tiistai 15. tammikuuta 2013

Tammitungos.

Tää on nyt sitä aikaa kun kuntoilublogeja perustetaan, googlen suosituin hakusana on "fitness" ja kuntosaleilla on tungosta. Itse en tosin sitä ole huomannut, omat treeniaikani ovat yleensä niitä rauhallisimpia eli arkiaamupäivät ja myöhäiset viikonloppuillat. Iltaisin on kuitenkin kuulemma kova ruuhka, jumpat on täynnä ja salillakin riittää väkeä. Hyvä juttu, toivottavasti suurin osa jatkaa myös huhtikuussa tai vaikka vielä lokakuussa. Tuntuu kuitenkin surulliselta ajatella että tänäkin tammikuuna moni tuhlaa rahansa vuoden tai jopa kahden vuoden salijäsenyyteen ja uusiin superhienoihin treenivaatteisiin. Joku varmasti onnistuukin mutta ehkä turvallisempi tapa olisi käydä tutustumassa eri saleihin ilmaisilla tutustumiskäynneillä, käydä salilla jossa on kuukausi- tai kymppikortti ja käyttää aluksi niitä vanhoja lenkkareita ja verkkareita. "On pakko treenata koska tuhlasin tähän niin paljon" riittää motivaatiokeinona ehkä viikoksi mutta ei kuukausiksi tai vuosiksi.

Lenkkipolulla pääsin tutustumaan tähän tungokseen sunnuntaina. Vaikka olen satoja kertoja juossut samassa metsässä samaa ulkoilutietä niin ikinä en ole nähnyt vastaavaa määrää kanssaliikkujia! Tammikuu, sunnuntai, kello 13, pakkasta kaksi astetta - ilmeisesti kaikki merkit olivat juuri oikeassa asennossa ja kävelijöitä, hiihtäjiä ja juoksijoita oli sen normaalin parinkymmenen sijaan varmaan sata! Ihan kiva juosta välillä niinkin että polulla on muutakin elämää kuin lehtien kahina ja omien askelten tasainen ääni.

Säärissä tuntui muuten omituiselta koko lyhyen kuuden kilometrin lenkin ajan, vähän kuin pientä penikkatautia. Mulla ei ole oikeastaan koskaan ollut säärien kanssa mitään ongelmia, joskus keväällä ekoilla asfalttilenkeillä talven jälkeen kova alusta hieman tuntuu ikävältä. Luulen että johtui nytkin samasta asiasta, olen vähentänyt juoksukilometrejä selvästi joulun jälkeen ja kun lunta ei ole satanut pariin viikkoon niin lenkkipolulta puuttui se pieni askellusta vaimentava lumikerros ja iskutus oli aika kovaa pitkästä aikaa.

Ihan muuten kuin tuo salitreenin lisääminen kahdesta kolmeen kertaan viikossa, ja samalla tehty päätös tehdä vuoroviikoin lyhyitä raskaita sarjoja ja pitkiä kevyempiä sarjoja, näkyisi ja tuntuisi jo selvästi lihaksissa. Syksyllä rannekipujen vuoksi jäädytin sarjapainot pitkäksi aikaa paikoilleen ja se tietysti vaikuttaa myös.

 

Penkkipunerruspaikka, leuanvetotanko, punttisedät ylöstyöntöjen kimpussa, kuntopyöriä, juoksumattoja! Sillä aikaa kun kävin suihkussa perheen legoinsinöörit (avovaimo ja poika) rakensivat huikean kuntosalin helpottamaan tammikuun ruuhkia! Tervetuloa meille kaikki alle 5cm pituiset treenaajat!

9 kommenttia:

  1. :D hieno sali ja ihan omassa kotona

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ja noi legoäijät vetää kyllä kunnon painoilla, hyvää motivaatiota :D

      Poista
  2. Wautsi, hieno kuntosali :)

    Mäkin olin tänään salilla ja tuli melkein ahdistus kun oli niin paljon porukkaa. Taisi olla joku "nuorten naisten tutustumispäivä", tosi paljon näytti olevan k.o. ikäryhmää tutustumiskäynnillä. Samoin koiralenkillä eilen tuli jatkuvasti reippailevia vastaantulijoita, kun yleensä saadaan kulkea ihan ylhäisessä yksinäisyydessä (ainakin melkein). En tiedä, itse toivon melkein että rauhoittuis vaan tää meininki jo..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on just se ikuisuuskysymys: toisaalta olisi hienoa että mahdollisimman moni innostuu ja jää tähän touhuun koukkuun mutta silti harmittaa kun tietää koko ajan että niin moni katoaa sen parin viikon tai parin kuukauden jälkeen..

      Kyllä tää tosiaan rauhoittuu, helmikuu on jo ihan toista kuin tammikuu!

      Poista
  3. Ihana toi legosali!

    Täälläpäin ei kyllä ole tungosta lenkkipolulla, kun sitä ei ole huollettu. Eilen just mietin, että olenkohan ainoa, joka uskaltaa jäisellä polulla juosta. En kyllä lenkkeile parhaisiin aikoihin, vaan tänäänkin aamukahdeksalta, jolloin aamuvirkut ovat käyneet jo ja unikeot vielä sängyissä.

    Kerroin muuten ennen joulua 400km tavoitteestain. Arvaat varmaan, että se täyttyi vaikeuksista huolimatta.
    28. joulukuuta eteeni tuli mahdottoman raskas neljän tunnin puutyöurakka, josta toipuminen olisi vienyt monta päivää, mutta aikaa loppujen 17km juoksemiseen oli enää kolme päivää.
    Jätin uudenvuodenaattoon 10km ja oli kyllä aikamoista taistelua selvitä kilometreistä 7-9, kun halu lopettaa oli kaikkein suurin. Katsoin mittaria varmaan viiden metrin välein. Lopulta päätin, että saan katsoa vasta tosi lähellä kotia seuraavan kerran.
    En ole koskaan ollut niin loppu lenkin jälkeen kuin kympin pamahdettua urheilukellon näyttöön. Teki mieli kontata yli jääneet puoli kilsaa kotiin, mutta kunnialla onnuin ja tein vielä kaikki tietämäni venytykset kaupan päälle.

    Tämän vuoden tavoite on tonni ja uskon vakaasti pääseväni siihen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtava tarina :) Eikö tuntunutkin loistavalta kun keräsit viimeisetkin tahdonvoimat ja taistelit sen kympin loppuun ja sait tavoitteen täyteen? Mittarin mukanaolo kyllä tuo aina tuon fiiliksen että matka etenisi toooosi hitaasti, sen takia juoksenkin aina reittejä joiden pituuden tiedän ilman mittaamista. Kellolla on vähän sama negatiivinen vaikutus.

      Sulla tulee tonni täyteen ja mulla 1100, siihen uskotaan!

      Poista
  4. Kyllä tuntui! Varmaan siksi venyttely sujuikin niin rattoisasti, vaikka olin ihan puhki :D
    Minä etenen aina vähän fiiliksen mukaan ja siksi pidän mittaria mukana melkeinpä aina. Eihän sillä periaatteessa mitään väliä ole, juoksenko 7 vai 8 kilsaa, mutta jotenkin on kiva saada just oikeat lukemat muistiin.

    Joo, siihen uskotaan ja se tulee toteutumaan!

    VastaaPoista