Puuh, tämä päivitys piti tehdä jo viime viikolla mutta en vain yksinkertaisesti ole ehtinyt kun on ollut niin paljon tekemistä. Puran nyt vähän osiin sitä millaisia fiiliksiä ja oppia ekalta ultrataipaleelta jäi.
ENNEN ULTRAA
Ei varmasti tarvitse kirjoittaa että harjoittelua oli aivan liian vähän. Juoksun aikana sisään saatu energia ja ennen juoksua tehdyt harjoituslenkit ratkaisevat sen miten nopeasti ja miten pitkälle pääsee. Jos molemmat olisivat olleet parasta mahdollista luokkaa niin en näe mitään syytä miksen olisi juossut koko 13 tunnin rupeamaa alusta loppuun. Kevät- ja talvikauden harjoittelu oli maksimissaan puolimaratonille tähtäävää eikä oikein edes siihen riittävää.
Pointsit nyt itselleni siitä että paneuduin tulevaan koitokseen edes sellaisella pieteetillä että menin viikon verran ajoissa nukkumaan. Jos oisin vielä saanut syötyä ja juotua reilumpia määriä niin olisi ollut vielä parempi juttu mutta käsitykseni mukaan tankkaamisen tarve vähenee pitemmillä matkoilla koska ennakkoon ei pysty vetämään energiaa kuin muutamaksi tunniksi.
ULTRAN AIKANA
Ehkä tärkein asia koko reissussa oli se miten hyvällä fiiliksellä olin koko tapahtuman ajan. Varmasti moni karmaisevia maraton-raporttejani lukeneista odotti jotain eeppistä itkuvirttä jossa kierähdän lopulta masennuksen murtamana ojaan ja jään sinne.
Toki oli haastaviakin hetkiä mutta ne olivat niin pieniä etten edes pitänyt niitä kummoisina haasteina. Kun oli ensin juossut useamman tunnin muiden kanssa ja heittänyt läppää ja sitten joutuikin menemään kolme tuntia täysin yksin armottomassa ryteikössä keskellä ei-mitään niin eihän se mitään herkkuakaan toki koko aikaa ollut. Mutta sellainen totaalinen vajoaminen henksisellä tasolla ei saapunut missään vaiheessa. Se johtui varmasti keskittymisestäni, joka ainoa aivosolu ja tahdonvoiman murunen oli valjastettu tuomaan ruhoni perille.
En tuntenut missään vaiheessa minkäänlaisia kipuja tai vaivoja. Viimeisellä eli kymmenennellä kierroksella, kun takana oli jo 12 tuntia rymyämistä, vasemman polven takana tuntui vähän jotain tuntemusta mutta sekin katosi.
Joka kerta huoltopisteellä mulla oli kylmä ja sitä kesti noin vartin verran. Onneksi kierroksen alussa oli jyrkkä mäki jonka kipuaminen sai lämpenemään ja sitä lämpöä kestikin koko kierroksen verran. Vain se jäinen suo sai fiilikset viilenemään.
Kengät kuivuivat kierroksen aikana nopeasti jotta ne olivat taas valmiita kastumaan läpimäriksi seuraavalla rundilla. Märillä kengillä ja sukilla juokseminen tunnista toiseen arvelutti eikä päivän aikana tullut mieleenikään ottaa niitä pois jaloista. En tiedä olisinko saanut niitä enää takaisin!
Kun homma oli paketissa niin pelotti ottaa kenkiä pois. Millaisessa kunnossa jalat oikein olisivat? Ties millaisen muumiotaudin tuollainen kylmävesijuoksu 13 tunnin verran niille aiheuttaisi.
Hankalinta oli saada umpisolmuun jäätyneet nauhat auki, siinä kului useampi minuutti. Lopulta kun kenkä irtosi ja sukatkin lähtivät pois niin jalat näyttivät ihan normaaleilta! Pari pienen pientä hiertymää mutta muuten täysin tavallisen näköiset jalat.
Missään muuallakaan ei ollut hiertymiä, useamman maratonin jälkeen mulla on kuitenkin ollut niin pahoja nirhaumia että suihkussa vesi on tuntunut siltä kuin hieroisi suolaa haavoihin. Nyt suihku tuntui oikein hyvältä!
Varmaan isoin kysymys kisan aikaisesta fiiliksestä on että olisinko voinut jatkaa pidemmälle? Olen varma vastauksesta ja se on kyllä. Yksin en olisi kuitenkaan jatkanut joten se olisi vaatinut jotain toista rinnalle joka olisi edennyt samaa vauhtia. Syitä on useampiakin: ensinnäkin oli jo aika raskasta vetää yksin noin pitkää ja rankkaa reittiä. Toiseksi, noin haastava reitti pilkkopimeässä otsalampun kanssa on jo kohtuullisen vaarallistakin. Kaatumisen ja loukkaantumisen riski yksin jäätyneillä kallioilla kikkaillessa ei houkutellut. Toisesta olisi ollut tässäkin mielessä tiurvaa.
ULTRAN JÄLKEEN
Kun lähden tekemään jotain isoa ja poikkeuksellista haastetta, mietin aina tarkkaan millaisen hinnan olen valmis maksamaan läpäisystä. Tällä kertaa tavoite ja unelma oli niin iso että olin valmis hajottamaan itseni sekä henkisesti että fyysisesti sellaiseen kuntoon ettei mahdollisen keskeytyksen sattuessa jää mitään jossiteltavaa. Keskeyttämiskynnys oli siis niin iso etten osaa sitä edes tarkoin kuvailla. Ehkä sitä ei oikeasti ollut olemassakaan..
Kaikesta tästä huolimatta en rikkonut itseäni mitenkään. Jalat ja muut paikat tuntuivat paljon paremmilta kuin yhdenkään maratonin jälkeen! Mitään tasaisilta maratoneilta tuttuja seuraavan päivän rappusissa taapertamista ja kipeitä polvia ei ollut.
Voisi sanoa että tavallisen maratonin jälkeen iskutus tuntuu nivelissä, ennen kaikkea polvissa, mutta nyt taitettu matka tuntui lihaksissa. Olo oli kuin kovan kyykkytreenin jälkeen. Lauantaina ja sunnuntaina pohkeet olivat turvoksissa, kuin tukit. Ne eivät kuitenkaan särkeneet millään lailla, pelkäsin yöllistä pohjesärkyä ja kramppeja mutta mitään sellaista ei koskaan tullut.
Kun pohkeet olivat palanneet normaaleiksi, alkoi tuntua reisissä. Fiilis siis tosiaan oli kuin jalkapäivän jälkeen, ei siis kipua vaan makeaa tuntumaa lihaksissa.
Ero maratonin jälkeisiin tuntemuksiin on mullistavan iso ja syytkin ovat selviä. Pääsiäisenä etenin 49 kilometriä ja 2300 nousumetriä loikkimalla, juoksemalla ja kävelemällä - jonkun verran myös kiipeämällä, ryömimällä ja jyrkimpiä alamäkiä pyllymäkeä laskemalla. Maraton on tasaista kovaa iskutusta ilman suurempaa vaihtelua. Tämä polku-ultra oli pelkkää vaihtelua lihaksistolle kaikin mahdollisin tavoin!
Mulla ei ollut juurikaan nälkä tai jano reissun jälkeen. Siinä palautuminen varmasti meni mönkään. Söin ja join huonosti useamman päivän... Ei yksinkertaisesti huvittanut tehdä mitään. Tällaisessa tilanteessa olisi kaivannut tyyppiä joka tekee ruokaa ja tuo valmiin lautasen eteen. Jos voittaisi lotossa niin voisi jatkossa palkata ultran jälkeisen assistentin :-D
Sille henkilökohtaiselle huoltajalle olisi ollut tilausta myös juoksun aikana, silloin kun jätin geelejä syömättä tai unohdin juoda pisaraakaan reilun kahden tunnin aikana. Ajatus ei välttämättä kulje ja silloin olisi hyvä että joku antaa mukin käteen ja pitää huolta siitä että ennalta laaditusta suunnitelmasta ei lipsuta. Tunne siitä että nyt kulkee hyvin ja juon/syön sitten myöhemmin on maailman typerin mutta siinä hetken hurmoksessa se vain menee niin. Tunnet olosi voittamattomaksi kunnes pientä hetkeä myöhemmin energiat on loppu ja maailmanloppu lähellä.
Olisin voinut palata juoksemaan neljän tai ehkä viiden päivän levon jälkeen mutta lähinnä kävelin ja pysyin muuten liikkeessä. Torstaina eli kuusi päivää myöhemmin hölkkäsin 1 kilometrin, perjantaina 1.5 kilometriä, sunnuntaina 2 kilometriä. Maanantain eli puolitoista viikkoa myöhemmin eka kunnon juoksuharjoitus, 8 kilometriä 5.30 ja 6.30 vauhteja vuorotellen.
Tunnen oloni palautuneeksi mutta on mielenkiintoista nähdä vielä miten eka ultran jälkeinen punttitreeni tulee sujumaan. Se on sattumalta ohjelmassa juuri tänään.
YHTEENVETO
Eka ultrapitkä etappini oli selvästi helpompi kuin oikeastaan yksikään maratonini. On huojentavaa kun tietää ettei aika lopu kesken eikä maalia suljeta. Voit kulkea omaa vauhtiasi ja pitää juuri niin pitkiä huoltotaukoja kuin haluat. Tämän tason taapertajalle aika tai matka ei kulkemalla lopu ;)
Toukokuun lopulla juoksen jonkin puolimaratonin, vaihtoehtoja on useampikin. Joko ihan tasaisella asvalttireitillä, en ole juossut virallista puolimaratonia neljään vuoteen, tai jälleen poluilla.
Vajaan kahden kuukauden päästä kalenterissa onkin jo toinen ultrani, Lattomeren ultraintervalli. Julkistettiin ilmoittautuminen eilen ja paikoista on jo puolet mennyt. Jos kiinnostaa, heitä ilmo sisään. Perua voi ilman mitään maksuja. Lisätietoja täältä ja ilmoittautua voi täällä.
1485/5000
keskiviikko 26. huhtikuuta 2017
perjantai 21. huhtikuuta 2017
Etsi tarinasi. Sinun tarinasi.
Kuuntele. Kuuletko?
Sinua odotetaan. Koko maailma ja kaikki sen pienet ihmeet odottavat, että löytäisit ne. Edessä on niin paljon uutta ja vierasta, että moni kavahtaa pienuuttaan ja pelkää.
Ei kannata pelätä tai jää hyvä elämä elämättä. Pidä silmäsi auki ja olet vapaa näkemään kaiken. Mielikuvituksen voima tekee meistä rajattomia.
Toiset uskovat omistavansa jotain, jotkut paljonkin. Mutta maailma, se kuuluu elämänhaluisille. Ja tulevaisuus - se kuuluu niille, jotka uskovat unelmiensa kauneuteen. Eikä kauneudesta voi saada kyllikseen. Ahmi siis elämää, sillä siinä kohtaa kohtuus on ehdottomasti aivan liian vähän.
Kävele vierasta reittiä töihin. Hymyile tuntemattomille. Soita vanhalle ystävälle. Laula. Tanssi. Kysy, mitä naapurillesi kuuluu. Usko unelmiisi. Tartu hetkeen ja ole läsnä siellä missä olet.
Pysähdy ajattelemaan, mutta pysähdy vain ajatellaksesi. Et koskaan saa taltutettua hevosta, jos jäät aidalle istumaan. Naura elämälle. Naura vastoinkäymisille. Naura itsellesi ennen kuin muut ehtivät.
Lähde matkaan ja etsi polku, jotta voit kulkea sen sivussa. Etsi joku, josta pitää kiinni. Etsi joku, joka kuuntelee. Haluaa ymmärtää ja haluaa kuunnella. Jos etsit vain yhtä asiaa, se jää ainoaksi, jonka ikinä löydät.
Etsi tarinasi. Sinun tarinasi.
***
Alkavan viikonlopun ja loppuelämämme kunniaksi
**
1420 / 5000
*
Salut!
sunnuntai 16. huhtikuuta 2017
Ensimmäinen ultrataivallukseni.
Kaksi valokeilaa liikkuu metsikössä Päijät-Hämeen pimenneessä illassa. Kädet tarttuvat juurakoihin, kiviin ja kantoihin, vetävät matkaajaa ylemmäs. Molemmat tietävät minne olemme saapumassa. Ensimmäinen aloittaa "sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa" ja toinen vastaa "täytyy mennä läpi sen". Olemme tulleet viimeisen kerran suolle.
Herätyskello soi kuudelta, tavarat oli pakattu jo illalla valmiiksi. Nopea aamupala, aivan liian monta kassillista tavaraa autoon ja matkaan. Tämä olisi se päivä jota olin odottanut siitä asti kun uskalsin alkaa unelmoimaan. Päivä jonka tiesin koittavan kyllä joskus mutta jonka ajankohta oli vuodesta toiseen suuren sumuisen kysymysmerkin peittämä.
En ollut tankannut aiemmin viikolla juurikaan ruokaa tai nestettä mutta olin pyrkinyt nukkumaan hyvin. Sen sijaan että olisin iltaisin syönyt kaksin käsin kaikkea mahdollista, menin aikaisin petiin ja yritin saada tankattua unta. Se onnistuikin melko hyvin ja olin normaalista poiketen aamuisin virkeä ja energinen.
Huomasin jo pari päivää ennen tapahtumaa että olin todella keskittynyt. Olin ajatuksissani enkä välttämättä kuullut tai nähnyt mitään. Kun minulta kysyttiin mitä tekisin pääsiäisenä kun juoksu on ohi, oli pakko naurahtaa vähän hermostuneesti. Minulla ei ollut aavistustakaan. Olin ostanut vain menolipun. Minua ei oikeastaan kiinnostanut pätkääkään mikään muu kuin se mitä pitkäperjantaina tapahtuisi.
Meille oli kerrottu että tapahtumakeskuksena toimivan mökin luokse päästettäisiin vain ensimmäiset autot, loppujen tulisi jättää auto noin puolen kilometrin päähän. Emme pitäneet sitä optiona koska todennäköisesti kun juoksut olisi juostu olisi aivan liian vaivalloista kulkea niin pitkälle. Saavuttiin paikalle ensimmäisinä, jo ennen kahdeksaa. Startti tapahtuisi yhdeksältä.
Veimme eväitä ja vaihtovaatteita huoltopisteenä toimivalle rantasaunalle. Pikkuhiljaa muitakin alkoi saapua paikalle ja vaihdoimme ajatuksia säästä ja tulevasta koitoksesta, arvoituksia täynnä oleva reitti kutkutti kaikkia. Varttia vaille yhdeksän tapahtuman järjestänyt Toni piti infon jossa käytiin läpi päivän yksityiskohtia.
Hytisimme kaikki kylmästä, minulla oli vielä toppatakki ja juoksutrikoiden päällä collarit mutta varpaat olivat jo lähes tunnottomat. Pakkasta oli muutamia asteita eikä lämpötilan pitäisi nousta päivän aikanakaan paljoa yli nollan. Kaikki halusivat jo lähteä liikkeelle.
Saunan seinällä oli iso ruudukko ja tussi johon jokaisen tulisi merkitä aina kierroksen jälkeen rasti ja viiden kierroksen välein myös väliaika.
Toni lähti vetämään ensimmäistä kierrosta mutta reitti oli niin hyvin merkitty että opasta ei muutamia kohtia lukuunottamatta tarvittu. Noin 20 osallistujaa hajosi heti useampiin porukoihin ja kuinkas ollakaan itse päädyin vetämään yhtä ryhmää. Mihinkäs sitä yhteislenkkien vetäjä roolistaan pääsisi..
Mukana oli eri tason kahjoja, useilla oli kokemusta esimerkiksi NUTS-kiertueen pisimmiltä matkoilta ja pari kaveria kertoivat juosseensa mm. Transgrancanarian 125 kilometrin matkan. Jos katsotte tarkkaan niin kuvassa keskellä olevalla hepulla on jalassaan villasukat ja varvastossut! Eri polku-ultrilla hyväksi todettu yhdistelmä kuulemma.
Tiesimme etukäteen että yhden kierroksen mitta olisi 4.5 kilometriä ja nousua olisi 230 metriä. Todellisuudessa jokainen jonka kanssa juttelin sai yhden kierroksen mitaksi omalla kellollaan hyvin tarkasti 4.8 kilometriä.
Ekan kierroksen parikymmentä minuuttia tuntuivat helpoilta. Toki nousua ja ryteikköä oli reippaasti mutta vielä näin energisenä se oli aivan juostavaa. Hitaimmin menin alamäet koska ne olivat todella jyrkkiä ja muutamissa loivemmissa alamäissä oli liukasta. Muuten reitillä selvisi hyvin ilman nastoja, maasto on ollut tänä keväänä todella kuivaa myös näköjään Lahden seudulla.
Kuivaa ei todellakaan ollut suolla jonka reittimestari oli väen vängällä halunnut iloksemme. Kun lähdin ylittämään suota, sen päällä oli jääkansi jonka läpi jalat painuivat. En ollut kokenut koskaan mitään vastaavaa ja hetken jopa pelotti, sen verran vaikea oli saada suon ja jään läpi jalkaa nousemaan ja askeltaa eteenpäin.
Suovesi lienee kylmää kesälläkin mutta sitä se todella oli pakkaspäivänä. Pyöriteltiin porukalla päätämme ja mietimme miltä tuntuisi pulahtaa suohon uudelleen ja uudelleen koko pitkän päivän ajan. Kengät olivat aivan läpimärät hyisestä vedestä.
Kierros kuitenkin vain jatkui ja jatkui. Olin jo varma että kohta kurvattaisiin lähtöalueelle mutta taas teimmekin ylimääräisen lenkin johonkin tolkuttomaan nousuun.
Vihdoin 51 minuutin jälkeen sain laittaa ensimmäisen rastini seinään. 10.5 minuuttia per kilometri oli todella hyvää vauhtia tällä reitillä, olin tyytyväinen. Tunnin kierros sisältäen huollon olisi unelmavauhtia, olihan Toni laskenut että kolmen tunnin maratoonari pitäisi keskimääräisenä vauhtia 45 minuuttia per kierros. Minun edellinen noteeraukseni maratonilta on kuusi tuntia ja parhimmillaankin reilu neljä tuntia.
Söin geelin ja lähdin matkaan. Huoltopisteellä juttelin muiden kanssa ja kuin itsestään muodostui kolmikko jossa oli itseni lisäksi kaksi naista. Heistä tulikin seuraavien tuntien tukipilarini.
Juttelimme niitä näitä, nousimme mäkiä ylös. Vertailimme taustojamme ja päivän tavoitteitamme. Toinen heistä oli suunnistanut paljon ja pystyi kävellenkin etenemään rankimmissa kohdissa reippaammin kuin minä juoksin, toisella oli hurjat pohjat kovista hiihto- ja juoksumääristä. Vauhtimme täsmäsivät vielä tässä kohtaa todella hyvin.
Saavuimme toiselta kierrokselta klo 10.52. Takana oli yksi huoltotauko, noin 9.5 kilometriä metsää, 460 metriä nousua ja aikaa oli kulunut 1 tunti 52 minuuttia. Olin erinomaisessa vauhdissa, niin hauskalta kuin se min/km muotoon käännettynä kuulostaisikin.
Huollossa oli tarjolla keksejä, rusinoita, suklaata, sipsejä, kuivattuja hedelmiä, suolakeksejä, maapähkinöitä, banaania sekä proteiinijuomia. Myöhemmin päivällä olisi katettuna kanakeittoa ja jos joku jatkaisi yli yön niin tarjolle tulisi myös aamupuuroa.
Söin pussillisen irtokarkkia ja kirjoitin ylös muistiinpanoihini: Mahtavaa! Sellainen oloni todella oli. Eka kierros oli ollut vaikea koska koko ajan jännitti mitä ihmettä vielä olisi luvassa. Tokalla rundilla tiesi jo reitin metkut ja pystyi nauttimaan. Aurinko paistoi, reitti oli mahtava, seura huippua. Tätä elämä ja juoksu parhaimmillaan on!
Kolmas kierros ja reilut 14 kilometriä oli täynnä klo 11.51. Mussutin sipsiä ja olo oli edelleen hyvä, vauhti oli lähes identtinen kahteen ekaan verrattuna. Tasan tunnissa ehdin kiertää reitin ja pitää rauhallisen reilun mittaisen tauon. Kolmikkomme välille tuli välillä pieniä eroja mutta huoltopisteellä olimme kuitenkin yhdessä ja lähdimme taas matkaan samaan aikaan.
Olin ollut liikkeellä kolmisen tuntia kun seinä iski. Mentiin vasta neljättä kierrosta ja olin aivan loppu. Tajusin että olin syönyt vasta yhden geelin.. Miten voin olla näin tyhmä vaikka energiansaannista oli olemassa selvät sävelet ja plääni.
Toisaalta ymmärsin myös että vaikka söisin miten paljon, seinä iskisi aina jossain kohtaa kun alkaisin polttaa rasvaa tankatun energian sijaan. Jos takana olisi paljon harjoittelua ja pitkiä lenkkejä, tuo kohta tuntuisi helpommalta mutta näin olemattomalla kestävyysharjoittelulla se oli nyrkki naamaan. Tunkkasin mäkiä ylös käsillä reisiä painaen. Duunia!!
Tässä kohtaa tajusin että minkäänlainen haamusuoritus ei olisi tällä reitillä ja tällä kunnolla mahdollinen. Maratonia hippusenkin pidempi matka olisi samalla sekä minimi että maksimi.
Pääsin lopulta huoltoon klo 12.57 ja se tuntui paremmalta kuin mikään muu. Kierrokseen oli kulunut kuitenkin vain reilu viisi minuuttia kauemmin kuin aiemmin kun kulki hyvin. Tieto siitä sekä välipalan mättäminen kaksin käsin piristi mielialaa kummasti.
Olin toki jo joutunut kierroksella ohitetuksi kovimpien polkutykkien toimesta ja huoltopisteellä oli aina joku muukin. Huoltopisteellä ei hiljaisia hetkiä ollut, kaikki jakoivat kokemuksiaan niin tästä hetkestä kuin menneistä kisoistaan.
Vaikka itse taisteleminen mäissä tai suolla ovat tottakai merkittävin osa reissua niin silti sain eniten irti näistä hetkistä saunatuvalla. Näin mukavaa ja muita tsemppaavaa porukkaa en ole kokenut missään aiemmin. Täällä ei ollut egoja vaan kaikki olivat ihan oikeasti samalla polulla samaa raastavaa matkaa jakavia, jokainen omalla kierrosluvullaan.
Pitkä huolto paransi roimasti oloa mutta en päässyt enää juoksuun kiinni. Vaihtelin juoksua ja kävelyä mutta valtaosa matkasta kului jo kävellen. Energiat eivät riittäneet enää pitkiin juoksupätkiin mutta toisaalta muutuin koko ajan varovaisemmaksi. Kun samaa kohtaa raastetaan kymmeniä kertoja, kuivastakin maasta nousee kostea kura pintaan ja alamäet kiillottuvat liukkaiksi. Jokainen slaidi joka niissä oli vedetty teki seuraavan liu'un taas pykälän todennäköisemmäksi.
Reitti jakautui jo selvästi mielessäni kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa juostiin saunatuvalta tietä, pellon poikki ja helppoa polkua kohti ekaa nousua. Rymy on lyhyt mutta erittäin jyrkkä ja syke nousee tappiin helpon osuuden jälkeen. Sen jälkeen polkuja ylös ja alas, lähinnä ylös.
Toisen lyhyen tiesiirtymän jälkeen alkaa ns. välinousu joka on reitin kolmesta isosta mäestä raskain. Ihan hirvittävä, karmea taivaaseen kohoava seinämä. Kaadut eteenpäin, yrität tarttua kiinni mihin vain saat ja vetää itseäsi ylöspäin. Ei näissä mäissä ole mitään polkuja, näissä on juurakoita, kallioita, pieniä puita. Jos valitset väärin ja tartut kiinni irtonaiseen puunrunkoon - ehkä jonkun aiemman juoksijan irtirepimään - voi käydä huonosti. Rymyä ja rytyytä tai nöyrry ja palaa takaisin.
Keskinousun jälkeen on upeat maisemat, olet korkealla, juokset ohutta kaistaletta kallioiden välissä. Pudotus alas olisi huima ja todennäköisesti viimeisesi.
Muutamien tasaisten pätkien jälkeen noustaan vielä uudestaan yhä ylemmäs kunnes aletaan valmistautumaan laskuun. Lasku pitää ottaa varovasti mutta eniten harmittaa se mitä on luvassa. Suo sijaitsee keskimmäisen osuuden loppupuolella.
Kun kiersimme reittiä porukalla, yritimme päihittää suon. Vaihdoimme keulassa etenijää ja koetimme päästä sen yli kuivin jaloin mutta emme koskaan onnistuneet. Jokaisen tunnin ja kierroksen tunkkaamisen jälkeen kengät olivat kyllä jo kuivuneet mutta ei kukaan oikeasti olisi halunnut taas kastella tossuja.
Suolla kasvavat puut olivat saarekkeita joiden juurelle kun osui, pysyi kuivana. Mutta puut loppuivat ja lopulta oli vain pakko. Plumpsis litsis lätsis spruits. Jos joku oli parisataa metriä edelläsi tai takanasi ja sijaintina hänellä oli suo niin kuulit sen kyllä.
Jollain osuudella lakkasin välittämästä suosta ja ideaalista reitistä. Vedin vaan täysillä keskeltä. Upposin polviani myöten ja olin yltä päältä löyhkäävässä mudassa. Sen jälkeen nöyrryin taas loikkimaan saarekkeille.
Vika osuus piti sisällään reitin toisen laavun, upean näköalan järvelle ja pari kovaa nousua. Vika nousu juuri ennen maalia oli periaatteessa todella julma, näit jo saunamökin mutta silti piti lähteä tunkkaamaan ylös. Juuri huollon läheisyydestä johtuen tuo mäki oli minulle kaikista helpoin. Se oli jyrkkyydeltään ja pituudeltaan muutenkin minulle täydellinen. Jos ette kerro kenellekään niin taisin vähän rakastua..
Olin saavuttanut viisi kierrosta eli "puolimaratonin", todellisuudessa ehkä 24 kilometriä, klo 14.17. Takana oli 5 tuntia 17 minuuttia. Olin tajunnut että edellisellä huoltotauolla kun söin kaksin käsin, olin unohtanut juoda. En ollut siis juonut kahteen ja puoleen tuntiin pisaraakaan. Idiootti. Miten sekaisin pää voikaan mennä täällä. Join ehkä neljä desiä vettä, söin sipsejä ja geelin ja lähdin taas matkaan.
Joka huoltotauolla oli enemmän niitä jotka tulivat saunasta pyyhe päällä ja olivat lähdössä kotiin. Väki väheni hurjaa vauhtia. Tajusin että aika harva oli tullut tänne todella mittaamaan itseään, suurin osa teki vain raskaan polkutreenin esimerkiksi Karhunkierrosta ajatellen.
Kierroksiin kului nyt arviolta tunnin ja vartin verran. Kanakeitto oli ollut tarjolla jo monta tuntia mutta säästelin sitä mahdollisimman pitkään. Kauhoin lautasen ensin täyteen ja lusikoin tyhjäksi klo 15.35. Takana oli nyt kuusi kierrosta, vajaa 29 kilometriä ja 6 tuntia 35 minuuttia.
Pidin pitkän tauon, samoin Katja. Hän oli kierroksen minua edellä mutta koska hän väitti löytäneensä ratkaisun suolle niin lähdimme yhdessä matkaan. En pystynyt juurikaan juoksemaan mutta varmaan Katjakin kaipasi juttutoveria. Edellisenä iltana ostettu Sinuhe Egyptiläisen äänikirja alkoi ilmeisesti jo sen verran tympiä että mun huonotkin jutut oli ok.
Olin todella ylpeä Katjasta. Hän ei ollut oikeasti juossut koskaan aiemmin oikeilla poluilla eikä todellisuudessa varmaan ihan tajunnut mihin oli lähtenyt mukaan. Kun muilla oli parhaimmat mahdolliset polkukengät, Katjalla oli New Balancen M880:t. Siis se asvalttimaratossu jota olen teille lukijoille hehkuttanut jo vuosikausia.
Siinä pahimmassa nousussa eli keskinousussa sattui yksi pienistä kaatumisistani. Liukastuin ja kaikki kävi niin äkkiä että vaikka en varsinaisesti loukannut itseäni niin joka ainoa paikka kramppasi samaan aikaan. Vatsalihakset kramppasi niin etten ole koskaan tuntenut mitään vastaavaa. Mutta pakko oli jatkaa ja krampit laukesivat onneksi lihas lihakselta nopeasti. Ja kohta olisi taas se yksi huippuhetki edessä..
Pakko myöntää että tunsin itseni petetyksi. Katjan reitti suolla ei ollut yhtään häävimpi kuin omani!! Viimeiset kymmenen metriä oli pakko vetää hirveällä ketutuksella ja aggrella jäävedessä. Ja läpimärillä, mutaisilla tossuilla oli oikein kiva lähteä lipsuttelemaan kallioita ylös...
Sen jälkeen kun energiani loppuivat, kolmikkomme hajosi lopullisesti ja menin monta kierrosta yksin. Se oli henkisesti rankkaa. Jaksoin kyllä edetä mutta olisin kaivannut juttuseuraa. Katjan kanssa kierretty rundi numero seitsemän oli todella tärkeä.
Seitsemäs rasti seinään klo 17.02, matkaa takana noin 33.5 kilometriä. Olin saavuttanut ensimmäisen tavoitteeni ja ollut liikkeellä pidempään kuin koskaan ennen. Aiempi ennätykseni oli muutama vuosi sitten vetämältäni hieman alle kahdeksan tunnin polkuyhteislenkiltä.
Suurin osa oli jo lähtenyt kotiin, reitillä oli enää kuusi ihmistä. Huollolla oli yksinäistä eikä metsässäkään enää ketään kohdannut.
Tässä kohtaa teinkin jotain jota en ole tehnyt kertaakaan reilut kuusi vuotta kestäneen juoksuharrastukseni aikana. Käytin dopingia.
Aikoinaan päätin etten tule käyttämään kuulokkeita ja musiikkia koska se auttaisi valtavasti, se olisi selvää henkistä dopingia lenkkeilyssä. Olin kuitenkin pitänyt pienen varauksen että jos ja kun joskus lähestyn ultramatkoja, se saattaisi olla sallittua.
ADT ei onnekseni ollut paikalla joten kaivoin kuulokkeet ja kännykän repusta. Samalla kun poistin energiansäästötilan, puhelimeen alkoi tulla viestejä. Kiitos :) Sekä ne viestit että ennen reissua saamani tsempit olivat vahvasti mielessä. Olette minulle oikeasti todella tärkeitä ihmisiä enkä olisi koskaan päässyt näin pitkälle yksin.
Kuulokkeet korville ja matkaan. Huomasin että näillä ilmaiseksi saaduilla euron napeilla ei juosta tai ne putoaisivat joten pysyttäydyin mahdollisimman reippaassa kävelyssä. Olin kolmen kierroksen päässä tavoitteestani.
Kun kuuntelin lempibiisejäni, matka meni selvästi nopeammin kuin aiemmin yksin kiertämilläni rundeilla. Vaikka minulle oli koko ajan ollut selvää että onnistun, nyt olin siitä entistäkin varmempi. Olimme puhuneet Katjan kanssa että kiertäisimme viimeisen kierroksen yhdessä. Ensin kaksi kierrosta yksin musiikin kanssa, sitten grande finale maailman kovimman polku-ultradebytantin kanssa. Tässä ei ollut enää mitään epäselvää.
Kello 18.40 olin kiertänyt kahdeksan kierrosta, noin 38 kilometriä ja rymynnyt noin 1850 metriä nousua. Olin ollut liikkeellä lähes kymmenen tuntia. Lähetin viestit kavereille, söin vähän energiaa, heitin tarinaa viimeisimpien lopettaneiden kesken. Sain heiltäkin hurjan määrän tsemppiä.
Reitillä oli enää kolme ihmistä. Minä, Katja ja Sari siitä alkuperäisestä kolmikostamme.
Aurinko alkoi laskea yhä alemmas, se oli jo niin alhaalla että välillä ei nähnyt eteensä häikäisyn vuoksi. Lähdin yhdeksännelle kierrokselle, katselin auringon sävyttämää puunrajaa ja edessä kutsuvaa metsää. Shinichi Atoben upea tunnelmapala The Red Line soi kuulokkeissani kauniimpana kuin koskaan. Maaginen hetki. En voinut kuin herkistyä ja todeta miten routaisella pellolla huhtikuisena iltana voi kokea jotain niin lumoavaa.
On vaikea sanoin kuvata millaista on huomata miten kallio itkee ja lopulta nähdä valtavia jääpuikkoja siellä missä niitä ei vielä muutamia tunteja aiemmin ollut.
Otsalamppu oli jo taskussani valmiina mutta olin melko varma ettei sitä vielä tarvittaisi. Yhdeksän kierrosta eli reilut 43 kilometriä täyttyi ja kello oli 20.10. Reitillä oli enää yksi ihminen ja päätin odottaa niin pitkään että hän saapuisi. Ehdin istua alas ja ottaa pari sipsiä ja suolakurkun palaa kun ulkoa kuuluikin jo ääniä. Katja oli merkannut seinälle 11. rastinsa.
Laitoimme otsalamput päähän ja huikkasimme Tonille että viimeinen kierros alkaa nyt. Kävelimme läpi nousujen, läpi ryteikköjen, poluttomien metsien. Aurinko oli jo laskenut. Puhuimme kaikesta mitä olimme päivän aikana kokeneet.
Heitin hyvästit jokaiselle kohdalle mielessäni ja monelle myös ihan ääneen. Metsä oli ollut minulle todella hyvä. Minua ei ollut sattunut koko päivänä mihinkään kohtaan, en ollut kaatunut ja loukkaantunut.
Kaksi valokeilaa liikkuu metsikössä Päijät-Hämeen pimenneessä illassa. Kädet tarttuvat juurakoihin, kiviin ja kantoihin, vetävät matkaajaa ylemmäs. Molemmat tietävät minne olemme saapumassa. Ensimmäinen aloittaa "sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa" ja toinen vastaa "täytyy mennä läpi sen". Olemme tulleet viimeisen kerran suolle.
Hyvästi suo. Hyvästi jokainen mäki, männynkäppyrä, koivukuja ja kurapränni. Hei hei laavu. Viimeiselle nousulle tultaessa huudan ääneen. Rakastan sitä mäkeä. Se on paras mäki mitä olen koskaan juossut.
Varovasti viimeinen alamäki, sitten alaspäin viettävälle tielle ja olen loppusuoralla. Elämäni ensimmäinen ultrajuoksu on viimeisiä kymmeniä metrejä vaille valmis. Juostaan kilpaa mökille. Otsalamppujen valossa Katja laittaa itselleen 12. rastin ja minä itselleni 10. rastin. Aikaa on kulunut 12 tuntia 50 minuuttia.
Järjestäjien mukaan olin kulkenut 45 kilometriä, todellisuudessa ehkä vajaa 50 kilometriä. 48 tai 49, eipä sillä oikeastaan mitään väliä ole. 2300 nousumetriä.
Perjantaina tein unelmastani totta. En voi mitenkään väittää että olisin tehnyt tämän yksin. Kiitos jokaiselle joka on uskonut ja tsempannut minua siitä hetkestä kun vuonna 2010 hölkkäsin sata metriä ja olin aivan puhki siihen hetkeen kun otin tussin viimeisen kerran käteeni.
Tämä ei ole yksilölaji. Tämä ei ole matkani piste. Jos jokainen ihminen olisi sellainen kuin ne joita perjantaina polulla ja huoltopisteellä kohtasin, tämä maailma olisi täydellinen paikka.
Kiitos kun jaksoit lukea ja olet olemassa.
***
Lisää kuvia osoitteessa https://anttinousiainen.smugmug.com/2017-M%C3%B6kkiultra/ , siellä mm. hienoja otoksia nousurymystä ja suolta.
**
1370/5000
*
Uskalla unelmoida, jooko?
Herätyskello soi kuudelta, tavarat oli pakattu jo illalla valmiiksi. Nopea aamupala, aivan liian monta kassillista tavaraa autoon ja matkaan. Tämä olisi se päivä jota olin odottanut siitä asti kun uskalsin alkaa unelmoimaan. Päivä jonka tiesin koittavan kyllä joskus mutta jonka ajankohta oli vuodesta toiseen suuren sumuisen kysymysmerkin peittämä.
En ollut tankannut aiemmin viikolla juurikaan ruokaa tai nestettä mutta olin pyrkinyt nukkumaan hyvin. Sen sijaan että olisin iltaisin syönyt kaksin käsin kaikkea mahdollista, menin aikaisin petiin ja yritin saada tankattua unta. Se onnistuikin melko hyvin ja olin normaalista poiketen aamuisin virkeä ja energinen.
Huomasin jo pari päivää ennen tapahtumaa että olin todella keskittynyt. Olin ajatuksissani enkä välttämättä kuullut tai nähnyt mitään. Kun minulta kysyttiin mitä tekisin pääsiäisenä kun juoksu on ohi, oli pakko naurahtaa vähän hermostuneesti. Minulla ei ollut aavistustakaan. Olin ostanut vain menolipun. Minua ei oikeastaan kiinnostanut pätkääkään mikään muu kuin se mitä pitkäperjantaina tapahtuisi.
Meille oli kerrottu että tapahtumakeskuksena toimivan mökin luokse päästettäisiin vain ensimmäiset autot, loppujen tulisi jättää auto noin puolen kilometrin päähän. Emme pitäneet sitä optiona koska todennäköisesti kun juoksut olisi juostu olisi aivan liian vaivalloista kulkea niin pitkälle. Saavuttiin paikalle ensimmäisinä, jo ennen kahdeksaa. Startti tapahtuisi yhdeksältä.
Veimme eväitä ja vaihtovaatteita huoltopisteenä toimivalle rantasaunalle. Pikkuhiljaa muitakin alkoi saapua paikalle ja vaihdoimme ajatuksia säästä ja tulevasta koitoksesta, arvoituksia täynnä oleva reitti kutkutti kaikkia. Varttia vaille yhdeksän tapahtuman järjestänyt Toni piti infon jossa käytiin läpi päivän yksityiskohtia.
Hytisimme kaikki kylmästä, minulla oli vielä toppatakki ja juoksutrikoiden päällä collarit mutta varpaat olivat jo lähes tunnottomat. Pakkasta oli muutamia asteita eikä lämpötilan pitäisi nousta päivän aikanakaan paljoa yli nollan. Kaikki halusivat jo lähteä liikkeelle.
Saunan seinällä oli iso ruudukko ja tussi johon jokaisen tulisi merkitä aina kierroksen jälkeen rasti ja viiden kierroksen välein myös väliaika.
Toni lähti vetämään ensimmäistä kierrosta mutta reitti oli niin hyvin merkitty että opasta ei muutamia kohtia lukuunottamatta tarvittu. Noin 20 osallistujaa hajosi heti useampiin porukoihin ja kuinkas ollakaan itse päädyin vetämään yhtä ryhmää. Mihinkäs sitä yhteislenkkien vetäjä roolistaan pääsisi..
Mukana oli eri tason kahjoja, useilla oli kokemusta esimerkiksi NUTS-kiertueen pisimmiltä matkoilta ja pari kaveria kertoivat juosseensa mm. Transgrancanarian 125 kilometrin matkan. Jos katsotte tarkkaan niin kuvassa keskellä olevalla hepulla on jalassaan villasukat ja varvastossut! Eri polku-ultrilla hyväksi todettu yhdistelmä kuulemma.
Tiesimme etukäteen että yhden kierroksen mitta olisi 4.5 kilometriä ja nousua olisi 230 metriä. Todellisuudessa jokainen jonka kanssa juttelin sai yhden kierroksen mitaksi omalla kellollaan hyvin tarkasti 4.8 kilometriä.
Ekan kierroksen parikymmentä minuuttia tuntuivat helpoilta. Toki nousua ja ryteikköä oli reippaasti mutta vielä näin energisenä se oli aivan juostavaa. Hitaimmin menin alamäet koska ne olivat todella jyrkkiä ja muutamissa loivemmissa alamäissä oli liukasta. Muuten reitillä selvisi hyvin ilman nastoja, maasto on ollut tänä keväänä todella kuivaa myös näköjään Lahden seudulla.
Kuivaa ei todellakaan ollut suolla jonka reittimestari oli väen vängällä halunnut iloksemme. Kun lähdin ylittämään suota, sen päällä oli jääkansi jonka läpi jalat painuivat. En ollut kokenut koskaan mitään vastaavaa ja hetken jopa pelotti, sen verran vaikea oli saada suon ja jään läpi jalkaa nousemaan ja askeltaa eteenpäin.
Suovesi lienee kylmää kesälläkin mutta sitä se todella oli pakkaspäivänä. Pyöriteltiin porukalla päätämme ja mietimme miltä tuntuisi pulahtaa suohon uudelleen ja uudelleen koko pitkän päivän ajan. Kengät olivat aivan läpimärät hyisestä vedestä.
Kierros kuitenkin vain jatkui ja jatkui. Olin jo varma että kohta kurvattaisiin lähtöalueelle mutta taas teimmekin ylimääräisen lenkin johonkin tolkuttomaan nousuun.
Vihdoin 51 minuutin jälkeen sain laittaa ensimmäisen rastini seinään. 10.5 minuuttia per kilometri oli todella hyvää vauhtia tällä reitillä, olin tyytyväinen. Tunnin kierros sisältäen huollon olisi unelmavauhtia, olihan Toni laskenut että kolmen tunnin maratoonari pitäisi keskimääräisenä vauhtia 45 minuuttia per kierros. Minun edellinen noteeraukseni maratonilta on kuusi tuntia ja parhimmillaankin reilu neljä tuntia.
Söin geelin ja lähdin matkaan. Huoltopisteellä juttelin muiden kanssa ja kuin itsestään muodostui kolmikko jossa oli itseni lisäksi kaksi naista. Heistä tulikin seuraavien tuntien tukipilarini.
Juttelimme niitä näitä, nousimme mäkiä ylös. Vertailimme taustojamme ja päivän tavoitteitamme. Toinen heistä oli suunnistanut paljon ja pystyi kävellenkin etenemään rankimmissa kohdissa reippaammin kuin minä juoksin, toisella oli hurjat pohjat kovista hiihto- ja juoksumääristä. Vauhtimme täsmäsivät vielä tässä kohtaa todella hyvin.
Saavuimme toiselta kierrokselta klo 10.52. Takana oli yksi huoltotauko, noin 9.5 kilometriä metsää, 460 metriä nousua ja aikaa oli kulunut 1 tunti 52 minuuttia. Olin erinomaisessa vauhdissa, niin hauskalta kuin se min/km muotoon käännettynä kuulostaisikin.
Huollossa oli tarjolla keksejä, rusinoita, suklaata, sipsejä, kuivattuja hedelmiä, suolakeksejä, maapähkinöitä, banaania sekä proteiinijuomia. Myöhemmin päivällä olisi katettuna kanakeittoa ja jos joku jatkaisi yli yön niin tarjolle tulisi myös aamupuuroa.
Söin pussillisen irtokarkkia ja kirjoitin ylös muistiinpanoihini: Mahtavaa! Sellainen oloni todella oli. Eka kierros oli ollut vaikea koska koko ajan jännitti mitä ihmettä vielä olisi luvassa. Tokalla rundilla tiesi jo reitin metkut ja pystyi nauttimaan. Aurinko paistoi, reitti oli mahtava, seura huippua. Tätä elämä ja juoksu parhaimmillaan on!
Kolmas kierros ja reilut 14 kilometriä oli täynnä klo 11.51. Mussutin sipsiä ja olo oli edelleen hyvä, vauhti oli lähes identtinen kahteen ekaan verrattuna. Tasan tunnissa ehdin kiertää reitin ja pitää rauhallisen reilun mittaisen tauon. Kolmikkomme välille tuli välillä pieniä eroja mutta huoltopisteellä olimme kuitenkin yhdessä ja lähdimme taas matkaan samaan aikaan.
Olin ollut liikkeellä kolmisen tuntia kun seinä iski. Mentiin vasta neljättä kierrosta ja olin aivan loppu. Tajusin että olin syönyt vasta yhden geelin.. Miten voin olla näin tyhmä vaikka energiansaannista oli olemassa selvät sävelet ja plääni.
Toisaalta ymmärsin myös että vaikka söisin miten paljon, seinä iskisi aina jossain kohtaa kun alkaisin polttaa rasvaa tankatun energian sijaan. Jos takana olisi paljon harjoittelua ja pitkiä lenkkejä, tuo kohta tuntuisi helpommalta mutta näin olemattomalla kestävyysharjoittelulla se oli nyrkki naamaan. Tunkkasin mäkiä ylös käsillä reisiä painaen. Duunia!!
Tässä kohtaa tajusin että minkäänlainen haamusuoritus ei olisi tällä reitillä ja tällä kunnolla mahdollinen. Maratonia hippusenkin pidempi matka olisi samalla sekä minimi että maksimi.
Pääsin lopulta huoltoon klo 12.57 ja se tuntui paremmalta kuin mikään muu. Kierrokseen oli kulunut kuitenkin vain reilu viisi minuuttia kauemmin kuin aiemmin kun kulki hyvin. Tieto siitä sekä välipalan mättäminen kaksin käsin piristi mielialaa kummasti.
Olin toki jo joutunut kierroksella ohitetuksi kovimpien polkutykkien toimesta ja huoltopisteellä oli aina joku muukin. Huoltopisteellä ei hiljaisia hetkiä ollut, kaikki jakoivat kokemuksiaan niin tästä hetkestä kuin menneistä kisoistaan.
Vaikka itse taisteleminen mäissä tai suolla ovat tottakai merkittävin osa reissua niin silti sain eniten irti näistä hetkistä saunatuvalla. Näin mukavaa ja muita tsemppaavaa porukkaa en ole kokenut missään aiemmin. Täällä ei ollut egoja vaan kaikki olivat ihan oikeasti samalla polulla samaa raastavaa matkaa jakavia, jokainen omalla kierrosluvullaan.
Pitkä huolto paransi roimasti oloa mutta en päässyt enää juoksuun kiinni. Vaihtelin juoksua ja kävelyä mutta valtaosa matkasta kului jo kävellen. Energiat eivät riittäneet enää pitkiin juoksupätkiin mutta toisaalta muutuin koko ajan varovaisemmaksi. Kun samaa kohtaa raastetaan kymmeniä kertoja, kuivastakin maasta nousee kostea kura pintaan ja alamäet kiillottuvat liukkaiksi. Jokainen slaidi joka niissä oli vedetty teki seuraavan liu'un taas pykälän todennäköisemmäksi.
Reitti jakautui jo selvästi mielessäni kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa juostiin saunatuvalta tietä, pellon poikki ja helppoa polkua kohti ekaa nousua. Rymy on lyhyt mutta erittäin jyrkkä ja syke nousee tappiin helpon osuuden jälkeen. Sen jälkeen polkuja ylös ja alas, lähinnä ylös.
Toisen lyhyen tiesiirtymän jälkeen alkaa ns. välinousu joka on reitin kolmesta isosta mäestä raskain. Ihan hirvittävä, karmea taivaaseen kohoava seinämä. Kaadut eteenpäin, yrität tarttua kiinni mihin vain saat ja vetää itseäsi ylöspäin. Ei näissä mäissä ole mitään polkuja, näissä on juurakoita, kallioita, pieniä puita. Jos valitset väärin ja tartut kiinni irtonaiseen puunrunkoon - ehkä jonkun aiemman juoksijan irtirepimään - voi käydä huonosti. Rymyä ja rytyytä tai nöyrry ja palaa takaisin.
Keskinousun jälkeen on upeat maisemat, olet korkealla, juokset ohutta kaistaletta kallioiden välissä. Pudotus alas olisi huima ja todennäköisesti viimeisesi.
Muutamien tasaisten pätkien jälkeen noustaan vielä uudestaan yhä ylemmäs kunnes aletaan valmistautumaan laskuun. Lasku pitää ottaa varovasti mutta eniten harmittaa se mitä on luvassa. Suo sijaitsee keskimmäisen osuuden loppupuolella.
Kun kiersimme reittiä porukalla, yritimme päihittää suon. Vaihdoimme keulassa etenijää ja koetimme päästä sen yli kuivin jaloin mutta emme koskaan onnistuneet. Jokaisen tunnin ja kierroksen tunkkaamisen jälkeen kengät olivat kyllä jo kuivuneet mutta ei kukaan oikeasti olisi halunnut taas kastella tossuja.
Suolla kasvavat puut olivat saarekkeita joiden juurelle kun osui, pysyi kuivana. Mutta puut loppuivat ja lopulta oli vain pakko. Plumpsis litsis lätsis spruits. Jos joku oli parisataa metriä edelläsi tai takanasi ja sijaintina hänellä oli suo niin kuulit sen kyllä.
Jollain osuudella lakkasin välittämästä suosta ja ideaalista reitistä. Vedin vaan täysillä keskeltä. Upposin polviani myöten ja olin yltä päältä löyhkäävässä mudassa. Sen jälkeen nöyrryin taas loikkimaan saarekkeille.
Vika osuus piti sisällään reitin toisen laavun, upean näköalan järvelle ja pari kovaa nousua. Vika nousu juuri ennen maalia oli periaatteessa todella julma, näit jo saunamökin mutta silti piti lähteä tunkkaamaan ylös. Juuri huollon läheisyydestä johtuen tuo mäki oli minulle kaikista helpoin. Se oli jyrkkyydeltään ja pituudeltaan muutenkin minulle täydellinen. Jos ette kerro kenellekään niin taisin vähän rakastua..
Olin saavuttanut viisi kierrosta eli "puolimaratonin", todellisuudessa ehkä 24 kilometriä, klo 14.17. Takana oli 5 tuntia 17 minuuttia. Olin tajunnut että edellisellä huoltotauolla kun söin kaksin käsin, olin unohtanut juoda. En ollut siis juonut kahteen ja puoleen tuntiin pisaraakaan. Idiootti. Miten sekaisin pää voikaan mennä täällä. Join ehkä neljä desiä vettä, söin sipsejä ja geelin ja lähdin taas matkaan.
Joka huoltotauolla oli enemmän niitä jotka tulivat saunasta pyyhe päällä ja olivat lähdössä kotiin. Väki väheni hurjaa vauhtia. Tajusin että aika harva oli tullut tänne todella mittaamaan itseään, suurin osa teki vain raskaan polkutreenin esimerkiksi Karhunkierrosta ajatellen.
Kierroksiin kului nyt arviolta tunnin ja vartin verran. Kanakeitto oli ollut tarjolla jo monta tuntia mutta säästelin sitä mahdollisimman pitkään. Kauhoin lautasen ensin täyteen ja lusikoin tyhjäksi klo 15.35. Takana oli nyt kuusi kierrosta, vajaa 29 kilometriä ja 6 tuntia 35 minuuttia.
Pidin pitkän tauon, samoin Katja. Hän oli kierroksen minua edellä mutta koska hän väitti löytäneensä ratkaisun suolle niin lähdimme yhdessä matkaan. En pystynyt juurikaan juoksemaan mutta varmaan Katjakin kaipasi juttutoveria. Edellisenä iltana ostettu Sinuhe Egyptiläisen äänikirja alkoi ilmeisesti jo sen verran tympiä että mun huonotkin jutut oli ok.
Olin todella ylpeä Katjasta. Hän ei ollut oikeasti juossut koskaan aiemmin oikeilla poluilla eikä todellisuudessa varmaan ihan tajunnut mihin oli lähtenyt mukaan. Kun muilla oli parhaimmat mahdolliset polkukengät, Katjalla oli New Balancen M880:t. Siis se asvalttimaratossu jota olen teille lukijoille hehkuttanut jo vuosikausia.
Siinä pahimmassa nousussa eli keskinousussa sattui yksi pienistä kaatumisistani. Liukastuin ja kaikki kävi niin äkkiä että vaikka en varsinaisesti loukannut itseäni niin joka ainoa paikka kramppasi samaan aikaan. Vatsalihakset kramppasi niin etten ole koskaan tuntenut mitään vastaavaa. Mutta pakko oli jatkaa ja krampit laukesivat onneksi lihas lihakselta nopeasti. Ja kohta olisi taas se yksi huippuhetki edessä..
Pakko myöntää että tunsin itseni petetyksi. Katjan reitti suolla ei ollut yhtään häävimpi kuin omani!! Viimeiset kymmenen metriä oli pakko vetää hirveällä ketutuksella ja aggrella jäävedessä. Ja läpimärillä, mutaisilla tossuilla oli oikein kiva lähteä lipsuttelemaan kallioita ylös...
Sen jälkeen kun energiani loppuivat, kolmikkomme hajosi lopullisesti ja menin monta kierrosta yksin. Se oli henkisesti rankkaa. Jaksoin kyllä edetä mutta olisin kaivannut juttuseuraa. Katjan kanssa kierretty rundi numero seitsemän oli todella tärkeä.
Seitsemäs rasti seinään klo 17.02, matkaa takana noin 33.5 kilometriä. Olin saavuttanut ensimmäisen tavoitteeni ja ollut liikkeellä pidempään kuin koskaan ennen. Aiempi ennätykseni oli muutama vuosi sitten vetämältäni hieman alle kahdeksan tunnin polkuyhteislenkiltä.
Suurin osa oli jo lähtenyt kotiin, reitillä oli enää kuusi ihmistä. Huollolla oli yksinäistä eikä metsässäkään enää ketään kohdannut.
Tässä kohtaa teinkin jotain jota en ole tehnyt kertaakaan reilut kuusi vuotta kestäneen juoksuharrastukseni aikana. Käytin dopingia.
Aikoinaan päätin etten tule käyttämään kuulokkeita ja musiikkia koska se auttaisi valtavasti, se olisi selvää henkistä dopingia lenkkeilyssä. Olin kuitenkin pitänyt pienen varauksen että jos ja kun joskus lähestyn ultramatkoja, se saattaisi olla sallittua.
ADT ei onnekseni ollut paikalla joten kaivoin kuulokkeet ja kännykän repusta. Samalla kun poistin energiansäästötilan, puhelimeen alkoi tulla viestejä. Kiitos :) Sekä ne viestit että ennen reissua saamani tsempit olivat vahvasti mielessä. Olette minulle oikeasti todella tärkeitä ihmisiä enkä olisi koskaan päässyt näin pitkälle yksin.
Kuulokkeet korville ja matkaan. Huomasin että näillä ilmaiseksi saaduilla euron napeilla ei juosta tai ne putoaisivat joten pysyttäydyin mahdollisimman reippaassa kävelyssä. Olin kolmen kierroksen päässä tavoitteestani.
Kun kuuntelin lempibiisejäni, matka meni selvästi nopeammin kuin aiemmin yksin kiertämilläni rundeilla. Vaikka minulle oli koko ajan ollut selvää että onnistun, nyt olin siitä entistäkin varmempi. Olimme puhuneet Katjan kanssa että kiertäisimme viimeisen kierroksen yhdessä. Ensin kaksi kierrosta yksin musiikin kanssa, sitten grande finale maailman kovimman polku-ultradebytantin kanssa. Tässä ei ollut enää mitään epäselvää.
Kello 18.40 olin kiertänyt kahdeksan kierrosta, noin 38 kilometriä ja rymynnyt noin 1850 metriä nousua. Olin ollut liikkeellä lähes kymmenen tuntia. Lähetin viestit kavereille, söin vähän energiaa, heitin tarinaa viimeisimpien lopettaneiden kesken. Sain heiltäkin hurjan määrän tsemppiä.
Reitillä oli enää kolme ihmistä. Minä, Katja ja Sari siitä alkuperäisestä kolmikostamme.
Aurinko alkoi laskea yhä alemmas, se oli jo niin alhaalla että välillä ei nähnyt eteensä häikäisyn vuoksi. Lähdin yhdeksännelle kierrokselle, katselin auringon sävyttämää puunrajaa ja edessä kutsuvaa metsää. Shinichi Atoben upea tunnelmapala The Red Line soi kuulokkeissani kauniimpana kuin koskaan. Maaginen hetki. En voinut kuin herkistyä ja todeta miten routaisella pellolla huhtikuisena iltana voi kokea jotain niin lumoavaa.
On vaikea sanoin kuvata millaista on huomata miten kallio itkee ja lopulta nähdä valtavia jääpuikkoja siellä missä niitä ei vielä muutamia tunteja aiemmin ollut.
Otsalamppu oli jo taskussani valmiina mutta olin melko varma ettei sitä vielä tarvittaisi. Yhdeksän kierrosta eli reilut 43 kilometriä täyttyi ja kello oli 20.10. Reitillä oli enää yksi ihminen ja päätin odottaa niin pitkään että hän saapuisi. Ehdin istua alas ja ottaa pari sipsiä ja suolakurkun palaa kun ulkoa kuuluikin jo ääniä. Katja oli merkannut seinälle 11. rastinsa.
Laitoimme otsalamput päähän ja huikkasimme Tonille että viimeinen kierros alkaa nyt. Kävelimme läpi nousujen, läpi ryteikköjen, poluttomien metsien. Aurinko oli jo laskenut. Puhuimme kaikesta mitä olimme päivän aikana kokeneet.
Heitin hyvästit jokaiselle kohdalle mielessäni ja monelle myös ihan ääneen. Metsä oli ollut minulle todella hyvä. Minua ei ollut sattunut koko päivänä mihinkään kohtaan, en ollut kaatunut ja loukkaantunut.
Kaksi valokeilaa liikkuu metsikössä Päijät-Hämeen pimenneessä illassa. Kädet tarttuvat juurakoihin, kiviin ja kantoihin, vetävät matkaajaa ylemmäs. Molemmat tietävät minne olemme saapumassa. Ensimmäinen aloittaa "sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa" ja toinen vastaa "täytyy mennä läpi sen". Olemme tulleet viimeisen kerran suolle.
Hyvästi suo. Hyvästi jokainen mäki, männynkäppyrä, koivukuja ja kurapränni. Hei hei laavu. Viimeiselle nousulle tultaessa huudan ääneen. Rakastan sitä mäkeä. Se on paras mäki mitä olen koskaan juossut.
Varovasti viimeinen alamäki, sitten alaspäin viettävälle tielle ja olen loppusuoralla. Elämäni ensimmäinen ultrajuoksu on viimeisiä kymmeniä metrejä vaille valmis. Juostaan kilpaa mökille. Otsalamppujen valossa Katja laittaa itselleen 12. rastin ja minä itselleni 10. rastin. Aikaa on kulunut 12 tuntia 50 minuuttia.
Järjestäjien mukaan olin kulkenut 45 kilometriä, todellisuudessa ehkä vajaa 50 kilometriä. 48 tai 49, eipä sillä oikeastaan mitään väliä ole. 2300 nousumetriä.
Perjantaina tein unelmastani totta. En voi mitenkään väittää että olisin tehnyt tämän yksin. Kiitos jokaiselle joka on uskonut ja tsempannut minua siitä hetkestä kun vuonna 2010 hölkkäsin sata metriä ja olin aivan puhki siihen hetkeen kun otin tussin viimeisen kerran käteeni.
Tämä ei ole yksilölaji. Tämä ei ole matkani piste. Jos jokainen ihminen olisi sellainen kuin ne joita perjantaina polulla ja huoltopisteellä kohtasin, tämä maailma olisi täydellinen paikka.
Kiitos kun jaksoit lukea ja olet olemassa.
***
Lisää kuvia osoitteessa https://anttinousiainen.smugmug.com/2017-M%C3%B6kkiultra/ , siellä mm. hienoja otoksia nousurymystä ja suolta.
**
1370/5000
*
Uskalla unelmoida, jooko?
keskiviikko 12. huhtikuuta 2017
Pidä silmäsi auki ja olet vapaa näkemään kaiken.
Jäljellä on enää puolitoista vuorokautta ensimmäiseen pyrkimykseeni taivaltaa ultra-mittainen eli maratonia pidempi matka. Viime päivät ovat kuluneet lepäillen, lauantaina tein viimeisen harjoituksen.
Ja millainen tuo viimeistelyharjoitus olikaan! Piiiiiitkä, taukoineen yli viiden ja puolen tunnin mittainen polkujuoksu hyvässä seurassa. Osallistuin hyvin vapaamuotoiseen ekaa kertaa järjestettyyn polkutapahtumaan jossa kierrettiin Kullaan upea Joutsijärven retkeilyreitistö. Matkaan saattoi lähteä liukuvasti lauantaiaamupäivän aikana itselleen parhaiten sopivaan aikaan. Minun porukkaani osui kolme tuttua kaveria aiemmin järjestämiltäni yhteislenkeiltä.
Lähdettiin juoksemaan yhdeltätoista. Sää oli upea, aurinko paistoi. Vaijerilosseilla kaksi vesistön ylitystä, pitkospuita, kivikoita, juurakoita. Haastavaa maastoa jossa maisemia ehti katsella vain taukopaikoilla, muuten olisi kompastunut ja mahdollisesti loukannut. Ja sitä en todella halunnut, en enää vikalla lenkillä ennen mökkiultraa.
Maaston kunto näin aikaisessa vaiheessa kevättä mietitytti ja olin pakannut irtonastatkin reppuun. Niitä ei kuitenkaan tarvittu. Polut ja ikivanhat pitkospuutkin olivat hämmentävän kuivia, ne ovat yleensä kesälläkin olleet kosteampia. Outo juttu. Muutamissa varjopaikoissa oli edelleen jäätä mutta ne sai helposti kierrettyä polun viertä kulkien.
Pidettiin paljon taukoja ja syötiin rauhassa eväitä autiotuvilla ja laavuilla. Tämä oli muillekin tärkeä pitkään kisaan valmistava lenkki. Johanna on lähdössä Madeiran polku-ultraan pääsiäisen jälkeen, Kirsillä on ohjelmassa Karhunkierros toukokuussa.
Olin vetänyt Joutsijärvellä aiemmin kaksi pitkää polkuyhteislenkkiä joissa oli pummailtu enemmän tai vähemmän. Oltiin vitsailtu paljon aiheesta mutta tällä kertaa harhailua ei tullut, useampi muista tapahtumaan osallistujista oli kyllä juossut reitiltä vähän minne sattuu :D Aika hyvin muistin koko ajan mitä on luvassa, pari kertaa kaivoin kartan taskusta varmistaakseni että järkeilin reittiä oikein ja kyllähän se meni juuri niin kuin muistelinkin.
Parin tunnin jälkeen meinasin että kuntoni loppuu mutta kun olin mussuttanut pussillisen karkkia ja vetänyt geelin niin olo piristyi ihan valtavasti. Sama toistui useita kertoja. Loppumatkasta huomasin että geeleissä, joita en ollut aiemmin käyttänyt, oli kofeiinia. Yleensä en huomaa geelien vaikuttavan jaksamiseeni mutta kenties nyt tuo kofeiini oli se kaipaamani lisäbuusti. En juo koskaan kahvia joten geelissä ollut pienikin määrä saattaa vaikuttaa merkittävästi.
Tossu oli siis hyvällä syönnillä loppuun asti ja oltiin takaisin lähtöpisteessä puoli viiden maissa.
Vajaa 29 kilsaa josta varsinaista juoksua ehkä viitisen tuntia, varmasti yli puoli tuntia kului huoltotauoilla. Saman mittainen lenkki asvaltilla tai muulla kovalla alustalla olisi tuntunut kropassa useita päiviä, nyt ei tuntunut millään tavalla pahalta. Toki sunnuntaina tuntui että jotain oli tullut edellisenä päivänä tehtyä mutta täysin kivuttomasti kävelin useita kilometrejä ja pelasin pojan kanssa futista.
Ainoa valmistautumista varjostava asia on ollut huono nukkuminen. Olen valvonut liian myöhään vaikka herätys olisi aikaisin. Jos olen päässyt petiin ajoissa, olen heräillyt muutaman tunnin unien jälkeen ja valvonut monta tuntia nukahtaakseni juuri ennen kellon soittoa. Olin sunnuntaina ja maanantaina zombi ja voin fyysisesti pahoin, niin pahalta uniongelmat tuntuivat.
Kun on menossa juoksumatkalle joka parhaimmillaan kestää 24 tuntia, on oltava virkeä ja täynnä energiaa. Olenkin mennyt nyt parina edellisenä iltana yhdeksältä petiin ja aion jatkaa samaa vielä tänäänkin. Olo onkin nyt paljon parempi ja uskon jaksavani ihan hyvin perjantaina ja lauantaina.
Maanantaina mökkiultran osallistujat saivat järjestäjiltä sähköposteihinsa tiedotteen tapahtuman tarkemmista yksityiskohdista. Sekä reitti että huolto-olosuhteet ovat askeettiset, jopa armottomat. Käytössä on ulkohuussi, pihasauna ja sen terassi. Reitillä on suo joka kastelee kengät joka kierroksella. Jyrkkää nousua jota on vaikea edes kävellä ylös. Polutonta metsää.
Järjestäjät arvioivat että kolmen tunnin maratoonarilla kuluu 4.5 kilometrin kierrokseen keskimäärin 45 minuuttia. Reittiennätys on 33 minuuttia. On täysin mahdoton arvioida mitä on luvassa mutta varmasti voin olla tyytyväinen alle tunnin kierroksiin.
Oman vaikeutensa tuovat yön pimeys sekä kylmyys joka saapuu pääsiäiseksi. Vielä sunnuntaina ulkona saattoi olla ilman takkia kun varjossakin oli 13-14 astetta. Pääsiäisenä on pakkasta päivälläkin ja yöllä lämpötila tuntuu kymmeneltä pakkasasteelta. Varusteita, erityisesti lämmintä vaatetta pitää olla mukana todella paljon.
Pitää olla rohkea jotta uskaltaa kävellä polun vieressä. Vielä enemmän rohkeutta vaatii mennä sinne missä ei ole polkua lainkaan.
Jos kaikki menee hyvin, noin kymmenen tunnin jälkeen eli pitkäperjantain iltana olen saanut maratonin verran ja noin 2300 nousumetrin edestä taivallettua. Sen jälkeen siirryn kohti aiemmin käymättömiä mielen korpimaita ja vaikka mitä tapahtuisi, pitää jatkaa taistelua.
1360 / 5000
Ja millainen tuo viimeistelyharjoitus olikaan! Piiiiiitkä, taukoineen yli viiden ja puolen tunnin mittainen polkujuoksu hyvässä seurassa. Osallistuin hyvin vapaamuotoiseen ekaa kertaa järjestettyyn polkutapahtumaan jossa kierrettiin Kullaan upea Joutsijärven retkeilyreitistö. Matkaan saattoi lähteä liukuvasti lauantaiaamupäivän aikana itselleen parhaiten sopivaan aikaan. Minun porukkaani osui kolme tuttua kaveria aiemmin järjestämiltäni yhteislenkeiltä.
Lähdettiin juoksemaan yhdeltätoista. Sää oli upea, aurinko paistoi. Vaijerilosseilla kaksi vesistön ylitystä, pitkospuita, kivikoita, juurakoita. Haastavaa maastoa jossa maisemia ehti katsella vain taukopaikoilla, muuten olisi kompastunut ja mahdollisesti loukannut. Ja sitä en todella halunnut, en enää vikalla lenkillä ennen mökkiultraa.
Maaston kunto näin aikaisessa vaiheessa kevättä mietitytti ja olin pakannut irtonastatkin reppuun. Niitä ei kuitenkaan tarvittu. Polut ja ikivanhat pitkospuutkin olivat hämmentävän kuivia, ne ovat yleensä kesälläkin olleet kosteampia. Outo juttu. Muutamissa varjopaikoissa oli edelleen jäätä mutta ne sai helposti kierrettyä polun viertä kulkien.
Pidettiin paljon taukoja ja syötiin rauhassa eväitä autiotuvilla ja laavuilla. Tämä oli muillekin tärkeä pitkään kisaan valmistava lenkki. Johanna on lähdössä Madeiran polku-ultraan pääsiäisen jälkeen, Kirsillä on ohjelmassa Karhunkierros toukokuussa.
Olin vetänyt Joutsijärvellä aiemmin kaksi pitkää polkuyhteislenkkiä joissa oli pummailtu enemmän tai vähemmän. Oltiin vitsailtu paljon aiheesta mutta tällä kertaa harhailua ei tullut, useampi muista tapahtumaan osallistujista oli kyllä juossut reitiltä vähän minne sattuu :D Aika hyvin muistin koko ajan mitä on luvassa, pari kertaa kaivoin kartan taskusta varmistaakseni että järkeilin reittiä oikein ja kyllähän se meni juuri niin kuin muistelinkin.
Parin tunnin jälkeen meinasin että kuntoni loppuu mutta kun olin mussuttanut pussillisen karkkia ja vetänyt geelin niin olo piristyi ihan valtavasti. Sama toistui useita kertoja. Loppumatkasta huomasin että geeleissä, joita en ollut aiemmin käyttänyt, oli kofeiinia. Yleensä en huomaa geelien vaikuttavan jaksamiseeni mutta kenties nyt tuo kofeiini oli se kaipaamani lisäbuusti. En juo koskaan kahvia joten geelissä ollut pienikin määrä saattaa vaikuttaa merkittävästi.
Tossu oli siis hyvällä syönnillä loppuun asti ja oltiin takaisin lähtöpisteessä puoli viiden maissa.
 |
| Koska mulla ei ole mitään omaa mittaria niin kuvaa varten hyväksikäytin Johannan auttavaa kättä |
Vajaa 29 kilsaa josta varsinaista juoksua ehkä viitisen tuntia, varmasti yli puoli tuntia kului huoltotauoilla. Saman mittainen lenkki asvaltilla tai muulla kovalla alustalla olisi tuntunut kropassa useita päiviä, nyt ei tuntunut millään tavalla pahalta. Toki sunnuntaina tuntui että jotain oli tullut edellisenä päivänä tehtyä mutta täysin kivuttomasti kävelin useita kilometrejä ja pelasin pojan kanssa futista.
Ainoa valmistautumista varjostava asia on ollut huono nukkuminen. Olen valvonut liian myöhään vaikka herätys olisi aikaisin. Jos olen päässyt petiin ajoissa, olen heräillyt muutaman tunnin unien jälkeen ja valvonut monta tuntia nukahtaakseni juuri ennen kellon soittoa. Olin sunnuntaina ja maanantaina zombi ja voin fyysisesti pahoin, niin pahalta uniongelmat tuntuivat.
Kun on menossa juoksumatkalle joka parhaimmillaan kestää 24 tuntia, on oltava virkeä ja täynnä energiaa. Olenkin mennyt nyt parina edellisenä iltana yhdeksältä petiin ja aion jatkaa samaa vielä tänäänkin. Olo onkin nyt paljon parempi ja uskon jaksavani ihan hyvin perjantaina ja lauantaina.
Maanantaina mökkiultran osallistujat saivat järjestäjiltä sähköposteihinsa tiedotteen tapahtuman tarkemmista yksityiskohdista. Sekä reitti että huolto-olosuhteet ovat askeettiset, jopa armottomat. Käytössä on ulkohuussi, pihasauna ja sen terassi. Reitillä on suo joka kastelee kengät joka kierroksella. Jyrkkää nousua jota on vaikea edes kävellä ylös. Polutonta metsää.
Järjestäjät arvioivat että kolmen tunnin maratoonarilla kuluu 4.5 kilometrin kierrokseen keskimäärin 45 minuuttia. Reittiennätys on 33 minuuttia. On täysin mahdoton arvioida mitä on luvassa mutta varmasti voin olla tyytyväinen alle tunnin kierroksiin.
Oman vaikeutensa tuovat yön pimeys sekä kylmyys joka saapuu pääsiäiseksi. Vielä sunnuntaina ulkona saattoi olla ilman takkia kun varjossakin oli 13-14 astetta. Pääsiäisenä on pakkasta päivälläkin ja yöllä lämpötila tuntuu kymmeneltä pakkasasteelta. Varusteita, erityisesti lämmintä vaatetta pitää olla mukana todella paljon.
Pitää olla rohkea jotta uskaltaa kävellä polun vieressä. Vielä enemmän rohkeutta vaatii mennä sinne missä ei ole polkua lainkaan.
Jos kaikki menee hyvin, noin kymmenen tunnin jälkeen eli pitkäperjantain iltana olen saanut maratonin verran ja noin 2300 nousumetrin edestä taivallettua. Sen jälkeen siirryn kohti aiemmin käymättömiä mielen korpimaita ja vaikka mitä tapahtuisi, pitää jatkaa taistelua.
1360 / 5000
keskiviikko 5. huhtikuuta 2017
Mainio maaliskuu ja hurjan huhtikuun ensitahdit.
Maaliskuu oli loistava harjoituskuukausi. Ihan pelkkiä maaliskuun liikuntamääriä katsomalla siltä ei välttämättä tuntuisi mutta kun vertaa muihin talvikuukausiin niin ero on ihan mieletön. Palaset alkoivat loksahdella kohdalleen ja kiireisinäkin viikkoina löysin pieniä hetkiä jolloin harjoitella. Harjoitusten kesto olikin usein lyhyt mutta tärkeämpää oli saada lepopäivien määrää selvästi pienemmäksi.
Tein pitkästä aikaa vähän pyörylöitä havainnollistamaan sitä missä mennään.
Harjoituskerrat viimeisen puolen vuoden ajalta eri kuukausiin jaoteltuna. Tumman sininen on lokakuu, oranssi marraskuu jne. Viimeisin eli maaliskuu on turkoosi alue. Maaliskuussa 13 juoksulenkkiä ja 6 painonnostotreeniä eli yhteensä 19 harjoituskertaa. Se on yli neljännes viimeisen puolen vuoden harjoittelusta! Tämän lisäksi tein myös olohuoneessa levytankosetillä viisi kotitreeniä mutta niitä en ottanut tähän mukaan. Parinkymmenen minuutin kyykkypumppailua ei lasketa eihän ;)
Itse asiassa jinxasin nyt oikein mainiosti ostamalla tuon tangon ja painot kotiin. Tarkoitus oli käyttää sitä aina kun en ehdi harjoittelemaan kunnolla mutta nyt kun olen ehtinyt sekä salille että lenkkipolulle niin tanko on jäänyt vähälle käytölle. Ja hyvä niin! Toivottavasti jatkossakin kotona voi keskittyä muihin asioihin ja tanko pysyy hätävarana.
Tässä pyörylässä on viimeisen puolen vuoden juoksukilometrit eri kuukausien mukaan. Lokakuu on taas sininen, marraskuu oranssi ja lopulta maaliskuu turkoosina. Helppo vetää johtopäätös ettei talvikuukausina juoksu maistunut mutta ei se ihan niinkään ole. Jostain syystä en vain aina jaksanut nähdä vaivaa ja käydä lenkillä esimerkiksi ennen töihin menoa. Voisin ja jaksaisin liikkua säällä kuin säällä mutta nyt jostain syystä meni näin
Olen siis juossut viimeisen puolen vuoden kilometreistä tasan puolet loka- ja maaliskuussa. Maaliskuussa juoksin 75 kilometriä, se on vieläkin todella vaatimaton määrä mutta tasan yhtä paljon kuin tammi- ja helmikuussa yhteensä!
Moni laskee harjoittelumääränsä tunteina mutta itse en ole jaksanut siihen lähteä kun kello tai mittari ei ole koskaan mukana. Nopeasti harjoittelupäiväkirjasta räknäilin että maaliskuussa harjoitustunteja olisi kertynyt vajaa 18. Siihen päälle sitten kaikki muut ulkoilut ja käppäilyt vielä lisäksi. Kyllä tuollakin määrällä jo jonkinlainen peruskunto pysyy kasassa.
Etunojapunnerruksia tein maaliskuussa tasan 500, niihin ei varmaan montaa minuuttia lopulta yhteensä kulunut.
Huhtikuu ja viimeinen parin viikon jakso ennen ekaa ultrayritystäni alkoi viikonloppuna. Lauantai ja sunnuntai olivat virallisesti lepopäiviä mutta aika paljon ulkoilua ja kävelyä niihin mahtui pyöriessäni Helsingissä. Maanantaina palasin arkeen ja kävin kaverien kanssa juoksemassa 9 kilometrin verran metsässä, tsekkailtiin polkujen ja eri ulkoilureittien kuntoa. Se oli hyvin vaihteleva, osa reiteistä oli jäässä, osa todella märkiä ja osa jo täysin kuivia.
Eilen juoksin lounastauolla kolmen kilometrin lenkin jonka aikana 6x noin 100 metrin kovan vedon. Tänään teen painonnostoharjoituksen ja alan kerätä voimia lauantain pitkälle polkuseikkailulle. Jos se ei ota koville niin ensi viikolla voisi vielä maanantaina tai tiistaina verrytellä jalkoja lyhyillä hitailla lenkuroilla. Sitten ei olekaan kuin muutama päivä ja katsotaan miten kantti kestää...
Tein pitkästä aikaa vähän pyörylöitä havainnollistamaan sitä missä mennään.
Harjoituskerrat viimeisen puolen vuoden ajalta eri kuukausiin jaoteltuna. Tumman sininen on lokakuu, oranssi marraskuu jne. Viimeisin eli maaliskuu on turkoosi alue. Maaliskuussa 13 juoksulenkkiä ja 6 painonnostotreeniä eli yhteensä 19 harjoituskertaa. Se on yli neljännes viimeisen puolen vuoden harjoittelusta! Tämän lisäksi tein myös olohuoneessa levytankosetillä viisi kotitreeniä mutta niitä en ottanut tähän mukaan. Parinkymmenen minuutin kyykkypumppailua ei lasketa eihän ;)
Itse asiassa jinxasin nyt oikein mainiosti ostamalla tuon tangon ja painot kotiin. Tarkoitus oli käyttää sitä aina kun en ehdi harjoittelemaan kunnolla mutta nyt kun olen ehtinyt sekä salille että lenkkipolulle niin tanko on jäänyt vähälle käytölle. Ja hyvä niin! Toivottavasti jatkossakin kotona voi keskittyä muihin asioihin ja tanko pysyy hätävarana.
Tässä pyörylässä on viimeisen puolen vuoden juoksukilometrit eri kuukausien mukaan. Lokakuu on taas sininen, marraskuu oranssi ja lopulta maaliskuu turkoosina. Helppo vetää johtopäätös ettei talvikuukausina juoksu maistunut mutta ei se ihan niinkään ole. Jostain syystä en vain aina jaksanut nähdä vaivaa ja käydä lenkillä esimerkiksi ennen töihin menoa. Voisin ja jaksaisin liikkua säällä kuin säällä mutta nyt jostain syystä meni näin
Olen siis juossut viimeisen puolen vuoden kilometreistä tasan puolet loka- ja maaliskuussa. Maaliskuussa juoksin 75 kilometriä, se on vieläkin todella vaatimaton määrä mutta tasan yhtä paljon kuin tammi- ja helmikuussa yhteensä!
Moni laskee harjoittelumääränsä tunteina mutta itse en ole jaksanut siihen lähteä kun kello tai mittari ei ole koskaan mukana. Nopeasti harjoittelupäiväkirjasta räknäilin että maaliskuussa harjoitustunteja olisi kertynyt vajaa 18. Siihen päälle sitten kaikki muut ulkoilut ja käppäilyt vielä lisäksi. Kyllä tuollakin määrällä jo jonkinlainen peruskunto pysyy kasassa.
Etunojapunnerruksia tein maaliskuussa tasan 500, niihin ei varmaan montaa minuuttia lopulta yhteensä kulunut.
Huhtikuu ja viimeinen parin viikon jakso ennen ekaa ultrayritystäni alkoi viikonloppuna. Lauantai ja sunnuntai olivat virallisesti lepopäiviä mutta aika paljon ulkoilua ja kävelyä niihin mahtui pyöriessäni Helsingissä. Maanantaina palasin arkeen ja kävin kaverien kanssa juoksemassa 9 kilometrin verran metsässä, tsekkailtiin polkujen ja eri ulkoilureittien kuntoa. Se oli hyvin vaihteleva, osa reiteistä oli jäässä, osa todella märkiä ja osa jo täysin kuivia.
Eilen juoksin lounastauolla kolmen kilometrin lenkin jonka aikana 6x noin 100 metrin kovan vedon. Tänään teen painonnostoharjoituksen ja alan kerätä voimia lauantain pitkälle polkuseikkailulle. Jos se ei ota koville niin ensi viikolla voisi vielä maanantaina tai tiistaina verrytellä jalkoja lyhyillä hitailla lenkuroilla. Sitten ei olekaan kuin muutama päivä ja katsotaan miten kantti kestää...
8 päivää / 209 tuntia / 12 581 minuuttia / 754 879 sekuntia pitäisi vielä malttaa.
1310 / 5000
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)