maanantai 16. toukokuuta 2016

Syntymäpäivän ajatuksia.

Sanonnan mukaan lapsista tulee vanhempiensa kaltaisia. Omalla kohdallani olen halunnut että se tarkoittaisi lempeiden ja humaanien arvojen, sosiaalisten taitojen ja avoimen mielen lisäksi aktiivista elämäntapaa. Sitä joka itselläni oli niin pitkään kadoksissa ja jonka löytyminen oli parasta mitä lapsen saamisen lisäksi voi tapahtua.

Joka päiväinen liikkuminen on ollut meillä hyvin pitkään vapaata, pihapelejä ja liikuntaa ilman aikatauluja tai valmentajia. Iän karttumisen myötä myös tarve ja halu ohjatuille harrastuksille on kasvanut. Vanhemmuus on ennen kaikkea vastuuta ja sitä se on myös harrastusten kanssa. Kun lapsi haluaa harrastaa, vanhemman on tehtävä päätöksiä niin taloudellisista, ajankäytöllisistä kuin myös kasvatuksellisista näkökulmista käsin.

Poika on käynyt painonnostotreeneissä puolentoista vuoden ajan ja kasvanut lajiin sisään tietysti minun myötäni. Ujosta ja arasta, treenien pienimmästä osallistujasta niin kooltaan kuin iältään on tullut nopeassa ajassa konkari joka haluaa kilpailla niin paljon kuin mahdollista. Hakea onnistumisia ja näyttää innolla opittuja taitojaan paitsi itselleen niin tietysti myös muille.

Koko alkuvuoden poika on puhunut uuden lajin aloittamisesta, mielellään joukkuelajin. Soittelin eri seurojen valmentajille, tutustuin harjoitusvuorojen sijoitteluun, kustannuksiin.. Lopulta löytyi sopiva laji ja seura. Koripallojoukkueella olisi harjoitukset vain kerran viikossa ja niiden sijainti ja ajankohta olisivat täydellisiä.

Koripallonkaan pelaaminen ei ole täyttänyt nälkää liikkua ja urheilla enemmän. Puheet futistreeneistä eivät ole laantuneet kun potkitaan tuntikausia pihamaaliin.

Jalkapallotreenejä on usein, 8-vuotiailla kolmesti viikossa. Turnauksia ja pelejä on jatkuvasti. Harrastaminen on myös kallista, esimerkiksi painonnosto maksaa 80 euroa vuodessa ja se sisältää kaiken harjoittelun, kisat, nostoasun jne. Ainoastaan monen päivän leireissä on pieni omavastuu. Tuolla rahalla ei palloa potkita kuin omassa pihassa iskän kanssa.

Mutta en myöskään ole valmis miettimään sitä ajatusta että kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä poika sanoisi että olisin halunnut lapsena pelata jalkapalloa mutta minun ei annettu. Se on yksinkertaisesti ajatus jota en voi miettiä enkä hyväksyä. Joten tottakai, jos halua riittää niin jalkapallotreenit ovat seuraava täyte perheen kalenteriin.

TV1 on esittänyt kevään ajan Futisvanhemmat-sarjaa. Odotin sitä innolla mutta petyin pahasti. En itse ohjelmaan vaan niihin futisvanhempiin. Kovin monelle lapsen harrastaminen on pakkopullaa, syy esittää marttyyriä ja vetää perheriidoissa esiin "etkö ymmärrä mistä olen vuoksesi luopunut"-kortti. Ohjelman mukaan futisvanhemmat ovat suorastaan uhreja ja sijaiskärsijöitä vaiheessa jota myös lapsuudeksi ja nuoruudeksi kutsutaan.

Urheilun ja liikunnan tulisi olla intohimoa ja rakkautta, paloa itsensä haastamiseen ja liikuttamiseen, niin lapsilla kuin aikuisilla. Ohjelman lapset tuntuvat liian usein tekevän asioita kuin pakotettuna. Isä ostaa uuden iphonen kun riittävä tuntimäärä omatoimista harjoittelua on takana?! Omatoimisen harjoittelun tulisi tapahtua siksi että haluaa tehdä sitä enemmän kuin mitään muuta. Futisvanhemmat kuskaavat 15-vuotiaita harjoituksiin, ostavat satojen eurojen huippuvarusteita ja viettävät kaiken aikansa kentän laidalla. Aivan kuin heitä pelottaisi että jos he eivät tee niin, lapsi lopettaa harrastamisen. Ei voi välttyä ajatukselta että moni näistä pojista olisi talenttiakatemian sijaan onnellisempi jossain harrastejoukkueessa jossa saisi elää ja toteuttaa itseään - niin, rakkaudesta lajiin.

Ei voi olla niin että jos jotain aloittaa niin sitä ei voi myöskin lopettaa. Se ei ole luovuttamista tai epäonnistumista. Tai jos onkin niin parhaat päätökseni ja ne asiat jotka ovat minua elämässä vieneet eteenpäin ovat sitten olleet epäonnistumista. Usein on parempi päästää irti kuin pitää kiinni.

Elämä vihreällä veralla, koripallokentillä ja painonnostosaleilla jatkuu ja olen innolla täydestä sydämestäni mukana mutta vain niin kauan kuin se tuntuu oikealta.  

(c) Katrina Virtanen
Hyvää syntymäpäivää maailman parhaalle pojalle. Do the right thing , nyt ja aina.

7 kommenttia:

  1. Asiaa! Täällä ollaan samojen asioiden äärellä. Hienoa, että lapsesi on löytänyt mielekkäitä harrastuksia. Ja painonnostohan on loistava isä-poika -harrastus!

    Meillä lapset haluaisivat harrastaa vaikka mitä. Aika ja raha ovat valitettavasti esteenä. Kahden harrastavan lapsen kanssa arki on yhtä härdelliä. Myönnän, että joskus laiskottaa ainaiset viemiset ja tuomiset, mutta kun käytän treeniajan juoksuun, kaupassa käyntiin tai lukemiseen, arki itse asiassa helpottuu. Musta ei ikinä olisi kentän laidalla seisojaksi. Onneksi lapset ymmärtävät sen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niitä haluttuja harrastuksia tuntuu tulevan joka päivä lisää. Pitää vain yrittää tarkkailla mitkä on niitä joista puhutaan oikeasti pidempään ja joihin voisi olla pysyvämpää intoa.

      Mäkään en tajua miksi pitäisi seisoa treenit alusta loppuun kentän reunalla ja sitten valittaa että miten kaikki aika menee lapsen harrastuksissa! Voihan tosiaan vaikka juosta sen harjoituksen ajan, onnistuu missä vain.

      Poista
  2. Mulla ei ole lapsia, joten vanhemman näkökulmasta en asiaa osaa ajatella. Lapsena kyllä olin erittäinkin aktiivinen harrastaja. Aika on ehkä sillä tavoin muuttunut, että ennen vain vähemmistön vanhemmat oli aktiivisesti mukana. Taikka sitten siihen vaikuttaa myös se, että olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa treenipaikat ym. oli väistämättä lähellä. Onnellinen olen kyllä lapsuuden harrastuksista ja niistä on sikana hyviä muistoja. Monenlaista tuli kokeiltua, jotain vähän vakavammin kuin toista. Pakko ei ollut mihinkään, mutta jos lisenssit ym. kisakaudeksi maksettiin, tarkoitti se myös sitoutumista harkkoihin sille kaudelle, eli jonkinlaista pohdintaa piti kuitenkin itse tehdä kuinka valmis ja halukas on jotain tiettyä juttua harrastamaan. Siitäkin olen tänä päivänä kiitollinen vanhemmilleni :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä näkökulma. Valmentajana on joskus ikävä nähdä tilanteita joissa lapsi tuodaan harjoituksiin pakolla koska maksu on maksettu. Onhan se ikävää että rahaa menee hukkaan mutta virheitä sattuu kaikille ja niistä oppii, niin lapsi kuin aikuinenkin. Uuden harrastuksen aloittamisen kynnystä ei pitäisi nostaa niin korkeaksi että mahdolliset turhat maksut pelottaa ja karkottaa jo valmiiksi. Onneksi monia harrastuksia voi rauhassa kokeilla ennen kuin lasku lähtee vanhemmille!

      Poista
    2. Mä luulen, et siinä oli enemmän kyse siitä, et piti tavallaan miettiä sitä haluaako sitoutuu ja kisata ja jos haluaa, niin sit pitää myös ei niin hyvinä päivinä sitoutuu treeneihin. Tokikin montaa harrastusta oli jo kisakausia takana, eli sitä tavallaan tiesikin mihin lähtee.

      Harrastusmaksut on epäilemättä tietyissä lajeissa aika päätä huimaavia. Onneksi useimmiten taitaa olla kuitenkin jonkinlaista koeaikaa tarjolla, jonka jälkeen voi sitten funtsia sitä kiinnostaako homma vai ei.

      Poista
  3. Meillä treeneihin lähtö on välillä hankalaa, mut treenien jälkeen on hyvä fiilis ja ollaan hyvällä mielellä. Jääkiekko on 5 kautta takana, poika täyttää syksyllä 10. Omasta tahdostaan kiekkoilun aloitti ja tykkää kovasti. Muutama viikko sitten poika aloitti fudiksen. Joukkue perustettiin tutuista kiekkopojista ja valmentajana toimii kiekkojoukkueesta tutut aikuiset. Kivaa on ollu näissäkin treeneissä. Treenimatkat kuljetaan pääasiassa kävellen tai pyörällä. Kiekkokamojen roudaamisessa on oma hommansa, onneks apua on saatavilla. Yritän järjestää niin ettei pojan tarvii yksin kamoja roudata.
    Ite viihdyn hyvin kentän laidalla ja mielelläni osallistun joukkueen talkoisiin (mun mielestä kyseessä on vaan yks joukkue vaik lajeja onki kaks ja molemmat on eri seurojen alla). Viihdyn kentän laidalla, koska meillä on vanhempien kesken hyvä henki ja osasta on tullu ystäviä. Lisäks musta on kiva seurata poikien kehitystä.
    Joskus on treenit jätetty väliin, jos poika ei yksinkertaisesti jaksa, mut harvemmin sitä tapahtuu. Treenejä/pelejä on n. 5 kertaa viikossa, fudista 3.
    En usko kasvattavani ammattiurheilijaa, mut toivottavasti liikunnallinen elämäntapa jää. Toki saa hän valita ammattilaisuudenkin, jos rahkeet riittää. ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teillä tuo onkin toiminut aina hyvin enkä ole saanut koskaan sellaista kuvaa että harrastaminen olisi joku taakka tai riesa. Sun kaltaisista vanhemmista ois pitänyt kertoa mun mielestä enemmän tossa Futisvanhemmat-ohjelmassa, mutta ehkä sellaista näkökulmaa ei sitten haettu tai haluttu.

      Lätkäkamojen roudaaminen on niin haastava urakka että siinä tarvitaan kuskeja mutta futis ja moni muu laji on onneksi helpompia. Kunhan matka ei ole pitkä niin on helppo ryhtyä omatoimiseksi!

      Poista