Beamaa mut ylös.

Edessäni aukeni harvinainen, peräti seitsemän päivän tyhjiö odottamassa täyttymistään harjoituksilla ja liikunnalla. Alku olikin erinomainen, tein painonnostoharjoituksen perjantaina illalla ja lauantaina aamupäivällä. Sunnuntaina olisi pitänyt käydä lenkillä. En käynyt. Enkä maanantaina.

Ei huvittanut ja jäin mieluummin lämpimään peiton alle kuin lähtisin ulos sateeseen ja viimaan. Tiistaiksi olisi kyllä ryhdistäydyttävä ja mikäs sen parempi kuin ryhmäpaine. Polkaisin yhteislenkin pystyyn joka täyttyikin mukavasti osallistujista.

Koville mäkiharjoituksille on selvästi eniten tilausta ja järjestin sellaisen. Ikävä kyllä kuntoni ei vain sovi mitenkään sellaiseen. Juoksin kaksi kilometriä mäkiä ylös ja alas vaivoin, hännänhuippuna. Muut katosivat näköpiiristä. Keskeytin ja lähdin kotiin peiton alle. Muut olivat vetäneet samalla temmolla kymmenen kilometriä täyteen.

Minusta kaikenlaiset lopettamisilmoitukset ovat huomionhakuista skeidaa. On kyseessä sitten juoksuharrastaja tai muusikko niin lopeta ihmeessä mutta älä tee siitä numeroa. Mitä isommin elämöit, sitä varmemmin kuitenkin palaat.

Tekisi kuitenkin mieli sanoa että juoksu ei tällä hetkellä yksinkertaisesti kiinnosta minua. Tottakai viehätyn ultrajuoksuista ja rakastan juoksutapahtumissa hengailua ja myös niissä juoksemista. Yhdessä kokemista ja elämysten jakamista. Mutta mikään ei motivoi mua lähtemään yksin lenkille. Ei ole motivoinut enää pitkään aikaan kuin ajoittain. Mitä enemmän vietän elämässäni aikaa yksin, sitä vähemmän kaipaan harrastusta jossa olen keskellä metsää yksin. Ois tosi siistiä jos asia olisi toisin mutta en vain pysty olemaan sitä mieltä nyt.

Kyse ei ole vain eilisestä täysin mönkään menneestä oljenkorresta päästä takaisin kiinni juoksulaiffiin. Saman tasoisten ja samoja juoksuun liittyviä ambitioita omanneiden tyyppien katoaminen kotikonnuilta tietysti lamautti yhteislenkit. Kovin harva juoksuharrastaja tarkkoine ohjelmineen ja tavoitteineen on kiinnostunut rukkaamaan kalenteriaan päästäkseen höntsäämään hitaita kilometrejä.

Mua viehättää ajatus siitä että laitan loppuvuoden aikana enää kolme kertaa juoksutossut jalkaan. Wihan ultralla kahden ja puolen viikon päästä, kerran marraskuussa jossain tapahtumassa ja vielä viimeisen kerran joulukuussa esimerkiksi jollain maratonilla. Ja se on sitten siinä.

Ehkä tuo on epätodennäköistä mutta jos asiat menee noin niin ei mua haittaisi yhtään.

Tämä ei nyt tarkoita sitä että mua ei huvittaisi yhtään mikään.

Juoksu viehättää mua edelleen, on hienoa että sitä voi harrastaa missä tahansa ja koska vain ja juuri sellainen sopisi mulle nyt erinomaisesti. Mutta vapaus on näennäistä silloin kun se liittyy valintoihin joita et kaipaa.

Tuntui hyvältä nyt sanoa tämä ääneen vaikka eiköhän se ole toisaalta ollut rivien välistä luettavissa jo pitkään. Jos haluaisin juosta yksin ja treenata paljon, kyllähän se onnistuisi.

Mitä sitten jatkossa? Enpä tiedä. Päässä on muhinut jo jonkin aikaa ajatus selkeästä voimakaudesta ja painonnostoon keskittymisestä. Toisaalta mua kiehtoo ajatus neljän maratonin juoksemisesta neljän viikon aikana.

Kaiken taustalla häilyy tieto hyvin todennäköisesti lähitulevaisuudessa tapahtuvasta elämänmuutoksesta jonka myötä vapaa-aikaa on paljon enemmän kuin ennen. Nyt pitäisi vain tietää mihin sen kaiken ajan käyttää?


Tämän piti alunperin olla bloggaus jossa teen yhteenvetoa syyskuun treeneistä. Sellaiset yhteenvedot ovat kuitenkin käyneet jo pitkään itseään toistaviksi harmitteluiksi siitä etten liiku yhtään. Niinpä luovun niistäkin.

Punnerrushaastetta toki seurataan sen loppuun asti. Nyt alkaa näyttää jo aika tukalalta.

3595/5000.