Viime tiistaina neljä kilometriä erittäin mäkisellä pururadalla, sunnuntaina kaksi kilometriä lähikortteleiden ympäri. Maanantaina eka painonnostotreeni viikkokausiin. Normaalisti noin 1.5 tuntia kestävään harjoitukseen meni kaksi tuntia. Kevyt harjoitus tuntui kyllä kevyeltä mutta palautustauot venyivät ja touhu oli verkkaista.
Elämä on kuin kolmen tonnin esteet. Välillä kierros menee lennokkaasti ja yleisö hurraa, välillä makaat naamallasi vesiesteessä, kengänjälkiä selässä ja katsojat keskittyvät mieluummin kuulantyönnön karsinnan alkuverryttelyyn.
Kaikki tuntuu menevän aina sykleissä, joko seuraa hyviä juttuja peräkkäin tai sitten menetät kaiken kerralla. Yhtenä hetkenä paistaa aurinko ja kaikki on selvää ja toisena hetkenä tulevaisuus on pelottava musta aukko jota kohti ei haluaisi jatkaa.
Ajatukset ja tunteet ovat ristiriitaisia sointuja. Samaan aikaan tuntuu jännittävältä kun ei tiedä mitä tapahtuu ja samalla pelottaa. Tämä on ollut kylmä kesä - tuntuisi väärältä sanoa että huono kesä kun on ihan mahtaviakin hetkiä ollut paljon. Silti musta tuntuu siltä. Kaikkea leimaa tunne siitä etten oikein tunnista itseäni mikä johtuu siitä että elän uudenlaista tilannetta pyrkimyksenä löytää onni ja tasapaino itsestäni muiden sijaan.
Mutta aina, kaikesta huolimatta, sarastaa uusi päivä. Vielä maanantaina olin täysin tietämätön missä juoksen elokuun lappujuoksuni. Haaste 12 juoksutapahtumasta tänä vuonna ei ole ahdistanut missään vaiheessa ja se on vähän yllättävää. Nyt on kuitenkin ollut hankaluuksia löytää aikatauluihin, mielialaan ja kuntooni sopivaa juoksutapahtumaa. Tapahtumia sinällään on paljon mutta haluan että jokaisella startilla ja askeleella on tarkoitus. Näin rapakuntoisena en näe mieltä ajaa paria tuntia johonkin 5 kilometrin rykäisyyn. Nyt tuntuisi siltä että tiedän missä juoksen, kysymysmerkki on vain että MITEN siellä juoksen. Eiköhän se selviä kun saan taas juoksukengät jalkaan.
Vaikka liikunnan kanssa olen romahtanut, joissain muissa asioissa tapahtuu katoavan pieninä hetkinä kehitystä. Kirjoitin keväällä addiktioista ja sen jälkeen olen monissa keskusteluissa eri kaverien ja tuttujen kanssa todennut etten todellakaan ole yksin. Varsinkin some- ja älypuhelinriippuvuus leimaa miltei jokaista. Viikonloppuna olin 12 tuntia puhelin sammuksissa, maanantaina 10 tuntia. Tavoitteena ois pistää puhelin kiinni 24 tunniksi mahdollisimman pian.
Niin ja olin myös kolme viikkoa karkkilakossa. Ne jotka tuntee mut, tietää että se oli melkoinen saavutus.
Miten sairaassa jamassa olemmekaan kun muutama tunti ilman puhelinta ja nettiä tai pari viikkoa ilman namuja on mukamas joku saavutus josta odotetaan pokaalia ja suitsutusta?
Kaikesta huolimatta, ollaan armollisia itsellemme ja toisillemme. Kerron teille kohta taas lisää siitä miten askel vie eteenpäin ja miten vuoden kahdeksannessa etapissani kävi.
2840 / 5000
Kuulostaa jotenkin tutulta. Välillä musta on tuntunut, että jos mun elämässä on liian kivaa, niin sitten tulee joku napauttamaan, että paalaappas sieltä maan pinnalle. Välillä sitä jopa pelkää iloita asioista, kun noita avarilla naamaan hetkiä on mahtunut matkalle ihan jonnin verroin. On tullut varovaiseksi. Mikä sekin on ihan perseestä. Tein myös pitkän matkan joskus tuohon, että opettelin löytämään sen onnen itse ja itestäni, enkä muiden kautta. Mutta, kun sinne perille pääsin rämpimään, niin voi pojat. Se matka kannatti tehdä.
VastaaPoistaJa vaikka kaikenmoista kakkaa elämä joskus saattaa lapioida, niin silti pitää kieltäytyä vaipumasta negatiivisuuteen. Koska tää elämä on sitten kuitenkin loppupeleissä ihan älyttömän kaunista. Tässä pari viikkoa sitten mulla oli taas tuollainen avarilla naamaan hetki, jolloin vihasin hetken aikaa maailmaa ja kirosin kuinka epäreilu se voi olla. Sitten löysin tämän:
Life is amazing. And then it's awful. And then it's amazing again. And in between the amazing and awful it's ordinary and mundane and routine. Breathe in the amazing, hold on through the awful, and relax and exhale during the ordinary. That's just living heartbreaking, soul-healing, amazing, awful, ordinary life. And it's breathtakingly beautiful.
L.R. Knost
Ja ymmärsin, että näinhän se on.
Nyt kun luin tätä sun postausta, niin tuo teksti nousi heti mieleeni.
Ja nyt mietin, että mitä mä oikein tässä yritän selittää? Ehkä sitä vaan, että tartu siihen kaikkeen kauniiseen.
Kiitos taas kerran. Sinä ja L.R. Knost ootte parhaita!
Poista