Latautunut mieli palautuneessa kehossa.

Lauantaina illalla oli vaikea kävellä. Sunnuntaina vielä vaikeampi. Erityisesti rappusissa kulkeminen oli haastavaa, loppuun asti jumiutetut reidet saivat polvien liikeradan pieneksi ja kivuliaaksi. Ilman kummempia toimenpiteitä alkuviikosta tuntui jo hyvältä ja eilen keskiviikkona en tuntenut enää missään lihaksessa minkäänlaisia maratonin jättämiä jälkiä.

Eilen olisi ollut illalla painonnostotreenit ja olon puolesta olisin hyvin sinne voinut mennä mutta olin jo aiemmin päättänyt että palailen harjoittelun pariin vasta loppuviikosta enkä tuota ajatusta lähtenyt enää muuttamaan. Olin myös miettinyt että ekat lenkit maratonin jälkeen olisivat tosi lyhyitä mutta nyt ei tunnukaan enää siltä. Voisin juosta vaikka huomenna perjantaina noin vitosen ja sunnuntaina vajaan kympin. Lauantaina painonnostoa. Katsotaan miltä tuntuu!

Mielestäni hallissa juokseminen oli paljon helpompaa kuin ulkona. Ei tarvinnut kantaa mitään mukana, mitä tahansa vaatetta, ruokaa tai juomaa sai parin minuutin välein. Tavallisilla maratoneilla huoltopöytien väli saattaa olla 5-10 kilometriä. Nyt se oli 400 metriä.

Sama koskee vessoja. Ennen maratoneja tulee aina mietittyä miten saisi vatsan toimimaan hyvin koska reitillä on jossain kohden yksittäinen bajamaja jos sitäkään. Nyt vedin koko maratonin ajan erilaisia geelejä joita en ollut käyttänyt koskaan ennen. Jos olisi mennyt pötsi sekaisin niin vessa olisi ollut lähellä - tyhjennys ja takas radalle. Ironista että nyt kun tällainen mahdollisuus oli niin ei mulla ollut mitään tarvetta vessoille missään vaiheessa :D

Voisi kuvitella että hallissa on tylsä juosta, samat seinät koko ajan. Toisaalta aiemmin juoksemillani maratoneilla on juostu asfalttitien reunaa ja ohitettu metsää, peltoa ja muuta aika geneeristä maisemaa. Jos juoksee maratonin Kolilla tai Mont Blancilla niin maisemilla on jo jonkinlainen merkitys. Kkeskityn niin vahvasti itse juoksuun että varsinkin vaikeilla hetkillä on erittäin vaikea havainnoida tai sisäistää sitä mitä ympärillä on. Silloin on täysin kääntynyt itseensä, omiin ajatuksiinsa ja omaan jaksamiseen. Maisemia enemmän saan apua siitä että juoksen muiden kanssa ja voi juttelemalla viedä ajatuksia pois väsymyksestä tai kivuista. Hallissa juoksuseuraa oli usein tarjolla ja kohtaamisia tapahtui paljon. Tavallisella maratonilla kohtaat jonkun juoksijan ehkä kolme kertaa: lähdössä, kerran kisan aikana ja maalissa. Nyt jonkun kanssa saattoi olla yhdessä kymmenen kertaa eri kisan vaiheissa.

Mielelläni juoksen jatkossakin maratoneja hallissa. Sanoin poppikselle kisan ekojen kierrosten aikana että vuoden päästä juostaan Espoossa sisärataa 24 tuntia ympäri. Epäilin myös että ajatus kaikkoaisi päästä pari tuntia myöhemmin. Kaiken kivun ja tuskan keskellä ei se ajatus kadonnut mihinkään. Tottakai vaikeilla hetkillä kiroaa koko touhun manan majoille mutta hetkeä myöhemmin tekeekin jo mieli alkaa bailaamaan. Syvimmistä murheen alhoista korkeimmille huipuille, sellaista kestävyysjuoksu matkan pidentyessä yhä vahvemmin on.

APK-hallimaraton oli mun neljäs maraton. Kolmen ekan maratonini loppuajoista laskettu keskiarvo on 4 tuntia 38 minuuttia. Juoksin hallissa 4 tuntia 36 minuuttia. Se oli siis täysin taustani mukainen suoritus.

Toivottavasti loppuvuodesta mulla olisi kasassa lähemmäs kymmenen maratonia. Voi olla ettei aina huvita harjoitella paljoa mutta nyt tiedän että voin juosta maratoneja lähes ilman treenaamista. Se ei ole välttämättä helppoa mutta täysin mahdollista se on.

Annan tänä vuonna fiiliksen viedä, kilometrejä kertyy sellaista tahtia kuin kertyy. Jos ei treenipoluilla tee mieli juosta pitkiksiä niin teen sen sitten lappu rinnassa kavereiden ja upean juoksuyhteisön keskellä.