Wihan kilometrit 2017 Nonstop ultra - Uusia lukuja.

One day I found a big book buried deep in the ground. I opened it, but all the pages were blank. Then, to my surprise, it started writing itself: 'One day, I found a big book buried deep in the ground…’ 

- Björk: Bachelorette

Hetkessä tuli talvi. Viikon puolivälissä kun ahdoin itseni täyteen energiaa, hiilihydraattia ja nestettä, lämpötila rojahti lähelle nollaa. Mitä lähempänä lauantai oli, sitä valmiimpi olin. Ei jännitystä, vain odotusta ja intoa. Jalat eivät malttaneet pysyä paikoillaan. Kohta ollaan taas kaikki yhdessä, juoksuperhe, ja nyt meillä on aikaa.

Kokoonnuimme jo perjantai-iltana yhteiselle illalliselle, viimeiselle ehtoolliselle. Pöytäseurueen koostumus oli sopiva sekoitus uusia ja vanhoja tuttavuuksia mutta kuin sattumalta kaikki olimme lähdössä taivaltamaan ultramittaista matkaa. Wihan kilometreillä on sarjoja puolimaratonista ja maratonista 50 kilometrin sarjan kautta aina 100 kilometriin ja täysin vapaaseen aikatauluun ja matkaan soveltuvaan nonstoppiin. Nonstopissa saisi lähteä liikkeelle aamulla klo 9 ja lopettaa pitäisi viimeistään illalla klo 21. Se oli minun tavoitteeni, olla tienpäällä kunnes iso viisari on tehnyt kaksitoista kierrosta ja pikkuviisari yhden.

Sillä aikaa kun olimme illallisella, kaupungin ylle laskeutui sumu. Ja se sama sumu leijui edelleen kun lähdimme juoksemaan lauantaina aamulla.

Kello 9.00

Huoltopöytä on täytetty omilla ja kavereiden eväillä. Ilma on hyinen, lähellä nollaa. Joku kysyy meinaanko lähteä toppatakissa matkaan - no en sentään mutta pidän sitä päällä viime hetkeen saakka. Kello on yhdeksän, taivallus voi alkaa.

Juoksu on yllättävän kevyttä ja rentoa. Mietin juoksevani noin 7 minuutin kilometrejä mutta kun saavun ensimmäiseltä kierrokselta, taulu näyttää 20 minuuttia ja 53 sekuntia. Koska kierros on 3.33 kilometrin mittainen, olen juossut 6.16 min/km vauhdilla. Minuutin nopeampaa kuin piti. Syke on kuitenkin tosi matalalla mutta otan varmuuden vuoksi pari napsua vauhdista pois.

Pidän sumusta, se on kaunis, unenomainen näky. Kun näen edessäni pitkällä, kilometrin mittaiselta tuntuvalla suoralla juoksijoita edelläni katoavan sumuun, mieleeni tulee kuva jota käytin blogin kuvituksena viitisen vuotta sitten.

Kello 10.11 - 10 kilometriä

Olen juossut ekan kympin täydellisellä vauhdinjaolla. Vauhti olisi voinut olla hitaampaakin mutta sykkeet ovat kävelytasolla. Suunnitelmanani on syödä 350 kaloria karkkia reilun tunnin välein. Syön ekan pussin vauhdissa, namit tarttuvat hampaisiin. Suosikkikarkkejani mutta ehkä väärä valinta tähän tilanteeseen.

Kello 11.23 - 20 kilometriä

Tokaan kymppiin käytän minuutin kauemmin kuin ekaan, tuollainen ero tulee helposti huoltoon käytetystä ajasta. Juon joka kierroksella vettä, vessassakin käyn aamupäivän aikana pari kertaa ilman kummempaa kiirettä. Tänään ei todellakaan ole kiirettä minnekään.

Mietin miten jännää on että kaikki ultrani ovat alkaneet aamulla klo 9 ja jatkuneet osaltani noin 12 tunnin ajan. Minulla ei ole suuria tavoitteita, riittää että käytän koko sallitun ajan ja teen siinä ohessa uuden matkaennätykseni. Kesäkuun ultraintervallilla juoksin 65 kilometriä, nyt olisin tyytyväinen jo 70 kilometriin mihin pääsisin vaikka reippaasti kävelemällä. Hyvänä päivänä 80 kilometriäkin olisi mahdollinen, utopistisen hyvänä 90 kilometriä. Mutta olen vaatimaton ihminen. Minimi on aivan hyvä. En koe tarvetta tähtiin tai kuuseen kurkotteluun. Menen tälläkin kertaa sieltä missä aita on matalin.

Juoksuseura vaihtelee, paljon olen yksinkin. Mahtavan Jussin kanssa juttu luistaa aina ja tekisi mieli skipata suunniteltu pidempi huolto jotta voitaisiin jatkaa samaa vauhtia - joka muuten karkailee jatkuvasti vähän liian reippaaksi.

Huoltosuunnitelmassa pysyminen on elintärkeää, petollinen hyvän olon tunne tulee usein tässä kohtaa ja jäänkin rauhassa mutustelemaan karkkia ja kävelemään. Jussilla kuten monella muullakin näyttää tosi hyvältä.

Kello 12.39 - 30 kilometriä

Jaloissa tuntuu oudolta, kuin sukat ja kengät olisivat täynnä hiekkaa. En keksi miten se olisi mahdollista. No, outoja tuntemuksia ovat pitkät etapit täynnä. Jos joka kerta pysähtyisi ja alkaisi ottaa sukkia ja kenkiä pois jalasta kun tuntuu ikävältä niin eipä sitä ultrilla muuta tulisikaan tehtyä.

Joka kierroksen jälkeen katselen Pirkkahallin seinällä olevaa isoa kelloa ja sen viisareiden asentoa. Mietin että lopputulokseni voisi olla kahdella kerrottuna se kilometrimäärä mitä taululla on kun 5 tuntia on takana. 

Vanha tuttu, seinä, tulee vastaan. Ei haittaa, tiesin että tällä kunnolla se tulisi klassisesti noin kolmessakympissä. Olen hyvin aikataulussani, jopa sen edellä joten päätän ottaa seinän vastaan. Maratonilla seinän jälkeen on ehkä tunti maaliin, nyt matkaa olisi vielä yli kahdeksan tuntia. Ei järkeä taistella väkisin vastaan. Antaa seinän voittaa hetkeksi, hetken päästä kaikki on hyvin.

Edellisen päivän illallisella tutuksi tulleella Sarilla on tismalleen sama tilanne. Otamme seinän vastaan yhdessä, antaa tulla vaan. Tilanteemme on muutenkin samankaltainen, myös Sari on nonstopilla ja haaveilee noin 80 kilometrin taipaleesta. Välillä juostaan, välillä kävellään. Yhdessä on helppo jatkaa. Jälleen huoltoalueella suunnitelmamme ovat hieman erilaiset ja erkaannumme toisistamme.

Kello 14.17 - 40 kilometriä

Seinän jälkeen yhdistelen juoksua ja kävelyä, se tuntuu ihan hyvältä. Viidessä tunnissa olen päässyt noin 38 kilometriä joten aiemmin kehittelemäni laskukaavan mukaan loppuennusteeni on 76 kilometriä. Täydellistä! Vaikka vain kävelisin reippaasti niin pääsisin suunnilleen siihen, aikaa on vielä niin paljon jäljellä.

Maraton täyttyy noin 5 tunnin ja 45 minuutin kohdalla. Jalkapohjat ovat aivan rikki, minulla ei ole koskaan aiemmin ollut ongelmia jalkapohjien kanssa.

Wihalla on kaikkien aikojen ennätysmäärä osallistujia, ultramatkat kiinnostavat. Startista on kulunut kuusi tuntia ja yhä useampi heittää leikin kesken. Ongelmien ja vaivojen lista on loputon. Kun tavoite karkaa, on vaikea löytää syytä jatkaa ja mahdollisesti rikkoa itsensä ja paikkansa.

Mutta kun minulla on tavoitteena vain olla reitillä 12 tuntia, vauhdista riippumatta, on helppo jatkaa. Mikään muu ei ole mahdollista.

Juoksen kerran reitin lopussa olevan huoltokujan ja menen vessaan. Kun pysähdyn ja vaihdan juoksun kävelyksi, on vaikea pysyä pystyssä enkä saa käveltyä suoraan. Hetkellinen sykkeen nousu tekee oudon olon. Päätän olla juoksematta enää askeltakaan ja kävellä viimeiset 6 tuntia.

Kello 16.17 - 50 kilometriä

Olen edennyt tasan kahdessa tunnissa kymmenen kilometriä. Pää on kuin laskukone, jos olisin edennyt tätä vauhtia alusta asti, pääsisin 12 tunnissa 60 kilometriin. Olen kuitenkin juossut alussa monta tuntia joten 75 kilometriäkin pitäisi olla edelleen ihan hyvin haarukassa. 

Kävely sattuu, varpaaseen ilmestyy jättimäinen paukura joka myöhemmin katoaa. Jalkapohjat tuntuu edelleen hiekkaisilta. Kuin kävelisi lasinsirpaleilla, tunnista toiseen.

Suurin osa tutuista on lopettanut. Jussi kyselee joka kierroksella mitä tarvitsen. Tuntuu hyvältä että joku välittää ja on valmis jeesaamaan mutta en oikeastaan kaipaa mitään. Haluan vain jatkaa matkaa. Mutta yhtä asiaa mietin.. Jussin kanssa on puhuttu paljon särkylääkkeiden käytöstä kisoissa. Mulla on siihen ehdoton nolla-toleranssi, jos en voi juosta ilman särkylääkettä, en juokse ollenkaan. Mutta nyt en ole juoksemassa ja jalkapohjat ovat niin epämukavassa kunnossa että kävelykin on jo vaikeaa. Päädyn ottamaan buranan. Se taitaa hieman auttaa.

Ilma on todella kylmä. Olen pukenut jo pari tuntia aiemmin toisen juoksutakin ja nyt lisään päälle toppatakin. Olen silti aivan jäässä. Erityisesti reitin alussa olevalla pitkällä suoralla olen aina horkassa.

Kun doupataan, doupataan sitten kunnolla. Toista kertaa elämässäni kaivan kuulokkeet, puhelimen ja musiikin mukaan juoksulenkille. Eka kerta oli pääsiäisenä Lahden polku-ultrassa. Henkinen doping auttaa. Youtube ehdottaa ekaksi biisiksi Gettomasan Alun loppua. Aika osuvaa. Päivän taipaleesta alku on todellakin jo loppunut ja edessä on lopun alku.

Kello 17.30 - 55 kilometriä

Oletteko nähneet pingviiniä jolla on toinen räpylä rikki? Yhdellä jalalla vaappumassa jäälohkareelta toiselle. Pingu-jakso jota et koskaan nähnyt. No en minäkään ole sellaista nähnyt mutta eräänä lokakuisena iltapäivänä olin se pingviini.

Sen hyisen kylmän pitkän suoran päässä oli alkuosan kääntöpaikka, kohta jossa näet siis niitä jotka ohittavat sinut kohta.

Muutama sata juoksijaa uppoaa aika hyvin 3.33 kilometriä pitkälle reitille ja osaa kavereista en nähnyt kuin parin tunnin välein. Satuimme kuitenkin samaan aikaan samaan kohtaan Katjan ja Sarin kanssa. Totesin miten moni on keskeyttänyt. Itse asiassa käytännössä kaikki tuttumme. Sanoin että me tultiin tänne juoksemaan 12 tunnin nonstoppia eikä kukaan meistä enää lopeta tätä. Sitten käskin heidän lopettaa kävelyn ja jatkaa juoksua. Molemmat olivat niin hyvässä tikissä että meinasin pakahtua ylpeydestä. Miten upeiden juoksijoiden kanssa täällä reitillä saakaan edetä ja joka kerta kun minut ohitettiin kierroksella - ja sitä tapahtui jo todella usein - kaiken keskittymisenkin keskellä sain heiltä kannustusta ja tsemppiä. En unohda sitä koskaan.

Tuon kolmikollemme pitämäni puheen voisi tulkita tarkoittaneen sitä että olisin itse harkinnut keskeyttämistä. En sekuntiakaan koko päivänä. Sellaista vaihtoehtoa ei ollut olemassakaan. Käytin aikaa yhteen kilometriin lähes 15 minuuttia mutta liikuin edelleen. Kun liikut, olet elossa, ja olin täällä tunteakseni olevani elossa.

Kun kierros tuli täyteen ja katsoin sitä isoa kelloa, en toivonut että tämä olisi pian ohi. Itse asiassa aloin pelätä että aika loppuisi kesken. Mielestäni olin edelleen yli 70 kilometrin vauhdissa mutta eteneminen oli koko ajan vaikeampiaa. Vasemman jalan varpaat olivat kuin krampissa käpertyneinä alaspäin enkä voinut rullata askelta yhtään varpaille. Jalkapohjat olivat rikki. Astuessa lähes kaikki paino oli pelkästään kantapäillä joka toi niihin oman ikävän tuntemuksensa, kuin luupiikin. 

Kello 18.35 - 60 kilometriä

Yksi Wihan kilometrien kohokohdista on kun ilta hämärtyy ja kilpailun järjestäjät lähtevät kiertämään reittiä muovikassin kanssa. Se on täynnä ulkotulia. 

Jo aamulla mietin että haluaisin vain selvitä iltaan asti ja nähdä sen pitkän suoran ulkotulien valossa. Tajuta miten olen päässyt niin pitkälle.

Ulkotulet näyttivät jälleen upeilta mutta olin niin keskittynyt ja syvällä epämukavuusalueella etten aina edes huomannut niitä. Pari kertaa taisin olla jopa lähellä astua sellaiseen.

Aloin olla jo aika epätoivoinen. Kello kävi liian nopeasti. Mulla olisi kuitenkin lähes kaksi ja puolituntia aikaa viimeiselle kympille ja 70 kilometriin. Hieman alle 15 minuutin kilometrit riittäisivät. Päätin lopettaa lyhyetkin huoltotauot, en tarvitsisi enää energiaa tai juotavaa. Kävelin huoltopisteen ohi pysähtymättä. Jokainen kivi pitää kääntää että homma hoituu.

Kolme kierrosta jäljellä. Akku loppui puhelimesta kun ensimmäinen niistä oli täynnä. Ja se menikin reippaammmin kuin yksikään hetkeen. Reilun 12 minuutin kilsoja. Tästä tulee vielä hyvä.

63.3 kilometriä täynnä, toiseksi viimeinen kierros. Ja.. jalat eivät kestäneet yhtään enää kävelyä. Askel oli muuttunut niin kummalliseksi että koko kroppa kiertyili ja vääntyili ja tuntemuksia alkoi olla jo lonkassa asti. Tän jälkeen yksi enää!

Saavuin huoltokujan läpi. Katselin kelloa. Tiesin että nyt oli tullut hidas kierros. Mutta se mitä näin taululla.. 52 minuuttia 3.33 kilometriin. Olin ollut matkalla 11 tuntia 9 minuuttia. Liikkuminen oli niin vaikeaa että en pystyisi kiristämään tahtia sekuntiakaan, päinvastoin etenisin vieläkin hitaammin. Tuntui kuin koko päivä olisi ollut aivan turha. Minuutin tai parin marginaalilla, olisin ulkona deadlinesta.

Sillä hetkellä sydämeni särkyi.

Toki olisin voinut vetää vielä kierroksen, ehkä järjestäjien poikkeusluvalla minuutin tai parin "lisäajalla" tai epävirallisesti omin päin. Mutta en nähnyt siinä mitään mieltä. Koko ajan oli ollut selvää että lopetan kun en enää ehtisi täyttämään kierrosta 12 tunnin aikarajan puitteissa.

Sari tuli samoihin aikoihin huoltoon ja pyysi mua lähtemään vielä kierrokselle. Olisin niin kovasti halunnut sanoa että mennään vaan. Mutta aika loppui. Game over. En voinut enää lähteä. Lähetin Sarin matkaan.

En tiedä ymmärtääkö kukaan miten musertavalta lopettaminen tuntui. Olisi pitänyt olla onnellinen ettei tarvitse enää kävellä metriäkään mutta olisin antanut mitä vaan jos kellossa olisi ollut edes viisi minuuttia enemmän aikaa.

Ainoa tavoite oli edetä pidemmälle kuin koskaan ennen, siis vähintään 70 kilometriä. Lopputulokseni 66.7 kilometriä on virallisesti enemmän kuin kesäkuun 65 kilometriä mutta omassa mielessäni se mahtuu virhemarginaaliin. Varsinkin kun käytin näin paljon enemmän aikaa. Koko päivän.

Tutkin tulosseurantaa, Katja tulisi kohta maaliin omalta nonstopiltaan. Ja sieltä se tuli, maailman paras valmennettava yli maaliviivan. Halattiin ja itkettiin pitkään ja siinä purkautui niin paljon ettei sitä tässä voi kuvata. Sen saattaminen loppuun joka mureni vuosi sitten Katjan sairastuttua päivää ennen Wihan 100 kilometrin starttia. Oma pettymys siitä etten pystynyt parempaan. Suunnaton ylpeys siitä miten upeaa ultraurheilijaa saan olla halaamassa maaliviivalla.

Nonstopille lähti yli 80 juoksijaa. Olin ainoa mies joka käytti sallitun ajan kokonaan mutta naisia oli peräti viisi. Katja juoksi tasan 100 kilometriä ja myös Sari oli mukana loppuun asti juosten hurjat 83.3 kilometriä.

12 tuntia on pitkä aika mutta lauantaina se ei tuntunut pitkältä. Aika meni liian äkkiä enkä pysynyt sen kyydissä. En jaksa jossitella mutta jatkossa voisi harkita vastaavan sattuessa kenkien poisottamista, sukat olivat ihan oikeasti täynnä hiekkaa kun kengät illalla jaloistani pois otin.

Huonolle kunnolle ei voi enää kisapäivänä mitään. Jaloille ei voi mitään. Kaiken pettymyksen keskellä olen kuitenkin ylpeä siitä mitä tein koska tiedän etten olisi voinut jättää yhtään enempää sydämestäni reitille.

Jos jalkapohjat olisivat kestäneet, voisin kiertää sitä reittiä edelleen.

Kolme ultraa ja pari maratonia puolessa vuodessa, vuotena jolloin lopetin juoksuharjoittelun ja tunsin menettäväni kaiken.

Kiitos just sulle siellä ruudun toisella puolella kun olit tälläkin kertaa osa tätä matkaa. Nähdään taas.

Kuvat: Jarno Maimonen (paitsi vika Katja)