sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Kuudes ja viimeinen, Nokian Joulumaraton 2016.

Viime talvena asettamani haaste kuudesta maratonista vuonna 2016 oli enää viimeistä piirtoa vaille valmis. Helmi-, huhti-, kesä-, elo- ja lokakuun maratonit saisivat jatkokseen vielä yhden 42.2 kilometrin lenkin. Kohteeksi oli valikoitunut Joulumaraton Nokian Edenillä.

Tiedossa oli periaatteessa tosi kiva päivä. Haasteen vieminen maaliin hyvän ystävän kanssa, uusia ja vanhoja juoksukavereita, juoksun päälle osallistumismaksuun sisältyvät joulupöytä ja kylpylä. Kaikki muu oli oikeastaan kunnossa mutta itse pihvi oli hukassa.

En halunnut juosta maratonia koska tiesin ettei minusta ole siihen.

Vuoden viides maraton Tampereella lokakuussa, Wiha, oli erikoinen elämys. En ollut silloinkaan maraton-kunnossa mutta koska olin lähinnä auttamassa kavereita niin se ei haitannut. Olin juossut Wihan jälkeen, siis viimeisen kahden kuukauden aikana, yhteensä 71 kilometriä. Viimeisen kolmen viikon aikana kasassa oli 0 kilometriä. Ja oikeastaan nolla yhtään minkäänlaista liikuntasuoritusta. Lihaksistoni oli tottunut lähinnä töissä tai kotona istumiseen.

Koska kuntoon en voinut enää vaikuttaa niin yritin tehdä muut asiat huolella. Reittinä olisi 6x 7 kilometrin lenkki joten tein mukaan viisi eväspussia jotka söisin 7 kilometrin välein. Yhdessä pussissa oli aina neljä vihreää kuulaa ja parikymmentä grammaa kuivattua mangoa. 374 kaloria per pussi eli yhteensä energiaa oli taivaltamiseen varattuna lähes 1900 kalorin verran. Aivan riittävästi.

Mutta ei maratonia vedetä pelkällä energialla, jonkinlaista kuntoakin tarvittaisiin. Mielellään vielä juoksukuntoa.

Ekan kierroksen juoksin 50 minuuttiin (7:09 min/km), toisen 45 minuuttiin (6:26 min/km). Kolmanteen kului taas 50 minuuttia. Puolikas siis aikaan 2 tuntia 25 minuuttia (6:54 min/km). Juuri sellaista hidasta hölkkää jota ajattelin pystyväni juoksemaan tässä kunnossa noin viiden tunnin verran.

Viidentoista kilometrin jälkeen molemmat polvet sattuivat mutta se onneksi vaimeni noin viiden kilometrin jälkeen. Ajattelin että syynä on epätasainen alusta, reitti kulki pyöräteitä valtatien reunassa ja se oli aika muhkurainen. Tallattua lunta. Liukasta ei ollut, ilman nastoja pärjäsi erinomaisesti ja sääkin oli täydellinen ajankohtaan nähden, asteen verran pakkasta ja vain ajoittainen tuulen vire.

Kunto alkoi loppua puolikkaan jälkeen ja neljänteen rundiin kuluikin jo 57 minuuttia (8:09 min/km). Olin 28 kilometrin kohdalla ajassa 3:22 (7:13 min/km). Sitten alkoi kipu vasemmassa polvessa yltyä, aina kun vaihdoin kävelyn juoksuun niin oli pakko lopettaa koska siinä ei vain ollut mitään järkeä. Vauhti oli vain pari pykälää kovempi mutta kipu todella kova. Kävellessä polvi tuntui hyvältä. Polvissa on yleensä alkanut tuntua noin 30-35 kilometrin kohdalla, nyt siis jo puolet aiemmin. Tiesin heti syyn, en ollut tottunut juoksun kovaan iskutukseen.

Mieli ei ollut erityisen synkkä, ajattelin vain että kävellään nämä jäljellä olevat kierrokset pois niin sitten on haaste valmis. Luovuttaminen ja keskeyttäminen ei käynyt kertaakaan mielessä, huoltopisteen ohitin aina ilman ajatustakaan siirtyä pois reitiltä. Kun takana oli kymmenen kuukautta ja 5½ maratonia niin konttaisin vaikka maaliin. Tässä ei ollut kyseessä enää juoksemisesta, ei maratoneista, ei oikeastaan yhtään mistään muusta kuin siitä että kulkisin loppuun sen tien jonka aloitin viime talvena sillä hetkellä kun tämän haasteen keksin. Jokaisen jäljellä olevan askeleen ottaisin vain itselleni.

Juostessa vaatteeni olivat lämpimät mutta kävellessä tuli kylmä. Viides kierros oli jo todella inhaa hytinää ja tärinää. Huoltopöydällä odottaisi lisävaatetta jota olin onneksi tajunnut tällaista tilannetta varten varata.

Kun 35 kilometriä tuli mittariin ja olin Edenillä, sisältä lämpimästä tuli esiin Katja. Katja oli hypännyt huhtikuussa haasteeseeni mukaan ja oli juoksemassa omaa kuudetta maratoniaan. Hän oli tullut maaliin jo kauan sitten, noin 3 tunnissa ja 50 minuutissa. Kun kerroin etten pysty juoksemaan mutta pitäisi vielä kävellä yksi kierros, Katja haki toppatakin sisältä ja lähti mukaan. Se tuntui uskomattomalta jo silloin mutta koska olin niin omiin mietteisiini ja päättäväisyyteeni keskittyneenä niin vasta nyt alan ymmärtää mitä tapahtui. Sen miten joku - joka oli vielä keväällä täysin tuntematon - voi oman 42.2 kilometrin juoksunsa jälkeen lähteä vielä pitämään seuraa ja juttelemaan kaikesta mahdollisesta lähes puoleksitoista tunniksi nokialaisen valtatien reunaan. Tuollaista ei unohda koskaan.

Startti oli ollut aamulla kymmeneltä mutta viimeisen kierroksen aikana päivä alkoi jo hämärtyä. Loputtomalta tuntuneen kävelyn jälkeen kylpylän valot alkoivat näkyä pimeässä. Kun näin huoltopöydän, juoksin viimeiset parikymmentä metriä.


Kisan toimitsija sanoi että aika taisi olla juuri ja juuri 5:59. Se kuulosti minusta jotenkin väärältä ja sanoin että laita papereihin kuusi tuntia. Harvemmin sitä tulee samana vuonna taivallettua maratonia kolmella eri alkavalla tunnilla.

Tämän haasteen idea ei ollut katsoa millaista on juosta maraton ilman harjoittelemista, ei todellakaan. Asiat vain menivät lopulta niin. Tottakai olisin halunnut juosta kuusi maratonia noin neljään tuntiin, hyvänä vuonna se olisi ollut aivan mahdollista. Mutta tämä ei ollut hyvä juoksuharjoitteluvuosi.

En voi suositella tällaista kenellekään. Maraton on aika haastava retki hyvin harjoitelleenakin mutta nollakunnolla se on todella ikävää, rumaa ja jopa surullista. Tämä siis jos ajattelen maratonia juoksemisen kannalta.

Tämä haaste oli lopulta jotain ihan muuta kuin juoksu- tai maratonhaaste. Se oli oppimatka pitkän matkan kulkemiseen - kutsutaan sitä pitkää matkaa sitten maratoniksi tai elämäksi.

Kannattiko tämä kaikki? Jos olet lukenut kuusi maraton-haasteeni juoksuraporttia niin tiedät varmasti vastauksen.

Hups, juoksin vahingossa maratonin - 400 metrin radalla hallissa.
Helsinki Spring Marathon 2016 - Kliffaa Pukinmäessä.
Forssan Suvi-ilta ja 6. maraton - Pohjallakaan ei yksinään olla.
Tampere Maraton 2016 - Jätätsä pisteitä vai pilkkuja?
Wihan kilometrit 2016 - Maraton huoltajan vastuulla.

10 kommenttia:

  1. Sitkee ja sinnikäs mies! Mitä enemmän on ikää tullut, sitä tukevammin seison "matka on tärkeämpi kuin päämäärä" lausahduksen takana. Täytyy nyt ihan ajatuksen kanssa lukea siun blogia taaksepäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No näinhän se on. Pakko edetä hitaasti ja sitkeesti ku ei nopeestikaan pysty! :D

      Poista
  2. Olipa mielenkiintoista lukea tätäkin taivaltasi. Lempeitä tuulia ensi vuoteen!

    VastaaPoista
  3. Onneksi olkoon, taas on yksi ihmiskoe sulla plakkarissa :) Upea juttu, että sait kuusi maratonia kasaan vuodessa. Olet kyllä sitkeää tekoa!

    Ihanaa, että Katja lähti mukaasi vikalle kiekalle. Se on todellista ystävyyttä <3

    Onko Porin sisähallimaraton seuraava etappi? Mulla jää se(kin) valitettavasti väliin, sillä varpaiden luut pitää saada juoksukondikseen tavalla tai toisella. Hupimaraton ei kuitenkaan ole yksi lääkkeistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, hallimara on seuraavaksi ohjelmassa ja sepä vasta pelottaakin. No, kai sekin joten kuten hoituu! :)

      Poista
  4. Sitkeä oot kyllä. Ihailtavan sitkeä! Ja rautainen pohja. Jos ennätystehtäiluun mielii, niin siinä ei varmaan montaa kovaa treeniä vaatisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on tässä se toinen puoli. Että kyllä jos vain tulisi treenattua kunnolla niin enkka ois lähellä! Siihen asti pitää olla vaan sitkeä :P

      Poista
  5. Huhhuh! Onnea haasteen läpiviemisestä! :)

    VastaaPoista