle 15 minuutin kilometrit riittäisivät. Päätin lopettaa lyhyetkin huoltotauot, en tarvitsisi enää energiaa tai juotavaa. Kävelin huoltopisteen ohi pysähtymättä. Jokainen kivi pitää kääntää että homma hoituu.

Kolme kierrosta jäljellä. Akku loppui puhelimesta kun ensimmäinen niistä oli täynnä. Ja se menikin reippaammmin kuin yksikään hetkeen. Reilun 12 minuutin kilsoja. Tästä tulee vielä hyvä.

63.3 kilometriä täynnä, toiseksi viimeinen kierros. Ja.. jalat eivät kestäneet yhtään enää kävelyä. Askel oli muuttunut niin kummalliseksi että koko kroppa kiertyili ja vääntyili ja tuntemuksia alkoi olla jo lonkassa asti. Tän jälkeen yksi enää!

Saavuin huoltokujan läpi. Katselin kelloa. Tiesin että nyt oli tullut hidas kierros. Mutta se mitä näin taululla.. 52 minuuttia 3.33 kilometriin. Olin ollut matkalla 11 tuntia 9 minuuttia. Liikkuminen oli niin vaikeaa että en pystyisi kiristämään tahtia sekuntiakaan, päinvastoin etenisin vieläkin hitaammin. Tuntui kuin koko päivä olisi ollut aivan turha. Minuutin tai parin marginaalilla, olisin ulkona deadlinesta.

Sillä hetkellä sydämeni särkyi.

Toki olisin voinut vetää vielä kierroksen, ehkä järjestäjien poikkeusluvalla minuutin tai parin "lisäajalla" tai epävirallisesti omin päin. Mutta en nähnyt siinä mitään mieltä. Koko ajan oli ollut selvää että lopetan kun en enää ehtisi täyttämään kierrosta 12 tunnin aikarajan puitteissa.

Sari tuli samoihin aikoihin huoltoon ja pyysi mua lähtemään vielä kierrokselle. Olisin niin kovasti halunnut sanoa että mennään vaan. Mutta aika loppui. Game over. En voinut enää lähteä. Lähetin Sarin matkaan.

En tiedä ymmärtääkö kukaan miten musertavalta lopettaminen tuntui. Olisi pitänyt olla onnellinen ettei tarvitse enää kävellä metriäkään mutta olisin antanut mitä vaan jos kellossa olisi ollut edes viisi minuuttia enemmän aikaa.

Ainoa tavoite oli edetä pidemmälle kuin koskaan ennen, siis vähintään 70 kilometriä. Lopputulokseni 66.7 kilometriä on virallisesti enemmän kuin kesäkuun 65 kilometriä mutta omassa mielessäni se mahtuu virhemarginaaliin. Varsinkin kun käytin näin paljon enemmän aikaa. Koko päivän.

Tutkin tulosseurantaa, Katja tulisi kohta maaliin omalta nonstopiltaan. Ja sieltä se tuli, maailman paras valmennettava yli maaliviivan. Halattiin ja itkettiin pitkään ja siinä purkautui niin paljon ettei sitä tässä voi kuvata. Sen saattaminen loppuun joka mureni vuosi sitten Katjan sairastuttua päivää ennen Wihan 100 kilometrin starttia. Oma pettymys siitä etten pystynyt parempaan. Suunnaton ylpeys siitä miten upeaa ultraurheilijaa saan olla halaamassa maaliviivalla.

Nonstopille lähti yli 80 juoksijaa. Olin ainoa mies joka käytti sallitun ajan kokonaan mutta naisia oli peräti viisi. Katja juoksi tasan 100 kilometriä ja myös Sari oli mukana loppuun asti juosten hurjat 83.3 kilometriä.

12 tuntia on pitkä aika mutta lauantaina se ei tuntunut pitkältä. Aika meni liian äkkiä enkä pysynyt sen kyydissä. En jaksa jossitella mutta jatkossa voisi harkita vastaavan sattuessa kenkien poisottamista, sukat olivat ihan oikeasti täynnä hiekkaa kun kengät illalla jaloistani pois otin.

Huonolle kunnolle ei voi enää kisapäivänä mitään. Jaloille ei voi mitään. Kaiken pettymyksen keskellä olen kuitenkin ylpeä siitä mitä tein koska tiedän etten olisi voinut jättää yhtään enempää sydämestäni reitille.

Jos jalkapohjat olisivat kestäneet, voisin kiertää sitä reittiä edelleen.

Kolme ultraa ja pari maratonia puolessa vuodessa, vuotena jolloin lopetin juoksuharjoittelun ja tunsin menettäväni kaiken.

Kiitos just sulle siellä ruudun toisella puolella kun olit tälläkin kertaa osa tätä matkaa. Nähdään taas.

Kuvat: Jarno Maimonen (paitsi vika Katja)

Kisakausikiusa.

Lokakuukin on jo puolessa välissä. Se on ollut armottoman sateinen mutta juuri nyt paistaa aurinko. Ikävä kyllä en pääse siitä nauttimaan sillä mulla on tolkuttoman pitkä lista asioita hoidettavaksi. Kahden viikon päästä on painonnoston nuorten pohjoismaiden mestaruuskisat ja ne työllistää mua tällä hetkellä yhtä paljon kuin ihan oikeat siviilityöt. Kymmeniä sähköposteja ja puheluita joka päivä. Mielestäni olen hoitanut ihan kaiken mutta mitä jos jotain oleellista on unohtunut? En järkkää enää koskaan mitään tällaista! No, niin mä taisin sanoa puolitoista vuotta sitten SM-kisojenkin yhteydessä. Onneks en vuonna on omalla kontolla "vain" 17-vuotiaiden SM-kisat..

Ja koko ajan hektisen arvokisaurakan taustalla jyllää normaali seuratyö: punttikoulut, harjoitusleirit, valmennukset, harjoitusohjelmat, kisamatkat, tiedottaminen.. Uudet kotisivutkin pitäisi duunata asap. Tekstiilitkin pitäisi saattaa kuntoon. Eilenkin järjestimme kansallisen tason kilpailun mutta sellainen nyt hoituu jo aika iisisti. Korkeintaan kymmenen puhelua, viis sähköpostia ja 20 viestiä.. Tosi siistiä oli kun yksi valmennettavani debytoi eilen puolen vuoden yhteistyön jälkeen ja pärjäsi hienosti.

Smedjevikenin merenlahti, juuri sillä hetkellä kun peilityyni vaihtuu yhden tuulen henkäyksen myötä kovaksi sateeksi

Viime viikonloppuna onneksi pääsin hetkeksi irti puhelimista ja sähköposteista ja kisajärjestelyistä. Vietettiin mökkiviikonloppua Kirkkonummella. Kalastelua, saunomista, pelejä, herkkuja ja mitään-tekemättömyyttä. Juuri sellaista mitä tähän kohtaan kaipasikin.

Meillä oli tietysti myös tiivis yhteys Kolille ja Vaarojen maratonille. Palluroiden liikkumista reitillä tuli seurattua pitkin viikonloppua ja Johanna piti meidät hyvin ajantasalla myös siinä mitä ruudulta ei näkynyt. En tiedä mitä mulle ja kantapääopistolaiselle on tapahtumassa, maanrakoon vaipuneista maratonmatkailijoista onkin tullut hyvän mielen hölköttelijöitä?

Simpasen Juuso hoiti homman ylivoimaisesti kotiin ja youtubesta löytyy hieno lyhytelokuva voittoisasta kisamatkasta: https://www.youtube.com/watch?v=xNvsUMy-1m8

Mun ja suuren PM-kisaviikonlopun välissä ois vielä yksi viikonloppu. Mun pitäis juosta silloin 12 tuntia. Tai edes kävellä. Tai kontata. Tai edes pysyä hengissä puolen vuorokauden ajan ilman että tukehdun huoltopisteellä sipseihin.

Tiedättehän etten ole ottanut ainuttakaan juoksuaskelta pariin viikkoon? Läheltä piti tänäänkin mutta onnekseni emme saaneet kaverin kanssa aikatauluja sopimaan yksiin ja juoksupaasto pitää. Uhka on tosin olemassa että kaverit saa mut vielä ensi viikon aikana patistettua poluille :o


Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin, tein just kahdessa vuorokaudessa 150 punnerrusta.

3860/5000

Beamaa mut ylös.

Edessäni aukeni harvinainen, peräti seitsemän päivän tyhjiö odottamassa täyttymistään harjoituksilla ja liikunnalla. Alku olikin erinomainen, tein painonnostoharjoituksen perjantaina illalla ja lauantaina aamupäivällä. Sunnuntaina olisi pitänyt käydä lenkillä. En käynyt. Enkä maanantaina.

Ei huvittanut ja jäin mieluummin lämpimään peiton alle kuin lähtisin ulos sateeseen ja viimaan. Tiistaiksi olisi kyllä ryhdistäydyttävä ja mikäs sen parempi kuin ryhmäpaine. Polkaisin yhteislenkin pystyyn joka täyttyikin mukavasti osallistujista.

Koville mäkiharjoituksille on selvästi eniten tilausta ja järjestin sellaisen. Ikävä kyllä kuntoni ei vain sovi mitenkään sellaiseen. Juoksin kaksi kilometriä mäkiä ylös ja alas vaivoin, hännänhuippuna. Muut katosivat näköpiiristä. Keskeytin ja lähdin kotiin peiton alle. Muut olivat vetäneet samalla temmolla kymmenen kilometriä täyteen.

Minusta kaikenlaiset lopettamisilmoitukset ovat huomionhakuista skeidaa. On kyseessä sitten juoksuharrastaja tai muusikko niin lopeta ihmeessä mutta älä tee siitä numeroa. Mitä isommin elämöit, sitä varmemmin kuitenkin palaat.

Tekisi kuitenkin mieli sanoa että juoksu ei tällä hetkellä yksinkertaisesti kiinnosta minua. Tottakai viehätyn ultrajuoksuista ja rakastan juoksutapahtumissa hengailua ja myös niissä juoksemista. Yhdessä kokemista ja elämysten jakamista. Mutta mikään ei motivoi mua lähtemään yksin lenkille. Ei ole motivoinut enää pitkään aikaan kuin ajoittain. Mitä enemmän vietän elämässäni aikaa yksin, sitä vähemmän kaipaan harrastusta jossa olen keskellä metsää yksin. Ois tosi siistiä jos asia olisi toisin mutta en vain pysty olemaan sitä mieltä nyt.

Kyse ei ole vain eilisestä täysin mönkään menneestä oljenkorresta päästä takaisin kiinni juoksulaiffiin. Saman tasoisten ja samoja juoksuun liittyviä ambitioita omanneiden tyyppien katoaminen kotikonnuilta tietysti lamautti yhteislenkit. Kovin harva juoksuharrastaja tarkkoine ohjelmineen ja tavoitteineen on kiinnostunut rukkaamaan kalenteriaan päästäkseen höntsäämään hitaita kilometrejä.

Mua viehättää ajatus siitä että laitan loppuvuoden aikana enää kolme kertaa juoksutossut jalkaan. Wihan ultralla kahden ja puolen viikon päästä, kerran marraskuussa jossain tapahtumassa ja vielä viimeisen kerran joulukuussa esimerkiksi jollain maratonilla. Ja se on sitten siinä.

Ehkä tuo on epätodennäköistä mutta jos asiat menee noin niin ei mua haittaisi yhtään.

Tämä ei nyt tarkoita sitä että mua ei huvittaisi yhtään mikään.

Juoksu viehättää mua edelleen, on hienoa että sitä voi harrastaa missä tahansa ja koska vain ja juuri sellainen sopisi mulle nyt erinomaisesti. Mutta vapaus on näennäistä silloin kun se liittyy valintoihin joita et kaipaa.

Tuntui hyvältä nyt sanoa tämä ääneen vaikka eiköhän se ole toisaalta ollut rivien välistä luettavissa jo pitkään. Jos haluaisin juosta yksin ja treenata paljon, kyllähän se onnistuisi.

Mitä sitten jatkossa? Enpä tiedä. Päässä on muhinut jo jonkin aikaa ajatus selkeästä voimakaudesta ja painonnostoon keskittymisestä. Toisaalta mua kiehtoo ajatus neljän maratonin juoksemisesta neljän viikon aikana.

Kaiken taustalla häilyy tieto hyvin todennäköisesti lähitulevaisuudessa tapahtuvasta elämänmuutoksesta jonka myötä vapaa-aikaa on paljon enemmän kuin ennen. Nyt pitäisi vain tietää mihin sen kaiken ajan käyttää?


Tämän piti alunperin olla bloggaus jossa teen yhteenvetoa syyskuun treeneistä. Sellaiset yhteenvedot ovat kuitenkin käyneet jo pitkään itseään toistaviksi harmitteluiksi siitä etten liiku yhtään. Niinpä luovun niistäkin.

Punnerrushaastetta toki seurataan sen loppuun asti. Nyt alkaa näyttää jo aika tukalalta.

3595/5000.

Dokkarivinkki: Ultra.

Kymmenen vuotta sitten jouluna olin masentunut. Elämälläni ei ollut suuntaa.

Olin eronnut ja paskatöissä. Luin jostain, että juoksu auttaa.

Vedin vanhat verkkarit jalkaan ja lähdin autiolle kadulle. Yhtäkkiä tunsin eläväni. Siksi en lopettanut.

Kaikki aloittavat pikku lenkeillä.

Juoksin aina vain enemmän.

Rakastin ja vihasin sitä. Kuin olisin katsonut peiliin.

Oli vain pakko.

Saa olla virkailija, insinööri tai elokuvantekijä. Yhdessä tien päällä emme ole ketään. 

Täällä ei ole voittajia.

Tuore ultrajuoksudokumentti Ultra nyt Yle Areenassa!

Ääripolarisoitua ultraharjoittelua.

Lauantain maraton oli lopulta täydellinen harjoitus. Se oli kevyt sekä henkisesti että fyysisesti, hölkkäsin koko matkan rennosti läpi todella matalilla sykkeillä eikä juoksun jälkeen ollut minkäänlaisia tuntemuksia. Tuntui erikoiselta katsella Ratinan rappusissa tuskaisesti vaappuvia kanssajuoksijoita. Minäkin olin ennen tuollainen! Viime vuonna kaikilla kuudella maratonilla rappusissa tuntui pahalta ja kävely tasaisellakin oli päiväkausia hankalaa. Nyt olisin voinut hyppelehtiä raput ylös ja alas! Mitä ihmettä minulle oikein on tapahtunut?

Valmentajana olen tottunut selittämään harjoittelun ja kilpailutulosten välisiä korrelaatioita. "Kisat menivät todella hyvin ja kova työ näkyy" tai "Et treenannut kesällä juuri ollenkaan ja se näkyy suorituksissasi". Tuntuu aika vaikealta kirjoittaa järkevästi omasta tekemisestäni juuri nyt koska minkäänlaista järkevää korrelaatiota ei yksinkertaisesti ole.

Juoksin kaksi maratonia viiden viikon välein, 13.8. ja 16.9. Elokuun maratoniin käytin 5 tuntia 42 minuuttia ja tähän viimeisimpään 5 tuntia 7 minuuttia. Molemmat tuntuivat yhtä kevyiltä ja helpoilta, ajasta vain putosi 35 minuuttia, siis lähes minuutin per kilometri. Kun juoksu oli yhtä helppoa ja vaivatonta ja sykkeet matalia niin miten tämä oli mahdollista?

Polarisoidulla harjoittelulla tarkoitetaan tehoalueiden ääripäiden käyttämistä. Tällöin harjoittelu jakautuu runsaaseen hyvin matalatehoiseen harjoitteluun sekä vähäiseen erittäin kovatehoiseen harjoitteluun, näiden ääripäiden väliin jäävää laajaa tehoaluetta ei käytetä juuri ollenkaan.

Minulta ei tehoja ole löytynyt pitkään aikaan mutta samaa polarisoitumista on selvästi näkyvissä juoksemissani kilometrimäärissä.

Viiden viikon aikana - siis kahden maratonin välissä - kävin lenkillä 11 kertaa eli noin kahdesti viikossa. Juoksin yhteensä 39 kilometriä, siis vajaa neljä kilometriä per harjoitus. Tähän määrään sisältyy yksi kovatehoinen 8 kilometrin mäkinen juoksu sekä 10 kpl 2-4 kilometrin kevyitä, noin 7 min/km hölkkäpätkiä. Viiden viikon harjoittelujakson aikana juoksin yhteensä vain reilut neljä tuntia!

Muutakaan liikuntaa ei juuri ollut, noin kerran viikossa tein painonnostoharjoituksen. Sen aikana syke ei nouse käytännössä ollenkaan.

Oli aika huimaa pudottaa noin paljon ajasta pois lisäämättä tehoa tai harjoittelematta mutta on myös selvää että uudestaan se ei onnistuisi. Uskoisin että alle viiden tunnin maraton tulee vielä melko helposti mutta sen jälkeen pitäisi alkaa tehdä myös töitä kunnon eteen.

Harjoitteluni - tai siis harjoittelemattomuus - tähtää nyt Wihan kilometrien nonstop-sarjaan Tampereella 21.10. . Se on siis jälleen täysin sattumalta viiden viikon päästä edellisestä startista. Tavoitteenani on tehdä oma matkaennätykseni eli 65+ kilometriä. Olen jo läpäissyt kaksi noin 12 tunnin ultraa tänä vuonna ilman treenaamista joten ehkä se kolmaskin voisi onnistua?

Avain kahteen onnistuneeseen pitkään harjoitukseen eli maratoniin näin lyhyen ajan sisällä tai kahteen ultraan nollakunnossa ei löydykään fyysisestä harjoittelusta. Kuin ihmeen kaupalla olen saanut henkisen balanssin juuri oikealle mallille viime tipassa ja juuri sitä kautta päässyt tavoitteisiini.

Kun tämän tulevan viiden viikon periodin aikana olen samaan aikaan isoimpien haasteiden ja projektien parissa mitä olen urheilujohtamisen, tapahtumasuunnittelun ja kilpailuiden järjestämisen saralla kokenut niin vähän meinaa syke nousta. Mutta silloinkin pitää vain hengitellä rauhassa ja muistaa että osaan kyllä.


. 3465 / 5000. Niin, ja muistaa punnertaa.

Tampere Maraton 2017 - Jänis hatusta.

Merkityksetön maraton.

Olin ennen lauantaita melko varma että tästä tulisi ensimmäinen maraton josta en kirjoittaisi raporttia. Ei huvittanut juosta ja maraton olisi parhaimmillaankin vain harjoituslenkki jonka tekisin lappu rinnassa. Enkä voisi jäädä enää poiskaan kun tämä olisi kallein juoksutapahtuma mihin olen koskaan osallistunut. Kavereita ja tuttuja olisi kuitenkin paikalla paljon mutta eipä siitäkään oikein juttua saa aikaiseksi. "Kävin juoksemassa ja näin kivoja tyyppejä". Ok.

Lähtö oli Ratinasta klo 11, mulla oli kylmä ja hengailin sisätiloissa collegehousut jalassa vielä varttia vaille. Sitten huomasin että laukkunarikkaan ja vessoihin oli melkoiset jonot ja molemmissa olisi käytävä. En stressannut enää näillä starttimäärillä ja tavoitteilla, olisiko sillä sitten merkitystä jos myöhästyisi lähtöpaukusta. Ehtiihän sitä reitille jälkijunassakin.

Lopulta jonot menivät äkkiä ja olin pari minuuttia vaille yksitoista satojen muiden kanssa seisoskelemassa mondolla. Niistä monista kavereista ja tutuista moni oli myös jäniksenä. Katja 4 tunnin, Ritva 4.45, Petri 5.30. Katja ehdotti että minäkin voisin olla joskus jänis. Se on sekunnin tarkkaa työtä ja kun en koskaan käytä kelloa niin ajatus on mahdoton. "Ehkä voisin olla random-jänis, minun matkaani kun lyöttäytyy niin lopputulos on arvoitus". Ihan hauskaa läppää. Lopulta startti tapahtui ja jäin ryhmän hännille.

Juoksin viisi viikkoa sitten Petrin järjestämällä keräilymaratonilla hänen kanssaan matkan alusta loppuun, aikaan 5.42. Samanlainen kelpaisi nytkin joten lyöttäydyin hänen 5.30 ryhmäänsä. Luulin aiemmin ettei sellaisiin vauhtiin olisi kiinnostuneita osallistujia mutta se oli itse asiassa yksi isoimmista jänisten peesiporukoista. Moni Tampereen maratonkoululainen oli aloittanut tammikuussa projektin joka huipentui tässä tapahtumassa ekaan maratoniin ja rauhallinen, tasainen debyytti oli monen haaveissa. Siihen sopi koutsi-Petrin hyväntuulinen juna.

Jo viiden kilometrin kohdalla ryhmästä erkani pari naista ja lähdin heidän mukaansa. Petrin jänistaktiikkaan kuului muutamien ylämäkien käveleminen ja menetetyn ajan takaisin ottaminen tasaisella ja alamäissä. Minä ja nämä pari naista halusimme juosta myös ylämäet samalla kevyellä temmolla.

Reittiä oli hieman muutettu viime vuodesta jolloin olin myös mukana. Tälläkin kertaa kuljimme läpi Hatanpään arboretumin, paikan johon minulla liittyi paljon muistoja. Asioita jotka halusin jo jättää taakse, muistoja joita en tälle maratonille kaivannut.

Ja kuin taikaiskusta, oli vain tämä hetki. Ei ollut muuta kuin askelia, sisään- ja uloshengityksiä. Kaikki mennyt ja tuleva katosi. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan elin vain siinä hetkessä joka oli läsnä.

Askel oli kevyt, juoksu ei tuntunut kävelyä kummoisemmalta. En tiennyt matkatovereiden kuntoa tai tasoa tarkemmin joten en uskaltanut vetää, seurasin heitä ja kerroin omia kokemuksiani maratoneilta.

Meni kierros, toinen, kolmas. Välillä tuli Katja vastaan, välillä Poppis. Joku moikkasi jossain kohtaa ihan nimeltä mutta en nyt yhtäkkiä osaa sanoa kuka se oli. Näillä retkillä on tullut vastaan jo satoja upeita ihmisiä joiden nimiä tai ikävä kyllä edes kasvoja en enää muista. Ja sitten näin Jussin jossain edessä, arboretumin rantapolulla. Pizzalaatikko kädessään. 36 kiloa painava rinkka selässään. "Otatko Mika pitsaa? Ota nyt slaissi!"

Täydellisen absurdia mutta maratoniin ja kestävyysjuoksuun voi suhtautua niin kovin monella tapaa ja juuri se on minusta sen hienous. Mikään tapa ei ole toista oikeampi tai parempi.

Olimme jutelleet seuralaisteni kanssa niitä näitä mutta matkan edetessä hiljaisuus lisääntyi. Olimme kohdassa jossa he olivat päätyneet juoksuaskelin pidemmälle kuin koskaan ennen. He valittivat välillä väsymystä, jalat olivat tunnottomat. Mutta matka jatkui ja minun oli helppo juosta, olin vapaa kaikesta.

Kun kolme kierrosta ja 31.5 kilometriä täyttyi, he taisivat jo vihata juoksemista. Tiesin että nyt minun oli otettava jäniksen rooli ja lähdettävä vetämään. Katsoin koko ajan taakseni että he pysyivät kannassani. Vauhti voisi olla mitä tahansa, vain sillä oli merkitystä että porukka pysyisi kasassa.

Saavuimme viimeisen kerran arboretumiin. Olin ollut siellä tänään jo kolmesti mutta vasta nyt huomasin pienen kyltin valaisinpylväässä laiturin vieressä. Paikassa johon liittyi eniten muistoja koko reitillä.

Kyltissä luki: Älä turru rakkauteen.

Häivähdyksen omaisen hetken ajan valahdin kalpeaksi, valmiina murtumaan, mutta jatkoin matkaa. Ei ollut mitään muuta kuin tämä hetki ja nämä askeleet.

Matkanteko oli jo todella hiljaista, pitkiin aikoihin ei kuulunut mitään. Puuskuttavaa hengitystä, ajoittainen kirosana. Olen ollut itse samassa jamassa monta kertaa joten tiesin että kyse oli äärimmäisestä keskittymisestä, selviytymisestä ja taistelusta uupumusta ja kolotuksia vastaan.

Maratondebytanttien perheet ilmestyivät reitille kannustamaan ja liikutus oli todella koskettava. Kun matkaa oli jäljellä enää pari-kolme kilometriä sain pyynnön: "Mika, nyt voisit puhua jotain".

Se oli päivän ja maratonini vaikein hetki! Millä tavoin puhkoa hiljaisuutta silloin kun se on ainoa mitä sinulta pyydetään?

Ohitimme loppumatkasta hyytyneitä ja vaivoissaan eteenpäin linkuttavia ja olin todella ylpeä siitä miten hyvävoimainen kaksikko oli kaikesta väsymyksestä huolimatta. Tultiin stadionin porteista sisään, siirryin taka-alalle. Tämä oli heidän hetkensä.

He spurttasivat radan ympäri ja juoksivat läheistensä syleilyyn. Tulin maaliin, vaihdoin vaatteet, söin ja join hieman. Lähdin kotimatkalle. Tulospalvelusta huomasin että ekaa kertaa koskaan olin juossut negatiivisen splitin eli maratonin jälkimmäinen puolisko (2:32) oli nopeampi kuin eka (2:35). Viimeinen kierros neljästä (1:14) oli kaikista nopein! Loppuaika oli siis 5:07. Eka kierros mentiin vauhtia 7.20 min/km, toka ja kolmas kierros vauhdilla 7.26 min/km ja vika kierros vauhdilla 7.03 min/km.

Sain itselleni hyvän pitkän harjoituksen lähes liikkumattomana vietetyn viiden viikon jälkeen, kevyillä kävelysykkeillä, ilman hikeä tai kyyneleitä. Hyvällä mielellä, ilman seinää, vaivoja, murheita tai väsymystä.

Olin sittenkin jänis, omalla satunnaisen suunnittelemattomalla tavallani.

Kyllä, tämäkin oli merkityksellinen maraton.

Riittää.

Oon juossut syyskuussa noin kymmenen kilometriä. Muutaman kerran kaksi, kolme, neljä kilometriä. Lauantaina on maraton. Puin lenkkivaatteet päälle jo ennen seitsemää aamulla mutta en ole ottanut juoksuaskeltakaan. Enkä taida ottaa ennen lauantaita. Lounastauolla löysin itseni lenkkipolun sijaan kirjaston lehtienlukusalista. Raw View, Black & White ja Arte, selailun hetkellinen zen.

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta.

Blogia on takana lähes 900 kirjoituksen verran enkä oikein tiedä mihin tämä on menossa. Olen huomannut monien läheisten ja kauan seuraamieni tuttujen blogeissa saman ilmiön, kirjoitustauot venyvät ja tekstiä syntyy vähemmän. Se voi johtua elämäntilanteen muutoksista ja kiireistä tai siitä että kaikki on jo sanottu. Olen käsitellyt hirveän monia aiheita vuosien varrella ja vaikka olen pyrkinyt olemaan muodoista ja rajoitteista vapaa, olen miettinyt mistä kaikesta olen valmis kirjoittamaan. Toisaalta, jos alan laittamaan filtteriä päälle, tämän sivun voi sulkea ja sanoa heipat.

Maanantaista 21.8. - sunnuntaihin 3.9. tein 11 harjoitusta 14 päivässä. Parempaa ja energisempää tekemistä kuin yli puoleen vuoteen. Tiesin että tämä viikko olisikin haastavampi ja liikuntaan riittäisi aikaa vain satunnaisesti, pienissä pätkissä siellä täällä. Kalenterissa oli paljon kivoja juttuja mutta aina tapahtuu jotain yllättävääkin.

Illalla voimistuvaa, aamulla heikkenevää tuulta. Matalapainetta, korkeapainetta. Sadekuuroja, enimmäkseen hyvää näkyvyyttä. Sumua. Pimeyskin tulee vääjäämättä. Toivottavasti Bengtskärissä on valot päällä.

Säästä on helppo puhua, mutta se on kovin sattumanvarainen luonnonlaki. Tärkeämpää olisi puhua henkisen ilmaston kylmyydestä, siihen voimme vaikuttaa enemmän kuin ilmakehään.

Maanantai oli ihan tavallinen maanantai. Aamutoimia, kouluun ja töihin lähtöä. Olin ollut koko viikonlopun huolissani yhdestä läheisimmästä ystävästäni. Maanantaiaamuna viestien sävy muuttui vieläkin synkemmäksi. Jossain aamutoimien ja töiden välissä, soitin hänelle, käskin ulos asunnostaan, kävin hakemassa ja vein hoitoon. Niinhän jokainen ihminen joka välittää läheisistään tekee, vie turvaan ja auttaa. Jokainen tarvitsee apua joskus, mitä enemmän elämme, koemme ja tunnemme, sitä valmiimpia meidän pitäisi olla näkemään toisen hätä, ojentamaan käsi tai vaikka halaamaan. Silloin harjoituspäiväkirjoilla tai treenisuunnitelmilla ei ole merkitystä.

Tein eilen puolikkaan painonnostotreenin, äsken juoksin lounastunnilla kolme kilsaa. Elämäni seuraava ultramatka on jo lähellä ja elämä, se se vasta onkin ultramatka.

Kohdataan huoltopisteillä, voidaan puhua muustakin kuin säästä. Kun mulla vauhti hidastuu, voin olla sun peesissä. Kun virkistyn ja sulle tulee heikompi hetki, voin olla majakka. Yhdessä me selvitään kyllä.


3310 / 5000

Paluu sporttilaiffiin.

Arvaatteko mitä? Olen treenannut. Ihan oikeasti.

Mulla oli viime viikolla kesän vika lomaviikko ja poikkeuksellisesti käytin sen ihan vain kotoiluun ja treenailuun. Vaikka on ollut hienoa tehdä kesän aikana useita mieleenpainuvia reissuja niin päätös pysytellä nyt vain omilla kulmilla oli varmasti oikea.

Lomaa edeltäneen viikonlopun olin kyllä reissussa, huoltamassa nostajiamme painonnoston nuorten SM-kilpailuissa Kuusankoskella. Se reissu oli kaikinpuolin täysosuma, aina ulkoiluhetkistä Kouvolan metsiköissä lukuisiin suomenmestaruuksiin. Kooste meidän huikean tiimin tekemisistä löytyy youtubesta . Vaikka ollaan käyty paljon seuran sisäistä keskustelua siitä ettei junioritoimintamme ole riittävää niin nämä kisat sinetöivät tänäkin vuonna sen että juniorityömme on edelleen Suomen parasta. Joku toinen seura pärjää kenties paremmin yksittäisessä ikäluokassa mutta kun katsotaan koko spektriä ikäluokissa 8-23 vuotta niin olemme edelleen ykkösiä. Se ei tietenkään ole itsestään selvää ja joka päivä teen töitä sen eteen että näin on myös tulevaisuudessa ja jokainen lajista innostunut lapsi ja nuori saisi juuri itselleen sopivaa valmennusta. Ja ennen kaikkea iloa ja onnistumisen tunnetta!

Kisoista palattuani aloitin parhaan treeniviikon aikoihin:

ma painonnostoharjoitus (kevyt työntöpainotteinen treeni)
ti mäkijuoksu 8 km
ke pari tuntia kävelyä jonka päälle 3 km juoksua
to painonnostoharjoitus (keskitason tempauspainotteinen treeni)
pe/la lepo
su 2 km juoksua

Hyvä putki on jatkunut tällä viikolla, eilen ja tänään 4 kilometrin aamulenkit ennen töihin menoa.

Yksittäisistä harjoituksista on jäänyt parhaiten mieleen viime tiistain yhteistreeni paikallisessa laskettelurinteessä ja sen kupeilla polveilevalla purtsilla.

Oksetti koko vajaan tunnin kestäneen treenin ajan. Eikä olo kohentunut ees kotimatkan aikana. Ihan hirveä reitti, ei minkäänlaista mahdollisuutta palautua ennen seuraavaa mäkeä. Lenkin alkupuoliskon olin ihan yössä ja roikuin porukan viimeisenä mutta mitä pidemmälle mentiin niin sitä enemmän aloin nousta letkan kärkipäähän.

Kuvat eivät kyllä kerro alkuunkaan totuutta, tässä kuvassa tullaan sitä laskettelurinnettä ylös. Parinsadan metrin matkalla noustaan 25 metriä ylöspäin.

Sellanen reittiprofiili. Tuota kun hinkkaisi säännöllisesti niin kunto vois olla ihan kohtuullinen.

Kuvista kiitos Curro Ergo Sum-blogia kirjoittavalle Jounille.

Jos kaikki menis nappiin niin tälle viikolle voisin saada jopa kuusi harjoitusta... Pienehköä aikataulukikkailua se vaatii kun tälle viikolle osuu päivätöiden lisäksi myös peräti kolme tuleviin painonnoston nuorten pohjoismaiden mestaruuskisoihin liittyvää kokousta ja palaveria, Suomi-Islanti futismatsi Tampereella ja erinäisiä taidehäppeningejä. Mut eiköhän aina jonkun lyhyen lenkin ehdi kipaista kun on intoa ja nyt just sitä tuntuisi taas olevan!


. 3210 / 5000

Vuoden eka maraton.

Aivokäyräni viime viikoilta lienee melko kiero käkkärä. Sydänkäyrä samoin. Voimattomuus ja toivottomuus kääntyikin lopulta sellaiseksi että päätin juosta elokuun kisana jonkun puolimaratonin tai vastaavan kevyellä hölkkävauhdilla, pitkiksenä jota en ole kesäkuun ultraintervallin jälkeen tehnyt.

Juoksukalenterista ei oikein löytynyt sopivaa tapahtumaa, siispä siirryin maan alle, maratonkeräilijöiden verkostoon. Otin yhteyttä Tampereen seudulla maratoneja järjestävään Petriin johon tutustuin Nokian joulumaratonilla viime talvena. Hän järjestää omaa nimeään kantavia maratoneja Kangasalla jossa kisakeskuksena toimii miehen koti. Lauantaina olisi kuulemma startti klo 9 mutta se ei oikein houkutellut, edeltävä yö kun kuluisi räppikeikalla. Eikö sunnuntainakin voisi olla starttia? Petri lupasi miettiä ja palata asiaan seuraavana päivänä, kuitenkin jo tunnin kuluttua tuli viesti: pidetään maraton myös sunnuntaina.

Sain oman kisan kirjaimellisesti kuin tilauksesta mutta kunto oli arvoitus. Puolikas varmasti menisi helposti mutta tietynlainen paine oli olemassa. Maraton on virallinen vain jos sillä on kolme maaliin juoksevaa osallistujaa. Eli jos osallistujia olisi vähän - kuten keräilymaratoneilla joskus on - saattaisin olla se puuttuva kolmas lenkki. Jos näin kävisi, olin tottakai valmis vaikka kävelemään 42 kilometriä että tuloslista on virallinen ja keräilijät saavat maratonpisteensä.

Keli oli ihan hirveä sekä perjantaina että lauantaina. Sunnuntaina aamulla kun ajelin lähtöpaikalle satoi niin paljon että tietä ei meinannut nähdä ja kadut lainehtivat vettä. Muutama satametriä ennen kisakeskusta ohitin ensin Suomen maratoonareiden ykkösen Kalevin (2100+ maratonia) ja naisten ykkösen Ritvan (800 maratonia) jotka olivat aloittaneet omat juoksunsa jo aiemmin aamulla. Kisapaikalla katseltiin Petrin kanssa hurjaa sadetta ja odoteltiin josko vielä muutama saapuisi lähtöön. Kuin ihmeen kaupalla sade loppui kaksi minuuttia ennen lähtöä ja peloton muotoutui: Petri (160 maratonia), Timo (263 maratonia), Mikko (334 maratonia) ja minä (9 maratonia).

Osallistujia oli siis sen verran että painetta maratonin läpäisyyn ei ollut ja lähdin vain hölkkäilemään kevyttä vauhtia muiden mukana kävelysykkeillä. Tarkoituksena oli pitää samaa vauhtia mahdollisimman pitkään ja lopettaa jos touhu ei kiinnosta.

Reitti oli 3.5 kilometriä sinne ja saman verran tänne, suunnilleen puoliksi asvalttia ja puoliksi soratietä. Mäkeä oli jonkun verran mutta edestakaisena lenkkinä toki saman verran ylös- kuin alaspäinkin.  Ilma oli täydellinen, puolipilvinen ja lämmin mutta aurinkoisinakaan hetkinä ei ollenkaan kuuma. Syke pysyi matalana lähes loppuun asti, porukkamme käveli ylämäet ja välillä tuntui että konkareiden mielestä jokainen kalteva kohta oli ylämäki :D

Mieli tuntui keveältä, samoin jalat, ja tiesin että tänään ei tarvitsisi lopettaa. En tarvinnut edes energiaa tai nestettä, ensimmäisen 21 kilometrin aikana join noin desin vettä. Jostain sisältäni pulppusi esiin jotain joka sai matkan taittumaan kuin itsestään. Zen ja juoksemisen taito.

Puolimatkassa otin geeliä, taisin koko matkan aikana juoda kaksi isoa geeliä enkä mitään muuta parin vesimukillisen lisäksi. Energiat eivät loppuneet missään kohtaa ja mieli oli rauhallinen ja tyyni. Juoksimme alusta loppuun yhtenä porukkana ja kun kuudes lenkki oli lopuillaan, olisin voinut tehdä saman kierroksen vielä kerran tai pari.

Kymmenes maratonini oli ylivoimaisesti myös helpoin mitä olen koskaan juossut. Toki se oli myös vauhdiltaan erittäin rauhallinen (8 minuutin kilsoja) mutta niinhän se on että minä juoksen aina maratonilla matkaa enkä aikaa.

Sama helppous jatkui kotiin asti. Ei ankkakävelyä, ei kipua polvissa, ei mitään vaivoja. Olin jo heti seuraavana päivänä lähes täydessä terässä, mitä nyt nälkä oli melkoinen koko ajan. Varmasti noin 4000 kaloria oli kulunut pelkästään juoksun aikana ja palautuminen ja taustakulutus jatkuu kovana vielä päivän tai pari suorituksen jälkeenkin.

Olen juossut nyt tänä vuonna 514 kilometriä josta reilusti yli 200 juoksukisoissa ja -tapahtumissa. Siis lähes puolet! Maratonia edeltävän kuukauden aikana juoksin vajaa 50 kilometriä, eli noin kahdesti viikossa 2-7 kilometrin kevyen hölkän.

Jos joku haluaa juosta maratonin (tai puolikkaan) rennoin mielin vaikkapa pitkänä harjoituslenkkinä muiden seurassa, suosittelen lämpimästi Petrin maratoneja Kangasalla. Huolto ja palvelut ovat hämmentävän kattavat vaikka maksu on vapaaehtoinen! Tapahtumia on useamman kerran kuukaudessa ja niistä löytyy vihiä ainakin Doodlesta.

Tämä maraton virkisti ja loi uskoa siihen missä ja miten menen. Kun mieli on kevyt, jalat kantavat kyllä ja matka jatkuu.


.2930/5000