Ensimmäinen ultrataivallukseni.

Kaksi valokeilaa liikkuu metsikössä Päijät-Hämeen pimenneessä illassa. Kädet tarttuvat juurakoihin, kiviin ja kantoihin, vetävät matkaajaa ylemmäs. Molemmat tietävät minne olemme saapumassa. Ensimmäinen aloittaa "sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa" ja toinen vastaa "täytyy mennä läpi sen". Olemme tulleet viimeisen kerran suolle.

Herätyskello soi kuudelta, tavarat oli pakattu jo illalla valmiiksi. Nopea aamupala, aivan liian monta kassillista tavaraa autoon ja matkaan. Tämä olisi se päivä jota olin odottanut siitä asti kun uskalsin alkaa unelmoimaan. Päivä jonka tiesin koittavan kyllä joskus mutta jonka ajankohta oli vuodesta toiseen suuren sumuisen kysymysmerkin peittämä.

En ollut tankannut aiemmin viikolla juurikaan ruokaa tai nestettä mutta olin pyrkinyt nukkumaan hyvin. Sen sijaan että olisin iltaisin syönyt kaksin käsin kaikkea mahdollista, menin aikaisin petiin ja yritin saada tankattua unta. Se onnistuikin melko hyvin ja olin normaalista poiketen aamuisin virkeä ja energinen.

Huomasin jo pari päivää ennen tapahtumaa että olin todella keskittynyt. Olin ajatuksissani enkä välttämättä kuullut tai nähnyt mitään. Kun minulta kysyttiin mitä tekisin pääsiäisenä kun juoksu on ohi, oli pakko naurahtaa vähän hermostuneesti. Minulla ei ollut aavistustakaan. Olin ostanut vain menolipun. Minua ei oikeastaan kiinnostanut pätkääkään mikään muu kuin se mitä pitkäperjantaina tapahtuisi.

Meille oli kerrottu että tapahtumakeskuksena toimivan mökin luokse päästettäisiin vain ensimmäiset autot, loppujen tulisi jättää auto noin puolen kilometrin päähän. Emme pitäneet sitä optiona koska todennäköisesti kun juoksut olisi juostu olisi aivan liian vaivalloista kulkea niin pitkälle. Saavuttiin paikalle ensimmäisinä, jo ennen kahdeksaa. Startti tapahtuisi yhdeksältä.

Veimme eväitä ja vaihtovaatteita huoltopisteenä toimivalle rantasaunalle. Pikkuhiljaa muitakin alkoi saapua paikalle ja vaihdoimme ajatuksia säästä ja tulevasta koitoksesta, arvoituksia täynnä oleva reitti kutkutti kaikkia. Varttia vaille yhdeksän tapahtuman järjestänyt Toni piti infon jossa käytiin läpi päivän yksityiskohtia.

Hytisimme kaikki kylmästä, minulla oli vielä toppatakki ja juoksutrikoiden päällä collarit mutta varpaat olivat jo lähes tunnottomat. Pakkasta oli muutamia asteita eikä lämpötilan pitäisi nousta päivän aikanakaan paljoa yli nollan. Kaikki halusivat jo lähteä liikkeelle.

Saunan seinällä oli iso ruudukko ja tussi johon jokaisen tulisi merkitä aina kierroksen jälkeen rasti ja viiden kierroksen välein myös väliaika.

Toni lähti vetämään ensimmäistä kierrosta mutta reitti oli niin hyvin merkitty että opasta ei muutamia kohtia lukuunottamatta tarvittu. Noin 20 osallistujaa hajosi heti useampiin porukoihin ja kuinkas ollakaan itse päädyin vetämään yhtä ryhmää. Mihinkäs sitä yhteislenkkien vetäjä roolistaan pääsisi..

Mukana oli eri tason kahjoja, useilla oli kokemusta esimerkiksi NUTS-kiertueen pisimmiltä matkoilta ja pari kaveria kertoivat juosseensa mm. Transgrancanarian 125 kilometrin matkan. Jos katsotte tarkkaan niin kuvassa keskellä olevalla hepulla on jalassaan villasukat ja varvastossut! Eri polku-ultrilla hyväksi todettu yhdistelmä kuulemma.

Tiesimme etukäteen että yhden kierroksen mitta olisi 4.5 kilometriä ja nousua olisi 230 metriä. Todellisuudessa jokainen jonka kanssa juttelin sai yhden kierroksen mitaksi omalla kellollaan hyvin tarkasti 4.8 kilometriä.

Ekan kierroksen parikymmentä minuuttia tuntuivat helpoilta. Toki nousua ja ryteikköä oli reippaasti mutta vielä näin energisenä se oli aivan juostavaa. Hitaimmin menin alamäet koska ne olivat todella jyrkkiä ja muutamissa loivemmissa alamäissä oli liukasta. Muuten reitillä selvisi hyvin ilman nastoja, maasto on ollut tänä keväänä todella kuivaa myös näköjään Lahden seudulla.

Kuivaa ei todellakaan ollut suolla jonka reittimestari oli väen vängällä halunnut iloksemme. Kun lähdin ylittämään suota, sen päällä oli jääkansi jonka läpi jalat painuivat. En ollut kokenut koskaan mitään vastaavaa ja hetken jopa pelotti, sen verran vaikea oli saada suon ja jään läpi jalkaa nousemaan ja askeltaa eteenpäin.

Suovesi lienee kylmää kesälläkin mutta sitä se todella oli pakkaspäivänä. Pyöriteltiin porukalla päätämme ja mietimme miltä tuntuisi pulahtaa suohon uudelleen ja uudelleen koko pitkän päivän ajan. Kengät olivat aivan läpimärät hyisestä vedestä.

Kierros kuitenkin vain jatkui ja jatkui. Olin jo varma että kohta kurvattaisiin lähtöalueelle mutta taas teimmekin ylimääräisen lenkin johonkin tolkuttomaan nousuun.

Vihdoin 51 minuutin jälkeen sain laittaa ensimmäisen rastini seinään. 10.5 minuuttia per kilometri oli todella hyvää vauhtia tällä reitillä, olin tyytyväinen. Tunnin kierros sisältäen huollon olisi unelmavauhtia, olihan Toni laskenut että kolmen tunnin maratoonari pitäisi keskimääräisenä vauhtia 45 minuuttia per kierros. Minun edellinen noteeraukseni maratonilta on kuusi tuntia ja parhimmillaankin reilu neljä tuntia.

Söin geelin ja lähdin matkaan. Huoltopisteellä juttelin muiden kanssa ja kuin itsestään muodostui kolmikko jossa oli itseni lisäksi kaksi naista. Heistä tulikin seuraavien tuntien tukipilarini.

Juttelimme niitä näitä, nousimme mäkiä ylös. Vertailimme taustojamme ja päivän tavoitteitamme. Toinen heistä oli suunnistanut paljon ja pystyi kävellenkin etenemään rankimmissa kohdissa reippaammin kuin minä juoksin, toisella oli hurjat pohjat kovista hiihto- ja juoksumääristä. Vauhtimme täsmäsivät vielä tässä kohtaa todella hyvin.

Saavuimme toiselta kierrokselta klo 10.52. Takana oli yksi huoltotauko, noin 9.5 kilometriä metsää, 460 metriä nousua ja aikaa oli kulunut 1 tunti 52 minuuttia. Olin erinomaisessa vauhdissa, niin hauskalta kuin se min/km muotoon käännettynä kuulostaisikin.

Huollossa oli tarjolla keksejä, rusinoita, suklaata, sipsejä, kuivattuja hedelmiä, suolakeksejä, maapähkinöitä, banaania sekä proteiinijuomia. Myöhemmin päivällä olisi katettuna kanakeittoa ja jos joku jatkaisi yli yön niin tarjolle tulisi myös aamupuuroa.

Söin pussillisen irtokarkkia ja kirjoitin ylös muistiinpanoihini: Mahtavaa! Sellainen oloni todella oli. Eka kierros oli ollut vaikea koska koko ajan jännitti mitä ihmettä vielä olisi luvassa. Tokalla rundilla tiesi jo reitin metkut ja pystyi nauttimaan. Aurinko paistoi, reitti oli mahtava, seura huippua. Tätä elämä ja juoksu parhaimmillaan on!

Kolmas kierros ja reilut 14 kilometriä oli täynnä klo 11.51. Mussutin sipsiä ja olo oli edelleen hyvä, vauhti oli lähes identtinen kahteen ekaan verrattuna. Tasan tunnissa ehdin kiertää reitin ja pitää rauhallisen reilun mittaisen tauon. Kolmikkomme välille tuli välillä pieniä eroja mutta huoltopisteellä olimme kuitenkin yhdessä ja lähdimme taas matkaan samaan aikaan.

Olin ollut liikkeellä kolmisen tuntia kun seinä iski. Mentiin vasta neljättä kierrosta ja olin aivan loppu. Tajusin että olin syönyt vasta yhden geelin.. Miten voin olla näin tyhmä vaikka energiansaannista oli olemassa selvät sävelet ja plääni.

Toisaalta ymmärsin myös että vaikka söisin miten paljon, seinä iskisi aina jossain kohtaa kun alkaisin polttaa rasvaa tankatun energian sijaan. Jos takana olisi paljon harjoittelua ja pitkiä lenkkejä, tuo kohta tuntuisi helpommalta mutta näin olemattomalla kestävyysharjoittelulla se oli nyrkki naamaan. Tunkkasin mäkiä ylös käsillä reisiä painaen. Duunia!!

Tässä kohtaa tajusin että minkäänlainen haamusuoritus ei olisi tällä reitillä ja tällä kunnolla mahdollinen. Maratonia hippusenkin pidempi matka olisi samalla sekä minimi että maksimi.

Pääsin lopulta huoltoon klo 12.57 ja se tuntui paremmalta kuin mikään muu. Kierrokseen oli kulunut kuitenkin vain reilu viisi minuuttia kauemmin kuin aiemmin kun kulki hyvin. Tieto siitä sekä välipalan mättäminen kaksin käsin piristi mielialaa kummasti.

Olin toki jo joutunut kierroksella ohitetuksi kovimpien polkutykkien toimesta ja huoltopisteellä oli aina joku muukin. Huoltopisteellä ei hiljaisia hetkiä ollut, kaikki jakoivat kokemuksiaan niin tästä hetkestä kuin menneistä kisoistaan.

Vaikka itse taisteleminen mäissä tai suolla ovat tottakai merkittävin osa reissua niin silti sain eniten irti näistä hetkistä saunatuvalla. Näin mukavaa ja muita tsemppaavaa porukkaa en ole kokenut missään aiemmin. Täällä ei ollut egoja vaan kaikki olivat ihan oikeasti samalla polulla samaa raastavaa matkaa jakavia, jokainen omalla kierrosluvullaan.

Pitkä huolto paransi roimasti oloa mutta en päässyt enää juoksuun kiinni. Vaihtelin juoksua ja kävelyä mutta valtaosa matkasta kului jo kävellen. Energiat eivät riittäneet enää pitkiin juoksupätkiin mutta toisaalta muutuin koko ajan varovaisemmaksi. Kun samaa kohtaa raastetaan kymmeniä kertoja, kuivastakin maasta nousee kostea kura pintaan ja alamäet kiillottuvat liukkaiksi. Jokainen slaidi joka niissä oli vedetty teki seuraavan liu'un taas pykälän todennäköisemmäksi.

Reitti jakautui jo selvästi mielessäni kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa juostiin saunatuvalta tietä, pellon poikki ja helppoa polkua kohti ekaa nousua. Rymy on lyhyt mutta erittäin jyrkkä ja syke nousee tappiin helpon osuuden jälkeen. Sen jälkeen polkuja ylös ja alas, lähinnä ylös.

Toisen lyhyen tiesiirtymän jälkeen alkaa ns. välinousu joka on reitin kolmesta isosta mäestä raskain. Ihan hirvittävä, karmea taivaaseen kohoava seinämä. Kaadut eteenpäin, yrität tarttua kiinni mihin vain saat ja vetää itseäsi ylöspäin. Ei näissä mäissä ole mitään polkuja, näissä on juurakoita, kallioita, pieniä puita. Jos valitset väärin ja tartut kiinni irtonaiseen puunrunkoon - ehkä jonkun aiemman juoksijan irtirepimään - voi käydä huonosti. Rymyä ja rytyytä tai nöyrry ja palaa takaisin.

Keskinousun jälkeen on upeat maisemat, olet korkealla, juokset ohutta kaistaletta kallioiden välissä. Pudotus alas olisi huima ja todennäköisesti viimeisesi.

Muutamien tasaisten pätkien jälkeen noustaan vielä uudestaan yhä ylemmäs kunnes aletaan valmistautumaan laskuun. Lasku pitää ottaa varovasti mutta eniten harmittaa se mitä on luvassa. Suo sijaitsee keskimmäisen osuuden loppupuolella.

Kun kiersimme reittiä porukalla, yritimme päihittää suon. Vaihdoimme keulassa etenijää ja koetimme päästä sen yli kuivin jaloin mutta emme koskaan onnistuneet. Jokaisen tunnin ja kierroksen tunkkaamisen jälkeen kengät olivat kyllä jo kuivuneet mutta ei kukaan oikeasti olisi halunnut taas kastella tossuja.

Suolla kasvavat puut olivat saarekkeita joiden juurelle kun osui, pysyi kuivana. Mutta puut loppuivat ja lopulta oli vain pakko. Plumpsis litsis lätsis spruits. Jos joku oli parisataa metriä edelläsi tai takanasi ja sijaintina hänellä oli suo niin kuulit sen kyllä.

Jollain osuudella lakkasin välittämästä suosta ja ideaalista reitistä. Vedin vaan täysillä keskeltä. Upposin polviani myöten ja olin yltä päältä löyhkäävässä mudassa. Sen jälkeen nöyrryin taas loikkimaan saarekkeille.

Vika osuus piti sisällään reitin toisen laavun, upean näköalan järvelle ja pari kovaa nousua. Vika nousu juuri ennen maalia oli periaatteessa todella julma, näit jo saunamökin mutta silti piti lähteä tunkkaamaan ylös. Juuri huollon läheisyydestä johtuen tuo mäki oli minulle kaikista helpoin. Se oli jyrkkyydeltään ja pituudeltaan muutenkin minulle täydellinen. Jos ette kerro kenellekään niin taisin vähän rakastua..

Olin saavuttanut viisi kierrosta eli "puolimaratonin", todellisuudessa ehkä 24 kilometriä, klo 14.17. Takana oli 5 tuntia 17 minuuttia. Olin tajunnut että edellisellä huoltotauolla kun söin kaksin käsin, olin unohtanut juoda. En ollut siis juonut kahteen ja puoleen tuntiin pisaraakaan. Idiootti. Miten sekaisin pää voikaan mennä täällä. Join ehkä neljä desiä vettä, söin sipsejä ja geelin ja lähdin taas matkaan.

Joka huoltotauolla oli enemmän niitä jotka tulivat saunasta pyyhe päällä ja olivat lähdössä kotiin. Väki väheni hurjaa vauhtia. Tajusin että aika harva oli tullut tänne todella mittaamaan itseään, suurin osa teki vain raskaan polkutreenin esimerkiksi Karhunkierrosta ajatellen.

Kierroksiin kului nyt arviolta tunnin ja vartin verran. Kanakeitto oli ollut tarjolla jo monta tuntia mutta säästelin sitä mahdollisimman pitkään. Kauhoin lautasen ensin täyteen ja lusikoin tyhjäksi klo 15.35. Takana oli nyt kuusi kierrosta, vajaa 29 kilometriä ja 6 tuntia 35 minuuttia.

Pidin pitkän tauon, samoin Katja. Hän oli kierroksen minua edellä mutta koska hän väitti löytäneensä ratkaisun suolle niin lähdimme yhdessä matkaan. En pystynyt juurikaan juoksemaan mutta varmaan Katjakin kaipasi juttutoveria. Edellisenä iltana ostettu Sinuhe Egyptiläisen äänikirja alkoi ilmeisesti jo sen verran tympiä että mun huonotkin jutut oli ok.

Olin todella ylpeä Katjasta. Hän ei ollut oikeasti juossut koskaan aiemmin oikeilla poluilla eikä todellisuudessa varmaan ihan tajunnut mihin oli lähtenyt mukaan. Kun muilla oli parhaimmat mahdolliset polkukengät, Katjalla oli New Balancen M880:t. Siis se asvalttimaratossu jota olen teille lukijoille hehkuttanut jo vuosikausia.

Siinä pahimmassa nousussa eli keskinousussa sattui yksi pienistä kaatumisistani. Liukastuin ja kaikki kävi niin äkkiä että vaikka en varsinaisesti loukannut itseäni niin joka ainoa paikka kramppasi samaan aikaan. Vatsalihakset kramppasi niin etten ole koskaan tuntenut mitään vastaavaa. Mutta pakko oli jatkaa ja krampit laukesivat onneksi lihas lihakselta nopeasti. Ja kohta olisi taas se yksi huippuhetki edessä..

Pakko myöntää että tunsin itseni petetyksi. Katjan reitti suolla ei ollut yhtään häävimpi kuin omani!! Viimeiset kymmenen metriä oli pakko vetää hirveällä ketutuksella ja aggrella jäävedessä. Ja läpimärillä, mutaisilla tossuilla oli oikein kiva lähteä lipsuttelemaan kallioita ylös...

Sen jälkeen kun energiani loppuivat, kolmikkomme hajosi lopullisesti ja menin monta kierrosta yksin. Se oli henkisesti rankkaa. Jaksoin kyllä edetä mutta olisin kaivannut juttuseuraa. Katjan kanssa kierretty rundi numero seitsemän oli todella tärkeä.

Seitsemäs rasti seinään klo 17.02, matkaa takana noin 33.5 kilometriä. Olin saavuttanut ensimmäisen tavoitteeni ja ollut liikkeellä pidempään kuin koskaan ennen. Aiempi ennätykseni oli muutama vuosi sitten vetämältäni hieman alle kahdeksan tunnin polkuyhteislenkiltä.

Suurin osa oli jo lähtenyt kotiin, reitillä oli enää kuusi ihmistä. Huollolla oli yksinäistä eikä metsässäkään enää ketään kohdannut.

Tässä kohtaa teinkin jotain jota en ole tehnyt kertaakaan reilut kuusi vuotta kestäneen juoksuharrastukseni aikana. Käytin dopingia.

Aikoinaan päätin etten tule käyttämään kuulokkeita ja musiikkia koska se auttaisi valtavasti, se olisi selvää henkistä dopingia lenkkeilyssä. Olin kuitenkin pitänyt pienen varauksen että jos ja kun joskus lähestyn ultramatkoja, se saattaisi olla sallittua.

ADT ei onnekseni ollut paikalla joten kaivoin kuulokkeet ja kännykän repusta. Samalla kun poistin energiansäästötilan, puhelimeen alkoi tulla viestejä. Kiitos :) Sekä ne viestit että ennen reissua saamani tsempit olivat vahvasti mielessä. Olette minulle oikeasti todella tärkeitä ihmisiä enkä olisi koskaan päässyt näin pitkälle yksin.

Kuulokkeet korville ja matkaan. Huomasin että näillä ilmaiseksi saaduilla euron napeilla ei juosta tai ne putoaisivat joten pysyttäydyin mahdollisimman reippaassa kävelyssä. Olin kolmen kierroksen päässä tavoitteestani.

Kun kuuntelin lempibiisejäni, matka meni selvästi nopeammin kuin aiemmin yksin kiertämilläni rundeilla. Vaikka minulle oli koko ajan ollut selvää että onnistun, nyt olin siitä entistäkin varmempi. Olimme puhuneet Katjan kanssa että kiertäisimme viimeisen kierroksen yhdessä. Ensin kaksi kierrosta yksin musiikin kanssa, sitten grande finale maailman kovimman polku-ultradebytantin kanssa. Tässä ei ollut enää mitään epäselvää.

Kello 18.40 olin kiertänyt kahdeksan kierrosta, noin 38 kilometriä ja rymynnyt noin 1850 metriä nousua. Olin ollut liikkeellä lähes kymmenen tuntia. Lähetin viestit kavereille, söin vähän energiaa, heitin tarinaa viimeisimpien lopettaneiden kesken. Sain heiltäkin hurjan määrän tsemppiä.

Reitillä oli enää kolme ihmistä. Minä, Katja ja Sari siitä alkuperäisestä kolmikostamme.

Aurinko alkoi laskea yhä alemmas, se oli jo niin alhaalla että välillä ei nähnyt eteensä häikäisyn vuoksi. Lähdin yhdeksännelle kierrokselle, katselin auringon sävyttämää puunrajaa ja edessä kutsuvaa metsää. Shinichi Atoben upea tunnelmapala The Red Line soi kuulokkeissani kauniimpana kuin koskaan. Maaginen hetki. En voinut kuin herkistyä ja todeta miten routaisella pellolla huhtikuisena iltana voi kokea jotain niin lumoavaa.

On vaikea sanoin kuvata millaista on huomata miten kallio itkee ja lopulta nähdä valtavia jääpuikkoja siellä missä niitä ei vielä muutamia tunteja aiemmin ollut.

Otsalamppu oli jo taskussani valmiina mutta olin melko varma ettei sitä vielä tarvittaisi. Yhdeksän kierrosta eli reilut 43 kilometriä täyttyi ja kello oli 20.10. Reitillä oli enää yksi ihminen ja päätin odottaa niin pitkään että hän saapuisi. Ehdin istua alas ja ottaa pari sipsiä ja suolakurkun palaa kun ulkoa kuuluikin jo ääniä. Katja oli merkannut seinälle 11. rastinsa.

Laitoimme otsalamput päähän ja huikkasimme Tonille että viimeinen kierros alkaa nyt. Kävelimme läpi nousujen, läpi ryteikköjen, poluttomien metsien. Aurinko oli jo laskenut. Puhuimme kaikesta mitä olimme päivän aikana kokeneet.

Heitin hyvästit jokaiselle kohdalle mielessäni ja monelle myös ihan ääneen. Metsä oli ollut minulle todella hyvä. Minua ei ollut sattunut koko päivänä mihinkään kohtaan, en ollut kaatunut ja loukkaantunut.

Kaksi valokeilaa liikkuu metsikössä Päijät-Hämeen pimenneessä illassa. Kädet tarttuvat juurakoihin, kiviin ja kantoihin, vetävät matkaajaa ylemmäs. Molemmat tietävät minne olemme saapumassa. Ensimmäinen aloittaa "sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa" ja toinen vastaa "täytyy mennä läpi sen". Olemme tulleet viimeisen kerran suolle.

Hyvästi suo. Hyvästi jokainen mäki, männynkäppyrä, koivukuja ja kurapränni. Hei hei laavu. Viimeiselle nousulle tultaessa huudan ääneen. Rakastan sitä mäkeä. Se on paras mäki mitä olen koskaan juossut.

Varovasti viimeinen alamäki, sitten alaspäin viettävälle tielle ja olen loppusuoralla. Elämäni ensimmäinen ultrajuoksu on viimeisiä kymmeniä metrejä vaille valmis. Juostaan kilpaa mökille. Otsalamppujen valossa Katja laittaa itselleen 12. rastin ja minä itselleni 10. rastin. Aikaa on kulunut 12 tuntia 50 minuuttia.

Järjestäjien mukaan olin kulkenut 45 kilometriä, todellisuudessa ehkä vajaa 50 kilometriä. 48 tai 49, eipä sillä oikeastaan mitään väliä ole. 2300 nousumetriä.

Perjantaina tein unelmastani totta. En voi mitenkään väittää että olisin tehnyt tämän yksin. Kiitos jokaiselle joka on uskonut ja tsempannut minua siitä hetkestä kun vuonna 2010 hölkkäsin sata metriä ja olin aivan puhki siihen hetkeen kun otin tussin viimeisen kerran käteeni.

Tämä ei ole yksilölaji. Tämä ei ole matkani piste. Jos jokainen ihminen olisi sellainen kuin ne joita perjantaina polulla ja huoltopisteellä kohtasin, tämä maailma olisi täydellinen paikka.

Kiitos kun jaksoit lukea ja olet olemassa.

***
Lisää kuvia osoitteessa https://anttinousiainen.smugmug.com/2017-M%C3%B6kkiultra/ , siellä mm. hienoja otoksia nousurymystä ja suolta.
**
1370/5000
*
Uskalla unelmoida, jooko?