keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Palauttelua pääsiäisen polku-ultralta.

Puuh, tämä päivitys piti tehdä jo viime viikolla mutta en vain yksinkertaisesti ole ehtinyt kun on ollut niin paljon tekemistä. Puran nyt vähän osiin sitä millaisia fiiliksiä ja oppia ekalta ultrataipaleelta jäi.

ENNEN ULTRAA

Ei varmasti tarvitse kirjoittaa että harjoittelua oli aivan liian vähän. Juoksun aikana sisään saatu energia ja ennen juoksua tehdyt harjoituslenkit ratkaisevat sen miten nopeasti ja miten pitkälle pääsee. Jos molemmat olisivat olleet parasta mahdollista luokkaa niin en näe mitään syytä miksen olisi juossut koko 13 tunnin rupeamaa alusta loppuun. Kevät- ja talvikauden harjoittelu oli maksimissaan puolimaratonille tähtäävää eikä oikein edes siihen riittävää.

Pointsit nyt itselleni siitä että paneuduin tulevaan koitokseen edes sellaisella pieteetillä että menin viikon verran ajoissa nukkumaan. Jos oisin vielä saanut syötyä ja juotua reilumpia määriä niin olisi ollut vielä parempi juttu mutta käsitykseni mukaan tankkaamisen tarve vähenee pitemmillä matkoilla koska ennakkoon ei pysty vetämään energiaa kuin muutamaksi tunniksi.

ULTRAN AIKANA

Ehkä tärkein asia koko reissussa oli se miten hyvällä fiiliksellä olin koko tapahtuman ajan. Varmasti moni karmaisevia maraton-raporttejani lukeneista odotti jotain eeppistä itkuvirttä jossa kierähdän lopulta masennuksen murtamana ojaan ja jään sinne.

Toki oli haastaviakin hetkiä mutta ne olivat niin pieniä etten edes pitänyt niitä kummoisina haasteina. Kun oli ensin juossut useamman tunnin muiden kanssa ja heittänyt läppää ja sitten joutuikin menemään kolme tuntia täysin yksin armottomassa ryteikössä keskellä ei-mitään niin eihän se mitään herkkuakaan toki koko aikaa ollut. Mutta sellainen totaalinen vajoaminen henksisellä tasolla ei saapunut missään vaiheessa. Se johtui varmasti keskittymisestäni, joka ainoa aivosolu ja tahdonvoiman murunen oli valjastettu tuomaan ruhoni perille.

En tuntenut missään vaiheessa minkäänlaisia kipuja tai vaivoja. Viimeisellä eli kymmenennellä kierroksella, kun takana oli jo 12 tuntia rymyämistä, vasemman polven takana tuntui vähän jotain tuntemusta mutta sekin katosi.

Joka kerta huoltopisteellä mulla oli kylmä ja sitä kesti noin vartin verran. Onneksi kierroksen alussa oli jyrkkä mäki jonka kipuaminen sai lämpenemään ja sitä lämpöä kestikin koko kierroksen verran. Vain se jäinen suo sai fiilikset viilenemään.

Kengät kuivuivat kierroksen aikana nopeasti jotta ne olivat taas valmiita kastumaan läpimäriksi seuraavalla rundilla. Märillä kengillä ja sukilla juokseminen tunnista toiseen arvelutti eikä päivän aikana tullut mieleenikään ottaa niitä pois jaloista. En tiedä olisinko saanut niitä enää takaisin!

Kun homma oli paketissa niin pelotti ottaa kenkiä pois. Millaisessa kunnossa jalat oikein olisivat? Ties millaisen muumiotaudin tuollainen kylmävesijuoksu 13 tunnin verran niille aiheuttaisi.

Hankalinta oli saada umpisolmuun jäätyneet nauhat auki, siinä kului useampi minuutti. Lopulta kun kenkä irtosi ja sukatkin lähtivät pois niin jalat näyttivät ihan normaaleilta! Pari pienen pientä hiertymää mutta muuten täysin tavallisen näköiset jalat.

Missään muuallakaan ei ollut hiertymiä, useamman maratonin jälkeen mulla on kuitenkin ollut niin pahoja nirhaumia että suihkussa vesi on tuntunut siltä kuin hieroisi suolaa haavoihin. Nyt suihku tuntui oikein hyvältä!

Varmaan isoin kysymys kisan aikaisesta fiiliksestä on että olisinko voinut jatkaa pidemmälle? Olen varma vastauksesta ja se on kyllä. Yksin en olisi kuitenkaan jatkanut joten se olisi vaatinut jotain toista rinnalle joka olisi edennyt samaa vauhtia. Syitä on useampiakin: ensinnäkin oli jo aika raskasta vetää yksin noin pitkää ja rankkaa reittiä. Toiseksi, noin haastava reitti pilkkopimeässä otsalampun kanssa on jo kohtuullisen vaarallistakin. Kaatumisen ja loukkaantumisen riski yksin jäätyneillä kallioilla kikkaillessa ei houkutellut. Toisesta olisi ollut tässäkin mielessä tiurvaa.

ULTRAN JÄLKEEN

Kun lähden tekemään jotain isoa ja poikkeuksellista haastetta, mietin aina tarkkaan millaisen hinnan olen valmis maksamaan läpäisystä. Tällä kertaa tavoite ja unelma oli niin iso että olin valmis hajottamaan itseni sekä henkisesti että fyysisesti sellaiseen kuntoon ettei mahdollisen keskeytyksen sattuessa jää mitään jossiteltavaa. Keskeyttämiskynnys oli siis niin iso etten osaa sitä edes tarkoin kuvailla. Ehkä sitä ei oikeasti ollut olemassakaan..

Kaikesta tästä huolimatta en rikkonut itseäni mitenkään. Jalat ja muut paikat tuntuivat paljon paremmilta kuin yhdenkään maratonin jälkeen! Mitään tasaisilta maratoneilta tuttuja seuraavan päivän rappusissa taapertamista ja kipeitä polvia ei ollut.

Voisi sanoa että tavallisen maratonin jälkeen iskutus tuntuu nivelissä, ennen kaikkea polvissa, mutta nyt taitettu matka tuntui lihaksissa. Olo oli kuin kovan kyykkytreenin jälkeen. Lauantaina ja sunnuntaina pohkeet olivat turvoksissa, kuin tukit. Ne eivät kuitenkaan särkeneet millään lailla, pelkäsin yöllistä pohjesärkyä ja kramppeja mutta mitään sellaista ei koskaan tullut.

Kun pohkeet olivat palanneet normaaleiksi, alkoi tuntua reisissä. Fiilis siis tosiaan oli kuin jalkapäivän jälkeen, ei siis kipua vaan makeaa tuntumaa lihaksissa.

Ero maratonin jälkeisiin tuntemuksiin on mullistavan iso ja syytkin ovat selviä. Pääsiäisenä etenin 49 kilometriä ja 2300 nousumetriä loikkimalla, juoksemalla ja kävelemällä - jonkun verran myös kiipeämällä, ryömimällä ja jyrkimpiä alamäkiä pyllymäkeä laskemalla. Maraton on tasaista kovaa iskutusta ilman suurempaa vaihtelua. Tämä polku-ultra oli pelkkää vaihtelua lihaksistolle kaikin mahdollisin tavoin!

Mulla ei ollut juurikaan nälkä tai jano reissun jälkeen. Siinä palautuminen varmasti meni mönkään. Söin ja join huonosti useamman päivän... Ei yksinkertaisesti huvittanut tehdä mitään. Tällaisessa tilanteessa olisi kaivannut tyyppiä joka tekee ruokaa ja tuo valmiin lautasen eteen. Jos voittaisi lotossa niin voisi jatkossa palkata ultran jälkeisen assistentin :-D

Sille henkilökohtaiselle huoltajalle olisi ollut tilausta myös juoksun aikana, silloin kun jätin geelejä syömättä tai unohdin juoda pisaraakaan reilun kahden tunnin aikana. Ajatus ei välttämättä kulje ja silloin olisi hyvä että joku antaa mukin käteen ja pitää huolta siitä että ennalta laaditusta suunnitelmasta ei lipsuta. Tunne siitä että nyt kulkee hyvin ja juon/syön sitten myöhemmin on maailman typerin mutta siinä hetken hurmoksessa se vain menee niin. Tunnet olosi voittamattomaksi kunnes pientä hetkeä myöhemmin energiat on loppu ja maailmanloppu lähellä.

Olisin voinut palata juoksemaan neljän tai ehkä viiden päivän levon jälkeen mutta lähinnä kävelin ja pysyin muuten liikkeessä. Torstaina eli kuusi päivää myöhemmin hölkkäsin 1 kilometrin, perjantaina 1.5 kilometriä, sunnuntaina 2 kilometriä. Maanantain eli puolitoista viikkoa myöhemmin eka kunnon juoksuharjoitus, 8 kilometriä 5.30 ja 6.30 vauhteja vuorotellen.

Tunnen oloni palautuneeksi mutta on mielenkiintoista nähdä vielä miten eka ultran jälkeinen punttitreeni tulee sujumaan. Se on sattumalta ohjelmassa juuri tänään.

YHTEENVETO

Eka ultrapitkä etappini oli selvästi helpompi kuin oikeastaan yksikään maratonini. On huojentavaa kun tietää ettei aika lopu kesken eikä maalia suljeta. Voit kulkea omaa vauhtiasi ja pitää juuri niin pitkiä huoltotaukoja kuin haluat. Tämän tason taapertajalle aika tai matka ei kulkemalla lopu ;)

Toukokuun lopulla juoksen jonkin puolimaratonin, vaihtoehtoja on useampikin. Joko ihan tasaisella asvalttireitillä, en ole juossut virallista puolimaratonia neljään vuoteen, tai jälleen poluilla.

Vajaan kahden kuukauden päästä kalenterissa onkin jo toinen ultrani, Lattomeren ultraintervalli. Julkistettiin ilmoittautuminen eilen ja paikoista on jo puolet mennyt. Jos kiinnostaa, heitä ilmo sisään. Perua voi ilman mitään maksuja. Lisätietoja täältä ja ilmoittautua voi täällä.


1485/5000

2 kommenttia:

  1. Onnittelut ensimmäisestä ultrasta! Kisaraportti oli taas kivaa luettavaa, ja kiva oli myös tämä teksti. Hienoa, että fiilis oli hyvä ja kisan jälkeenkään ei tullut kremppoja. Näitä juttuja lukiessa alkaa itsekin miettiä polkujuoksua ihan tosissaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti Anne! Ehdottomasti suosittelen polkuja, teillähän on sielläpäin polkujuoksutapahtumia lähes joka kuukausi. Mukaan vaan!

      Poista