maanantai 18. syyskuuta 2017

Tampere Maraton 2017 - Jänis hatusta.

Merkityksetön maraton.

Olin ennen lauantaita melko varma että tästä tulisi ensimmäinen maraton josta en kirjoittaisi raporttia. Ei huvittanut juosta ja maraton olisi parhaimmillaankin vain harjoituslenkki jonka tekisin lappu rinnassa. Enkä voisi jäädä enää poiskaan kun tämä olisi kallein juoksutapahtuma mihin olen koskaan osallistunut. Kavereita ja tuttuja olisi kuitenkin paikalla paljon mutta eipä siitäkään oikein juttua saa aikaiseksi. "Kävin juoksemassa ja näin kivoja tyyppejä". Ok.

Lähtö oli Ratinasta klo 11, mulla oli kylmä ja hengailin sisätiloissa collegehousut jalassa vielä varttia vaille. Sitten huomasin että laukkunarikkaan ja vessoihin oli melkoiset jonot ja molemmissa olisi käytävä. En stressannut enää näillä starttimäärillä ja tavoitteilla, olisiko sillä sitten merkitystä jos myöhästyisi lähtöpaukusta. Ehtiihän sitä reitille jälkijunassakin.

Lopulta jonot menivät äkkiä ja olin pari minuuttia vaille yksitoista satojen muiden kanssa seisoskelemassa mondolla. Niistä monista kavereista ja tutuista moni oli myös jäniksenä. Katja 4 tunnin, Ritva 4.45, Petri 5.30. Katja ehdotti että minäkin voisin olla joskus jänis. Se on sekunnin tarkkaa työtä ja kun en koskaan käytä kelloa niin ajatus on mahdoton. "Ehkä voisin olla random-jänis, minun matkaani kun lyöttäytyy niin lopputulos on arvoitus". Ihan hauskaa läppää. Lopulta startti tapahtui ja jäin ryhmän hännille.

Juoksin viisi viikkoa sitten Petrin järjestämällä keräilymaratonilla hänen kanssaan matkan alusta loppuun, aikaan 5.42. Samanlainen kelpaisi nytkin joten lyöttäydyin hänen 5.30 ryhmäänsä. Luulin aiemmin ettei sellaisiin vauhtiin olisi kiinnostuneita osallistujia mutta se oli itse asiassa yksi isoimmista jänisten peesiporukoista. Moni Tampereen maratonkoululainen oli aloittanut tammikuussa projektin joka huipentui tässä tapahtumassa ekaan maratoniin ja rauhallinen, tasainen debyytti oli monen haaveissa. Siihen sopi koutsi-Petrin hyväntuulinen juna.

Jo viiden kilometrin kohdalla ryhmästä erkani pari naista ja lähdin heidän mukaansa. Petrin jänistaktiikkaan kuului muutamien ylämäkien käveleminen ja menetetyn ajan takaisin ottaminen tasaisella ja alamäissä. Minä ja nämä pari naista halusimme juosta myös ylämäet samalla kevyellä temmolla.

Reittiä oli hieman muutettu viime vuodesta jolloin olin myös mukana. Tälläkin kertaa kuljimme läpi Hatanpään arboretumin, paikan johon minulla liittyi paljon muistoja. Asioita jotka halusin jo jättää taakse, muistoja joita en tälle maratonille kaivannut.

Ja kuin taikaiskusta, oli vain tämä hetki. Ei ollut muuta kuin askelia, sisään- ja uloshengityksiä. Kaikki mennyt ja tuleva katosi. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan elin vain siinä hetkessä joka oli läsnä.

Askel oli kevyt, juoksu ei tuntunut kävelyä kummoisemmalta. En tiennyt matkatovereiden kuntoa tai tasoa tarkemmin joten en uskaltanut vetää, seurasin heitä ja kerroin omia kokemuksiani maratoneilta.

Meni kierros, toinen, kolmas. Välillä tuli Katja vastaan, välillä Poppis. Joku moikkasi jossain kohtaa ihan nimeltä mutta en nyt yhtäkkiä osaa sanoa kuka se oli. Näillä retkillä on tullut vastaan jo satoja upeita ihmisiä joiden nimiä tai ikävä kyllä edes kasvoja en enää muista. Ja sitten näin Jussin jossain edessä, arboretumin rantapolulla. Pizzalaatikko kädessään. 36 kiloa painava rinkka selässään. "Otatko Mika pitsaa? Ota nyt slaissi!"

Täydellisen absurdia mutta maratoniin ja kestävyysjuoksuun voi suhtautua niin kovin monella tapaa ja juuri se on minusta sen hienous. Mikään tapa ei ole toista oikeampi tai parempi.

Olimme jutelleet seuralaisteni kanssa niitä näitä mutta matkan edetessä hiljaisuus lisääntyi. Olimme kohdassa jossa he olivat päätyneet juoksuaskelin pidemmälle kuin koskaan ennen. He valittivat välillä väsymystä, jalat olivat tunnottomat. Mutta matka jatkui ja minun oli helppo juosta, olin vapaa kaikesta.

Kun kolme kierrosta ja 31.5 kilometriä täyttyi, he taisivat jo vihata juoksemista. Tiesin että nyt minun oli otettava jäniksen rooli ja lähdettävä vetämään. Katsoin koko ajan taakseni että he pysyivät kannassani. Vauhti voisi olla mitä tahansa, vain sillä oli merkitystä että porukka pysyisi kasassa.


Saavuimme viimeisen kerran arboretumiin. Olin ollut siellä tänään jo kolmesti mutta vasta nyt huomasin pienen kyltin valaisinpylväässä laiturin vieressä. Paikassa johon liittyi eniten muistoja koko reitillä.

Kyltissä luki: Älä turru rakkauteen.

Häivähdyksen omaisen hetken ajan valahdin kalpeaksi, valmiina murtumaan, mutta jatkoin matkaa. Ei ollut mitään muuta kuin tämä hetki ja nämä askeleet.

Matkanteko oli jo todella hiljaista, pitkiin aikoihin ei kuulunut mitään. Puuskuttavaa hengitystä, ajoittainen kirosana. Olen ollut itse samassa jamassa monta kertaa joten tiesin että kyse oli äärimmäisestä keskittymisestä, selviytymisestä ja taistelusta uupumusta ja kolotuksia vastaan.

Maratondebytanttien perheet ilmestyivät reitille kannustamaan ja liikutus oli todella koskettava. Kun matkaa oli jäljellä enää pari-kolme kilometriä sain pyynnön: "Mika, nyt voisit puhua jotain".

Se oli päivän ja maratonini vaikein hetki! Millä tavoin puhkoa hiljaisuutta silloin kun se on ainoa mitä sinulta pyydetään?

Ohitimme loppumatkasta hyytyneitä ja vaivoissaan eteenpäin linkuttavia ja olin todella ylpeä siitä miten hyvävoimainen kaksikko oli kaikesta väsymyksestä huolimatta. Tultiin stadionin porteista sisään, siirryin taka-alalle. Tämä oli heidän hetkensä.

He spurttasivat radan ympäri ja juoksivat läheistensä syleilyyn. Tulin maaliin, vaihdoin vaatteet, söin ja join hieman. Lähdin kotimatkalle. Tulospalvelusta huomasin että ekaa kertaa koskaan olin juossut negatiivisen splitin eli maratonin jälkimmäinen puolisko (2:32) oli nopeampi kuin eka (2:35). Viimeinen kierros neljästä (1:14) oli kaikista nopein! Loppuaika oli siis 5:07. Eka kierros mentiin vauhtia 7.20 min/km, toka ja kolmas kierros vauhdilla 7.26 min/km ja vika kierros vauhdilla 7.03 min/km.

Sain itselleni hyvän pitkän harjoituksen lähes liikkumattomana vietetyn viiden viikon jälkeen, kevyillä kävelysykkeillä, ilman hikeä tai kyyneleitä. Hyvällä mielellä, ilman seinää, vaivoja, murheita tai väsymystä.

Olin sittenkin jänis, omalla satunnaisen suunnittelemattomalla tavallani.

Kyllä, tämäkin oli merkityksellinen maraton.

16 kommenttia:

  1. Sun juoksullasi oli merkitys. Sä selätit mörön ja veit parivaljakon maaliin. Ja onneksi kirjoitit tästä kaikesta. Taas kerran.

    Halaus <3

    VastaaPoista
  2. Ai että, olipa huikea tarina! Sinun tsemppaamisesi on ollut taatusti merkityksellinen! Samaistuin ajatuksiisi itsekin "jänistelleenä". Koin olevani myös osaltani etuoikeutettu, nähdessäni miten ihmiset haastavat itseään, kulkevat päättäväisenä kohti heidän tavoitettaan. Puolimaratoniakin kohtaan minulle tuli ihan uudenlainen kunnioitus.

    Tätä lukiessa nousi itselleni kipinä vielä maratoniin, tänä vuonnna sen vielä juoksen. Yksikseni tai yhdessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan etuoikeutettu on oikea sana, miten suuri kunnia olikaan olla edes pieni osa heidän suurta päiväänsä.

      Ehkä nähdään Wihan kilometreillä Tampereella kuukauden päästä? Siellä voi juosta maratonin tai lyhyemmän tai pidemmän.. ;)

      Poista
  3. Hei ihan huippua Random-jänis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo! Ihan älytön juttu että tuokin vitsailu sitten toteutui.

      Poista
  4. Upeasti kuvattu juoksemisessa joskus tuleva absoluuttinen vapauden tunne, jolloin ei tosiaan ole mitään muuta kuin juoksu. <3 Hieno, melankolinen vire läpi tekstin, elokuvamainen juoksu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Raita, olipas hieno analyysi tästä tekstistä ja juoksusta :) <3

      Poista
  5. Mielettömän hieno tunnelmakuvaus, iso kiitos taas!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon, merkitsee tosi paljon että joku saa näistä jotain irti.

      Poista
  6. Näitä sun kertomuksia lukiessa jopa mulle tulee hinku maratonille. Se kertoo paljon siitä, miten upeasti kirjoitat ja kerrot. Oon nimittäin vannonut, etten ikinä juokse sileän maratonia. Mutta sitten kun luen sun kisakertomuksia...
    Juokset tunteella niinkuin mäkin. Matkan aikana tehdyt oivallukset on tärkeämpiä kuin maaliintuloaika. Mä oon sitä mieltä, että kaikki juoksut on merkityksellisiä. Varsinkin silloin, kun kuvittelee, ettei näin ole. Sen takia mä loppupeleissä juoksen.
    Kiitos Mika - sun juttujen takia aina muistan, mikä juoksussa on mulle niin tärkeetä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä? Sileän maratonilla? Ei nyt sentään liioitella näitä mun taitoja kuvata tylsiä tasamaan maratoneja!

      Ihan totisesti ajateltuna niin sun historialla joku lyhyt kierros jota pyöritään ympäri ois passeli. Voi keskeyttää heti kun tuntuu jotain eikä tarvi rymytä vuorten yli seuraavaan huoltopisteeseen. Kuukauden päästä WiHa? ;)

      Poista
    2. :D:D ton sun kommentin perusteella vois vetää johtopäätöksen, että mä oon vetässy joka kisasta deeänäffän ja keskeytän aina heti, kun jotain vähänki ilmaantuu. :D
      Tosta vois vetää pavun nenään, jos en tuntis kommentoijaa :D
      Ehkä saat muutama raportin vielä kirjottaa, ennenku mä lähden tasaselle deeänäffäilemään ja paikkojani hajottamaan. Katotaa sit kesällä sitä Lattomerta, jos en oo Karhunkierroksella keskeyttänyt ja hajottanut itteeni :P

      Poista
    3. Jaahas, nyt siellä ylitulkittiin siihen malliin että jatketaas keskustelua toisaalla :P

      Poista
  7. Olet todella taitava vangitsemaan tekstinä noita tunnelmia. Tavallaan kun juoksu itsessään ei valtaa koko mieltä niin havainnoi paljon muitakin asioita matkan varrella. Sulla on taito huomioida ja kannustaa muitakin matkan varrella, niin kisoissa kuin yhteislenkeilläkin. Hienoa kerrontaa sulla ! .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Kirsi! Ja kiitos vielä matkaseurasta, olipas mukava välillä reissata jonkun kanssa maratonille.

      Poista