Epätoivoinen, joka on tietämätön epätoivoisuudestaan, on epätoivonsa tiedostavaan verrattuna askelen kauempana totuudesta ja pelastuksesta. Epätoivo itsessään on negatiivinen tila, tietämättömyys epätoivosta samoin. Mutta totuuden löytämiseksi on kuljettava jokaisen negatiivisen tilan kautta; sillä tässä yhteydessä pätee kansantarun opetus, että pahan taian hälventämiseksi koko sävelmä on soitettava takaperin, muutoin taika ei raukea. - Søren Kierkegaard
Tärkeintä on lähteminen, sanotaan Mika Kaurismäen klassikkoelokuvassa Arvottomat. Jos ei koskaan lähde on vaikea palata ja mikä olisikaan parempaa kuin palata kotiin oltuaan pitkään poissa.
Edellinen kirjoitukseni päättyi sanoihin "Kerron kuukauden päästä.". Siitä hetkestä on kulunut nyt 54 kuukautta ja 18 päivää. Nuuskamuikkunen on melko ennalta-arvattava hahmo lähtiessään aina syksyllä ja palatessaan seuraavana keväänä. Miksei voisi lähteä keväällä ja palata kahdeksantoista vuodenajan kuluttua?
Tämä blogini täytti tänä vuonna kymmenen vuotta ja olen usein unohtanut sen olemassaolon kokonaan. Se sisältää kuitenkin lähes 900 kirjoitusta ja joiltain vuosilta lähes päivittäisiä ajatuksia liikunnasta, urheilusta ja ylipäätään ihmisenä olemisesta. Toistaiseksi viimeisiksi jääneitä kirjoituksia leimaa eksistentiaalinen kriisi joka kohtaa kai meistä jokaista jossain vaiheessa, myös meitä jotka pidämme itseämme positiivisina ja idealistisina optimisteina.
Se miten näemme maailman ja elämän riippuu linsseistä joilla sitä katsomme. Noiden kirjoitusten jälkeen linssini ovat kirkastuneet ja erinäiset palaset ovat loksahdelleen yhteen. Olen uskaltanut luottaa polkuun jota olen lähtenyt kulkemaan ja polku on vienyt minua turvallisesti eteenpäin.
Tämä blogi on kertonut liikuntaharrastuksestani jota on leimannut omalaatuisuus ja nurinkurisuus. Lähdin liikkeelle talvella 2010-2011 sohvanpohjalta rapakunnossa ja kävelylenkkien kautta etenin kohti pidempiä lenkkejä ja itsensä ylittämisiä. Halu selvitä erilaisista haasteista ja päähänpinttymistä kasvoi kasvamistaan ja esimerkiksi vuonna 2016 läpäisin kuusi maratonia ilman että harjoittelin juuri ollenkaan jonka jälkeen siirryin maratonia pidemmille ultramatkoille.
Erilaiset haasteet pitivät minut liikkeessä ja mahdollistivat minuuden rakentamisen uudelleen kun elämä oli heitellyt ja olin vailla suuntaa. En juossut tuntikausia putkeen paetakseni vaan jotta minun ei tarvitsisi paeta. Sydämen pumpatessa kohisevaa vertaa suoniini ja metsän puhaltaessa iätöntä henkäystä keuhkoihini kykenin näkemään selvemmin kuka ja missä olen. Huurustuneet linssit kirkastuivat ja maailma näyttäytyi parhaassa valossaan.
Tuon edellisen kirjoitukseni eli maaliskuun 2018 jälkeen tein enää muutamia pidempiä haasteita. Lokakuussa 2018 hölkkäilin Tampereella Wihan kilometreillä 73 kilometriä. Jouluaattona 2018 poljin concept2:n kuntopyörää 100 kilometrin verran, aikaa tähän kului hieman alle viisi tuntia.
Helmikuussa 2019 täyttyi yksi elämäni suurimmista haaveista kun osallistuin Espoossa Endurance 24h:lle. Mahdollisuus olla mukana yhdessä maailman kovatasoisimmista ja suurimmista ultrajuoksutapahtumista oli jotain mitä kohti olin kulkenut vääjäämättä. Tavallaan tuo tapahtuma jäi liikuntahistoriani joutsenlauluksi enkä sen jälkeen löytänyt enää intoa harjoitteluun tai juoksutapahtumiin.
Kiersin 390 metrin mittaista sisärataa 92 kilometrin verran. En ollut harjoitellut käytännössä yhtään eivätkä jalat kestäneet. Ensiapupisteellä hoitajat puhkoivat rakkoja sen minkä pystyivät ja lopulta nilkutin rataa ympäri sukkasillani noin 15-20 minuutin kilometrivauhtia.
En voi suositella kenellekään tällaisia matkoja taivallettavaksi ilman kunnollista harjoittelua. Halusin luovuttaa monta kertaa ja luovutinkin mutta palasin aina uudelleen radalle. Ilman ystäviä ja tukijoita en olisi siihen pystynyt. Äärimmäisyyksiä tavoittelevien juoksijoiden heimo on kuin jaloin mahdollinen ystäväjoukko: ketään ei jätetä yksin ja jokaista pyritään tukemaan matkalla jota on päätetty kulkea. On häkellyttävää miten juoksutapahtumissa kohtaamani Elias lähti radan varteen vuorokaudeksi valvomaan ja huolehtimaan minusta. Sellaista on ihmisyys ja ystävyys parhaimmillaan.
Sain myöhemmin lahjaksi mukin jossa yllä oleva kuva on printattuna ja se säilöö nykyään hammasharjaani. Aamuin illoin saan muistutuksen siitä miten ihminen pystyy melkein mihin tahansa kun vain itsellä on tahtoa ja ympäriltä saa tukea. Kunpa kaikilla ihmisillä olisi vastaava talismaani valamassa uskoa omiin kykyihin sekä läheisiä jotka antavat varauksettoman tukensa ja rakkautensa tällä matkallamme.
Endurance24:n jälkeen elämäni palaset loksahtelivat pikku hiljaa paikoilleen ja mukavuudenhalu valtasi elämäni. Ultrajuoksu on äärirajoilla tapahtuvaa tuskan ja epämukavuuden sietoa jonka tavoitteena on itsensä ylittäminen. Tällaiselle en ole viime vuosina enää löytänyt tarvetta. Liikunta on ollut hyvän mielen kevyttä ulkoilua mm. kävelylenkkien merkeissä.
2020 syksyllä lenkkeilin jälleen hieman enemmän, mm. omatoimisen puolimaratonin ja mielessä oli paluu leppoisalle maratonille mutta perhepiirissä ollut sairastuminen kaatoi suunnitelman.
Tammikuun alussa 2021 sairastuin itse mystisesti. Rintakipuja, hengenahdistusta, leposyke 120. Kovia kipuja eri puolilla päätä ja yläkroppaa. Sain apua parhailta mahdollisilta asiantuntijoilta mutta esimerkiksi neurologian ylilääkäri ei löytänyt syytä oireiluun vaikka mm. kuvantamistutkimuksia tehtiin laajasti. Lopulta puolen vuoden kuluttua löysin erinomaisen urheilulääkärin jonka määräämissä verikokeissa löytyi poikkeuksellisen korkeat mykoplasman vasta-arvot - S -MypnAbG oli yli 400. Mykoplasma iskee joskus harvoin keuhkojen sijaan keskushermostoon ja nyt olen tämän erittäin ikävän taudin kokemusasiantuntija. Palautuminen taudista on ollut pitkä ja hidas prosessi.
Nykyään toimin liikunnan ja urheilun parissa monissa eri rooleissa niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Syksyllä 2019 valmistuin Varalan urheiluopistosta ammattivalmentajaksi ja olen saanut kunnian toimia lukuisien hienojen ihmisten valmentajana kuntoliikkujista kilpaurheilijoihin.
Tänään herättyäni koin oudon tunteen jota en ole kokenut aikoihin. Paloin halusta lähteä hikoilemaan. Puolisen tuntia crossareilla ja soutulaitteella, paita litimärkänä hiestä. Mieleeni tuli ajatus että ehkä sittenkin joskus vielä?
En ole koskaan oikein pitänyt syksystä. Lehdettömät puut ovat näyttäneet minusta kuolleilta. Olen kuitenkin kuullut että puut eivät suinkaan ole kuolleet; ne nukkuvat.
On aika kerätä voimia kasvuun ja kukoistukseen.
