tiistai 28. maaliskuuta 2017

Vuoden kolmas lappuhölkkä: Pori-juoksu.

"Paras tunne mitä olen juoksemisesta koskaan saanut. Miten olen voinut juosta noin kovaa?"

Näin kirjoitin elokuussa 2013 kun olin juossut ensimmäistä kertaa järjestetyssä Hansajuoksussa mielestäni elämäni kisan. Ajattelen edelleen että olin tuolloin kovemmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin tai ehkä sen jälkeenkään. Olin juossut cooperin testejä säännöllisesti ja harjoitteluun kuului pari kertaa viikossa kovia rääkkejä soutulaitteella. Matkana oli tuolloin 9.1 kilometriä johon aikaa kului 42 minuuttia 53 sekuntia.

Viime sunnuntaina palasin 9.1 kilometrin matkalle 40. kertaa järjestetyn Pori-juoksun merkeissä. Mitä neljän vuoden aikana oli tapahtunut?

Kuva täältä
Lähtökohdat olivat periaatteessa ihan ok mutta olin tuttuun tapaani onnistunut sössimään viime metreillä kuitenkin lahjakkaasti. On todella järkevää valvoa myöhään juuri sinä yönä kun kelloja siirretään tunnilla eteenpäin... Söin etovan olon vallitessa aamupalaa tuntia ennen starttia ja raahustin paikalle. Paljon kavereita ja tuttuja, hieno ilma. Hyvä fiilis valvomisdarrasta huolimatta.

Lähdettiin matkaan hiekkatietä pitkin, sen jälkeen olisi luvassa kuutisen kilometriä pyörätietä ja autotien reunaa ja taas vika kolmonen hiekkapohjaista ulkoilutietä. Tietä jota olen juossut satoja ja taas satoja kertoja. Osaan joka ainoan kiven ja puun sijainnin ulkoa.

Taktiikkana oli että juoksisin iisisti asvalttiosuudet, lähtisin reippailemaan lopun kolmen kilsan mittaisella tutulla osuudella ja viimeiseen ylämäkeen lataisin kaiken peliin. Tämä pläänihän meni heti mönkään.

Tottakai lähdin seuraamaan edessä olleita kolmea kaveriani ja juoksin aivan liian kovaa omaan tasooni nähden. Tuntui ihan hirveältä jo alusta asti. Miksi on niin kovin vaikea lähteä liikkeelle maltilla vaikka juuri sitä on omassa mielessään painottanut?

En tiedä oliko siitä hyötyä vai haittaa että tiesin koko ajan tarkasti paljonko matkaa on jäljellä, yleensähän niin ei ole kun en käytä koskaan mittareita. Mielessäni jaoin reitin kolmeen selkeään kolmen kilometrin etappiin. Ja jokainen niistä etapeista ja niiden kilometreistä tuntui kuvottavan pahalta. Päätin vain seurata kavereita ja pitää heidät näköpiirissäni.

Tultiin lopulta 6 kilometrin kohtaan ja ulkoilutielle. V*tun postilaatikot. Te jotka näitä reittejä vedätte niin tiedätte kyllä. Olin aivan loppu. Ollut jo monta kilometriä. Hengitys pihisi ja puhisi ja vinkui kuin Isolla Pahalla Sudella possulähiössä.

Takaa kuului askelia. Kiristin tahtia vaikka en pystynyt. Kiristin silti. Pari kilsaa vielä ja olisi se mäki. Se jota rakastan ja jonka haluan aina vetää täysiä. Olin uhonnut viime viikkojen yhteislenkeillä että tulisin nöyryyttämään siinä jokaista joka olisi samoilla haminoilla kanssani.

Mäki lähestyi, sydän hakkasi niin kovaa että pelkäsin sen sanovan sopimuksensa irti. No, pakko kai se on tykittää vaikka se jäisi viimeiseksi teokseni. Hyvästi maailma, ei muuta kuin täyttä loikkaa ylämäkeen. Ohitin pari jätkää, super-Annikan ja vielä melkein sadan metrin päässä olevankin tyypin.

Mäen päällä meinasi valot sammua mutta jäljellä olisi enää pienoinen laskettelu alamäkeen, ehkä sata metriä ja maali. Tai siis niin luulin. Reittihän ei mennyt niin kuin olisin halunnut vaan kääntyi vielä oikealle. Parisataa metriä ylimääräistä omiin kuvitelmiini nähden. Hiivuin täysin. Ne kaksi jätkää menivät ohi. Varmaan joku muukin. Jos tämä olisi ollut olympiamaratonin voittokamppailu niin vielä vuosikymmeniä hauskimmissa sporttivideoissa kelattaisiin ja naurettaisiin puoli kilometriä liian aikaisin alkanutta loppukiriäni.

Sijoituksilla ei toki ole näissä kekkereissä väliä, mulle oli tärkeintä juosta vaan se mäki täysiä ja selvitä hengissä.

Kaveri sanoi maalissa että kello pysähtyi noin 43 minuuttiin. Huh huh. Lähes sama aika kuin elämäni parhaassa juoksussa neljä vuotta sitten!!

Hämmentävää. Tammikuussa juoksin vitosen maantiecup-kisan 23 minuutissa ja 45 sekunnissa. Nyt juoksin noin 9 kilometriä (kavereiden mittarit näyttivät matkaksi 8.9km) käytännössä täysin samalla keskarilla eli 4.45 min/km.

Olen juossut nyt maaliskuussa vajaa 20 kilometriä viikossa, tammi- ja helmikuussa vajaa 10 kilometriä viikossa. Marras- ja joulukuussa myös noin kymmenen kilometriä viikossa. Hidasta hölkkää, lyhyitä lenkkejä. 3-5 kilometriä 7 minsan keskarilla. Edellinen kunnollinen juoksukuukauteni on elokuulta!

Neljä vuotta sitten hinkkasin kuntoa kovaksi salilla tekemilläni rääkeillä. En ole koskenut concept2:n tai kuntopyörään moneen vuoteen.

Valmentajan tehtävä on selittää urheilijalle syy- ja seuraussuhteita. En osaa selittää miksi pystyin nyt juoksemaan lähes tuplamatkan samalla vauhdilla verrattuna tammikuuhun. Juoksin silloinkin täysiä ja annoin kaikkeni.

En tunne että olisin yhtä hyvässä kunnossa kuin neljä vuotta sitten. Ehkä todella olen mutta en vain itse ymmärrä sitä?

Ainakin tämä kertoo siitä että olen vielä todella kaukana teoreettisesta parhaasta mahdollisesta kunnostani, kapasiteettia riittää vielä ja paljon!

1165 / 5000

7 kommenttia:

  1. Hyvä hyvä Mika, naseva kirjoitus ja olihan tuo huippujuoksu, jännää kuinka se juoksu joskus kulkee ja varsinkin silloin kun itse epäilee suoritustaan! Munkin mittari näytti vähän pienempää matkaa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juu, oli kyllä pöljä päivä kaikesta huolimatta. Mielenkiintoista nähdä miten syksyllä kulkee jos kesällä saa paljon kilometrejä ja erilaisia yhteislenkkejä alle!

      Poista
  2. Sisulla maaliin :D Sinne, minkä mokomat olivat laittaneet väärään paikkaan. Hurja juoksu ja hurja aika. Levossa kunto kohoaa, vai miten se nyt olikaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lepoa on kyllä riittänyt. Toissa viikonloppuna taisin olla peiton alla noin 40 tuntia. Salainen ase? :P

      Poista
  3. Huikee tää kisaraportti!!! "Isolla pahalla sudella possulähiössä" Ihan legendaarista :D
    Tuo yheksän kilsan matka on aivan tappo. Mä kuolisin sinne (vitun)postilaatikoille viimeistään. Joku tossa tarjos paikkaa lauantain Karhuviestiin yhteen joukkueeseen ja tässä arvon, että menenkö tappamaan itteni sinne. Jos olisin järkevä, niin jättäisin väliin.

    Jos mun pitäis analysoida tota sun juoksua ja syitä tohon huikeeseen aikaan, niin sanoisin että puolet tosta tehtiin sydämellä. Tää sun tarina ja blogikin sen jo paljastaa.
    Juoksu nyt vaan on niin siistii!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon kato tämmönen juoksubloggaamisen Iso paha susi. Vai kuitenkin Putte Possu..

      Ei muuta kuin Karhuviestiin raastamaan niin riittää tarinoita jaettavaksi!

      Poista
    2. :D Karhuviesti jää nyt sittenkin raastamatta tänä vuonna. Parempi ehkä näin, mut kyllä silti vähän harmittaa :)

      Poista