Peukaloisen retket.

Näin leutoina kesäiltoina on hyvä ratsastaa, sanoi Ronja. Ja hän ajatteli: Miksi ei metsässä voi aina olla kesä? Ja miksi minä en saa olla iloinen?

Hänhän rakasti metsäänsä ja kaikkea mitä siellä oli. Kaikkia puita, kaikkia pikku järviä ja lampia ja puroja, joiden ohi he ratsastivat, kaikkia sammaleisia kallionnyppylöitä, kaikkia mansikka-aukioita ja mustikkapaikkoja, kaikkia kukkia, kaikkia eläimiä. Miksi sitten olo oli aika ajoin niin surullinen, ja miksi kerran piti tulla talvi?

En ole juurikaan viime aikoina kirjoitellut, enkä myöskään juossut. Viime viikolla jaksoin käydä kerran salilla ja se vei kaikki voimani. Maanantaina taistelin itsestäni irti kilometrin verran hölkkää. Olisi niin kovin helppo jäädä vain peiton alle kun tuntuu ettei missään ole mieltä. Eilen oli kuitenkin pakko lähteä juoksemaan.

Viime kesä oli monilta osin täydellinen. Jokaisella pilvellä on reunuksensa mutta koin asioita ja tunteita joita en tiennyt olevan olemassakaan. Sitten tuli elokuu. Olin löytänyt kesän aikana upeita ystäviä ja heistä jokainen muutti pois. Yksi, kaksi, kolme. Tuli syksy ja vaikka elämä jatkui, kaikki oli myös toisin kuin koskaan ennen.

Tasan vuosi ja kuukausi sitten järjestin yhteislenkin. Eräästä osallistuneesta tuli säännöllinen lenkkikaveri, juoksimme yhdessä lähes viikoittain läpi talven ja kevään. Pikkuhiljaa lenkkikaveruudesta syveni ystävyys. Tänä kesänä emme ehtineet kertaakaan yhdessä lenkille mutta ajattelin että kohta tulisi taas syksy ja aamuiset yhteislenkit. Viikonloppuna sain tietää että hän sai unelmatyöpaikkansa ja muuttaisi elokuussa pois.

Joskus on niin kovin kivuliasta tuntea niin paljon.

Katselimme maanantai-iltana merta ja hän sanoi että huomenna kuudelta hän odottaisi minua paikassa josta lähdimme aina yhteisille lenkeille. Saapuisin tai en, hän odottaisi.

Hän tiesi etten jaksaisi lähteä lenkille ja minä tiesin myös. Mutta me molemmat tiesimme että kaikesta huolimatta lähtisin.

Juoksimme lenkin jollaisesta olin aina haaveillut mutta joka oli aina jäänyt tekemättä. Reittien ulkopuolella, polulta toisella harhautuen, jyrkkiä ylämäkiä, korkealle kohoavan heinikon läpi, nokkosten poltellessa paljaita sääriä ja uusien polkujen, tuntemattomien ja aiemmin kulkemattomien reittien halkoessa niin kovin tuttua metsää. Näin sen pitikin loppua.

Kiitos kaikesta, ystävä, ja onnea uusille poluille.

On varhainen aamu. Yhtä ihana kuin maailman ensimmäinen aamu. Karhuluolan uudisasukkaat vaeltavat metsänsä halki, ja heidän ympärillään on kevään koko ihanuus. Kevät elää kaikissa puissa ja vesissä ja kaikissa vehreissä näreiköissä, se visertää ja suhisee ja murahtelee ja laulaa ja solisee, kaikkialta kuuluu kevään raikas, villi laulu.

Ja he tulevat luolaansa, kotiinsa erämaassa. Ja kaikki on niin kuin ennenkin, tuttua ja turvallista, joki tuolla alhaalla, metsä aamunkoitteessa, kaikki on ennallaan.

Kevät on uusi, mutta kaltaisensa.

- Älä säikähdä, Birk, Ronja sanoi. - Nyt tulee minun keväthuutoni!

Ja Ronja kirkaisi, kirkkaasti kuin lintu, huusi riemuhuudon niin että se kuului kauas metsään.

Astrid Lindgren - Ronja, ryövärintytär