Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus kun kirjoitin tänne. Onhan Wihastakin jo kuukausia.. eikun kaksi viikkoa. Viime viikkoina on tapahtunut niin paljon että tuntuu ihan mahdottomalta että tosiaan edellisestä kirjoituksesta on puolitoista viikkoa. Kiitos kaikille kommenteista tuohon Wiha-raporttiin niin täällä blogissa kuin muualla. Olisin voinut kirjoittaa vähän jälkifiiliksistä mutta ei ole ollut aikaa kirjoittaa eikä oikeastaan edes kuulostella niitä fiiliksiä. Ehkä kuvaavinta suhtautumiselleni ultramatkoihin ja elämääni on että en pitänyt sitä reissua kovinkaan raskaana. Olisin voinut jatkaa samaa raahustamista vaikka useammankin päivän. Se oli oikeastaan tosi kivaa. Loputon liike on turvasatama, kehä jonka ympäriltä kaikki muu katoaa ja josta ei haluaisi pois.
Olin vain pari päivää puolittain rampa - jalkapohjani ja jalkani muutenkin olivat hämmentävän hyvässä kunnossa - ja se olikin hyvä sillä elämäni isoin haaste urheilujohtajana odotti. Keväällä 2016 Painonnostoliiton seurallemme myöntämät 17- ja 20-vuotiaiden Pohjoismaiden mestaruuskisat olisivat vihdoin täällä. Kuukausien kova duuni huipentuisi yhteen viikonloppuun.
Tosielämän Peppi Pitkätossu, kolminkertainen pohjoismaiden vahvin tyttö eli meidän Suvi piirsi hienon kisalogon
Tykkään hoitaa asiat ajoissa ja kunnolla. Oli kyseessä sitten kisaruokailuiden menu tai illallisbanketin ohjelma tai tekniset ratkaisut itse kisapaikalla niin tein ne niin paljon etukäteen kuin mahdollista. Joihinkin asioihin ei voi kuitenkaan itse vaikuttaa ja viime tippaan jäi muiden toimijoiden vuoksi pari aika isoakin asiaa. Koko perjantain istuin töissä miettien ehtiikö kisapaidat tai käsiohjelmat saapua ajoissa. Käsiohjelmat saapuivat klo 13.15, kisapaidat vähän ennen kolmea. Jos ne olisi saatu vasta viikonlopun jälkeen niin niillä ei olisi tehnyt enää yhtään mitään. Tuhansien eurojen arvoista uhkapeliä jossa onneksi ei jäänyt mustapekka käteen.
Itse pistin pystyyn kisatoimiston kilpailuhotelliin perjantaina kahden maissa ja eka maajoukkue saapuikin samantien. Kotimaisissa kisoissa kaikki kisoihin liittyvät asiat tapahtuvat urheilutalolla, olikin outoa että kun muu seuraväki rakensi itse kisapaikkaa niin olin toisaalla. Sain kuitenkin kuvia, viestejä ja puheluita pääpaikalta ja tiesin muutenkin että meidän väki hoitaa kaiken kuntoon. On helppo johtaa ja olla vastuussa kun voi luottaa omaan porukkaansa sataprosenttisesti.
Olin kotona kymmenen jälkeen illalla ja palasin kisahotellille kahdeksalta aamulla. En nukkunut käytännössä yhtään, mielestäni otin lungisti mutta alitajunta taisi stressata ja käydä kovilla kierroksilla. En ole ikinä ollut kansainvälisissä painonnostokisoissa saati järjestänyt sellaista joten uusia asioita tuli ilmi ihan viime hetkillä. Kello 8.45 sain kuulla että kansallislaulut ja lippuseremoniat vievät oman aikansa palkintojenjakojen yhteydessä. Joo, palkinnot toki olivat valmiina mutta mitkä kansallislaulut ja liput?! Eipä ollut kenellekään tullut mieleen että tottakai kansainvälisessä kilpailutapahtumassa on ihan erilaiset palkintoseremoniat kuin kotimaisissa kilpailuissa. Soitin kisapaikalle ja vaikka keskustelumme oli luokkaa "ei mitenkään ehditä mitään kansallislauluja eikä todellakaan mitään lippuja" niin pari tuntia myöhemmin nekin olivat kunnossa.
Eka kisapäivä oli tolkuttoman pitkä. Pienien alkukangertelujen jälkeen tekniset ratkaisut toimivat kuin unelma ja kaikki sujui omalla painollaan. Illallisbanketin piti alkaa kisahotellilla klo 20 mutta oli selvää ettemme ehdi päättää kilpailua siihen mennessä. Olimme kyllä todella tehokkaita, levynvaihtajat juoksivat kilpaa lavalle ja sieltä pois koko pitkän päivän ajan ja esimerkiksi yhdellä teknisellä tauolla jaoin 6 minuutissa palkinnot neljän eri sarjan mitalisteille - siis soitimme myös neljä kansallislaulua - mutta vika palkintojenjako oli vasta noin klo 20.30. Aivan tolkuton väsymys painoi, meinasin pudota kun mut pyydettiin banketissa lavalle noutamaan ruotsalaisten kisavieraiden tervehdys.
Olin kotona klo 23 ja nukahdin saman tien. Nukuin todella hyvin ja seuraava päivä olikin helppo! Yksi lisätunti lepoa kellojen siirtämisestä johtuen osui tällä kertaa todella oikeaan paikkaan. Toka kisapäivä oli selvästi lyhyempi, pitihän muiden maiden joukkueiden ehtiä paluulennoilleen. Kello 15.30 annoin parhaan 20-vuotiaan poikanostajan palkinnon Tanskan huikealle
Omed Alamille ja kaksi tuntia myöhemmin halli oli tyhjennetty ja kisapaikka purettu ja siivottu.
Ennen kisoja olisin sanonut että en ole enää koskaan näin suuren kansainvälisen kilpailun johtajana. Omantoimen ohessa ilman kummempaa korvausta tehtynä aika kova savotta. Mutta tokan päivän helppuden jälkeen.. no, ei asiaa onneksi tarvitse miettiä ihan hetkeen. Pohjoismaiden mestaruuskisojen järjestelyt osuvat Suomelle noin viiden vuoden välein ja varmaan jollain muullakin seuralla on kiinnostusta niitä järjestää.
Meidän jengi on järjestänyt jo pitkään Suomen parhaat kisat ja nyt teimme sen myös kansainvälisellä tasolla. Okei, olen ehkä hivenen puolueellinen kommenteissani mutta kaikki se palaute mitä sain kisojen aikana ja niiden jälkeen on ollut kyllä todella hienoa kuultavaa. Toki virallisissa puheissa kisajärjestäjiä kehutaan aina mutta kun Pohjoismaiden liiton puheenjohtaja sanoi että olemme järjestäneet parhaat pohjoismaiset kilpailut vuosikausiin niin hän puhui aivan varmasti totta.
Välillä syksyn aikana tuntui jo toivottomalta kun yritti saada pakettia kasattua mutta nää tyypit jätti lopulta kisoista sellaisen jälkimaun että lähden hyvillä mielin kohti vuotta 2018 ja uusia kisoja.
3995 / 5000
