Juoksu - nautintoa, tuskaa, huumetta vai lääkettä?

"Olin kiertänyt samaa lenkkiä pyörällä satoja kertoja edellisten päivien aikana, mutta yhtäkkiä kaikki näytti erilaiselta. Hautakiviä putkahteli esiin siellä täällä edessäni olevasta asvaltista. Minun oli pakko koettaa pujotella niiden välistä. Tätä jatkui 20 minuutin ajan. Tuntui kuin olisin ollut tietokonepelin sisällä. Tiesin, että unenpuute oli iskenyt minuun tosi pahasti ja päätin lopettaa siltä päivältä."

Näin kertoo Erik Seedhouse dekatriathlonin aiheuttamista fiiliksistä. Siis minkä? Luulin tuntevani ihan kohtuullisesti triathlonin ja sen eri kilpamatkat mutta dekatriathlon kuulosti ihan oudolta. Vanha Ultrajuoksija-lehti kertoi että kyseessä on triathlon jossa kilpaillaan teräsmiestriathlon kymmenkertaisella matkalla - siis 38 kilometriä uintia aluksi, sen jälkeen pyöräillään kevyet 1800 kilometriä ja vielä juostaan kymmenen maratonia, siis 422 kilometriä. Kisa kestää noin 9 vuorokautta.

Täyttä hulluutta, ei siis mitään järkeä. Näin ajattelin minäkin vaikka pidän itseäni aika suvaitsevaisena kaverina joka ymmärtää aika hyvin ultrajuoksijoita ja muita kestävyysurheilun rakastajia. Sitten aloin miettimään vähän tarkemmin, Seedhouse ja kumppanit pyörivät mielessä lenkeillä ja muissa harjoituksissa.  Ehkä nämä tyypit eivät ole hulluja juuri siksi että he ovat löytäneet oman juttunsa? Jos on noin paljon energiaa, paloa ja intohimoa niin ehkä tuo on ihan hyvä keino purkaa sitä. Kohtuullisen turvallisesti moneen muuhun äärimmäiseen harrastukseen verrattuna.

Mikä kestävyysurheilussa sitten viehättää, ollaanko me masokisteja jotka nauttivat kivusta joka eittämättä jossain kohdassa pitkän matkan varrella iskee? En usko että kipu on kenelläkään se juttu vaan halu pystyä ylittämään se. Olemaan vahvempi kuin ne pahat tuntemukset. Tuntea niin kovaa voitontahtoa ja paloa itsensävoittamiseen ettei ole väliä jos jalat hiertyvät rakoille ja kisan jälkeen sukat ovat veriset. Se fiilis ettei ole keskeyttänyt vaan on tehnyt sen mitä aikoi keskeyttämättä, ylittää kivun. 

 Ei kestävyysjuoksijat ole mitään masokisteja vaan ehkä enemmänkin hedonisteja, nautiskelijoita. Pitkillä lenkeillä voi uppoutua omaan mieleensä ja löytää sisäistä rauhaa todella hienolla tavalla samalla kun takoo kroppaansa kovaan iskukykyyn. Jotkut pienet kivut voivat joskus jopa saada hymyilemään kun tietää että ne ei ole mitään, että pystyy lannistamaan ne mielenlujuudella ja nauttimaan matkasta siitä huolimatta.

Juokseminen on eittämättä terapiaa, ehkä juuri siksi on niin helppo sanoa että olisimme hulluja jos emme juoksisi, emme siksi että juoksemme. Aluksi se voi olla kuin lääke mutta nopeasti siitä muodostuu kuin huume. Se ei aina tunnu hyvältä mutta silti sitä on pakko saada, usein koko ajan enemmän ja enemmän. Silloin kun et ole juoksemassa mietit koska saat sitä seuraavan kerran, missä ja kenen kanssa. Minkälainen annos on milloinkin sopiva? Tarvitaanko lyhyttä ja nopeaa, pitkää ja rauhallista. Kevyttä rullailua auringonpaisteessa vai hampaat irvessä rämpimistä syysmyrskyssä. Kaikki kelpaa, kun rakastaa juoksemista.

Juoksemiseen liittyvät tavoitteet rytmittää elämää. On tavoitteita seuraavalle lenkille, seuraavalle viikolle, tälle keväälle, ensi syksylle, ensi vuodelle, vuodelle 2015 tai 2020. Tai voi olla ettei tavoitteita ole lainkaan. Juoksemisesta voi nauttia monella eri tapaa ja jokainen voi löytää sen omansa.

Juoksublogien motivointikuvat voivat tuntua joistain pöljiltä mutta kun on aivan rikki mutta silti jaksaa jatkaa kilometri toisensa jälkeen, impossible on todellakin nothing ja taivas rajana. On hienoimpia fiiliksiä kun juoksee itsensä aivan loppuun ja miettii että se mikä ei tapa niin vahvistaa, vai oliko se niin että se sitten todellakin hajottaa? Lopulta ehkä molempia. Mitä enemmän hajoaa niin sitä enemmän vahvistuu?

En minä halua juosta niin pitkään että lenkkareista pitää leikata saksilla kärki pois ettei varpaat turpoa. Tai porata varpaankynsiin reikiä että paine pääsee pois ja ne pysyvät paikoillaan. Mutta jos mun tavoitteisiin pääseminen, se että näen miten paljon pystyn tekemään kropallani vaatii sen, olen siihen valmis. Tiedän että euforia, adrenaliini ja se hetki kun on maalissa, tekee kaiken muun turhaksi.

Tällaisista kuvista (tai teksteistä) joku voisi ajatella että tämä on jotenkin itsetuhoista touhoa. Asia on juuri päinvaistoin. En ole koskaan rakastanut näin paljon elämää, itseäni ja arvostanut asioita jotka on ympärillä. Elän täysillä ja nautin jokaisesta hetkestä ja lenkistä. Tämä on hieno tapa ottaa kaikki irti rannekkeesta jolla pääsee kaikkiin laitteisin. Miksi siis tyytyä possujunaan?

En toki ole ultrajuoksija enkä todellakaan vertaa itseäni Seedhouseen, pidän itseäni aika tavallisena sunnuntailenkkeilijänä mutta minusta juoksijat ovat yhtä perhettä ja fiilikset lienevät universaaleja  riippumatta siitä onko matka 10, 100 vai 1000 kilometriä. Fiilistä siitä että on ihan oikeasti oman itsensä herra eikä oman saamattomuutensa orja, ilman että tarvitsee kenenkään muun hyväksyntää tai tuomiota.

Tästä taisi tulla aika dramaattinen rakkaudentunnustus juoksulle mutta sen se on ansainnut. Tänään mun piti juosta 6 kilometriä ja jatkaa varovaista totuttelua asfaltille. Juoksinkin lopulta 13 kilometriä kun tajusin arvioineeni etäisyydet väärin. Ja rakastin jokaista hetkeä ja askelta.

Voimaharjoittelu on lopulta mulle aivan yhtä tärkeää mutta eri tavalla. Ehkä kirjoitan siitä ensi viikolla? Hyvää viikonloppua kaikille, kevyitä kilometrejä!