maanantai 20. kesäkuuta 2016

Forssan Suvi-ilta ja 6. maraton - Pohjallakaan ei yksinään olla.

Prologi

Ensimmäistä kertaa en haluaisi kirjoittaa maratonin juoksemisesta mitään. Kirjoitan kuitenkin, en siksi että niin moni sitä odottaa vaan koska se vain pitää tehdä. Koska olen sen velkaa - itselleni.

1. luku - Olet ystävien seurassa.

Olin Forssassa ensimmäisenä, jo aamupäivällä, kun startti olisi vasta neljältä. Hain omat ja kaverien numerolaput kisakeskuksesta ja lähdin syömään. Olen aina aiemmin juossut tapahtumissa aamupäivällä joten tuntui erikoiselta vetää oikeaa ruokaa aamupalan lisäksi. Nälkä oli kova ja söin noin kolme tuntia ennen starttia ravintolassa merisuolan päällä pariloitua lohta, herkkusienikastiketta, perunamuusia ja lehtikaali-kasvispaistosta. 

Sen jälkeen alkoikin saapua frendejä. Katja, jonka kanssa tapasin pikaisesti huhtikuussa Helsinki Spring Marathonilla ja ystävystyttiin välittömästi. Jani, jonka kanssa juoksin samaisessa tapahtumassa 15 kilometriä yhdessä. Annika, jonka kanssa ollaan oltu eri yhteislenkeillä ja tapahtumissa viime vuosina. Heikki, joka osallistui ekaan järjestämääni 30 kilometrin polkupitkikseen viime kesänä. Niin ja tietysti Ritva jolle olinkin jo laittanut etukäteen viestiä ja kertonut että minulla on vain yksi tavoite: seurata häntä. Jos johonkin voi maraton-juoksussa luottaa niin naiseen joka on tullut yli 700 kertaa maaliin. Jos vain pysyisin peesissä, selviäisin. Olin sherlockannut Ritvan tämän vuoden tason, loppuajat olivat olleet 4:10 ja 4:50 välissä ja tuo haarukka kelpaisi mulle mainiosti.


2. luku - Kolme muskettisoturia.


Hengaltiin kolmen jälkeen laukkusäilytyksen luona ja turistiin niitä näitä. Varttia ennen starttia vein reppuni säilytykseen ja siellähän se Ritvakin sattumalta oli. Hymyilin ja totesin että jos kaikki menee hyvin niin et pääse minusta eroon enää hetkeksikään. Keräsin maailman parhaan juoksuposseni ulkoa kasaan ja lähdettiin seuraamaan idoliani. Puolimaraton ja maraton starttasivat samaan aikaan ja väkeä oli todella paljon. Forssan Suvi-ilta on tuhansien osallistujien osallistujamäärällään Suomen suurimpia juoksutapahtumia.

Ekan kerran muistin koko maratonin hotellilla puoli kolmelta kun vaihdettiin juoksukamoja päälle. Tokan kerran tajusin asian lähtöviivalla. Ei se silti kovinkaan todelliselta tuntunut. Aiemmilla kerroilla oli jännittänyt kun kuulutetaan että lähtöön on viisi, neljä, kolme ja kaksi minuuttia. Ja lopulta yksi. Nyt ei tuntunut miltään. Ehkä näihin tosiaan tottuu.

En ole aiemmin juossut näin isoissa tapahtumissa ja lähdön jälkeen joutui jopa kävelemään. Väkimassaa riitti satojen metrien sijaan pariksi kilometriksi. Pysyin Ritvan kannoilla ja bongasin vierestä Paloheinän fakiirin Hannan jonka kanssa juoksin parikymmentä kilometriä Pukinmäessä huhtikuussa. Eihän siinä voinut kuin hymyillä! Totesin naisille kuinka turvallinen olo on painella menemään kun toisella puolella on Suomen maratonlistan ykkönen ja toisella puolella kakkonen. Hanna on juossut 420 maratonia.

Kolmikko täydentyi jo heti ekoilla kilometreillä uudella tuttavuudella Laurilla. Ihan perustallaaja ei ollut hänkään. Lauri juoksee maratoneja sandaaleilla.

3. luku - Tappovauhtia.

En tiedä yleensä vauhdeista mitään mutta tunsin heti että mennään aika kovaa. Laurin laite piippaili kilometrin välein ja kertoi väliajat ääneen. 5:30, 5:45, 5:35, 5:40. Jäätävää kyytiä minulle, "juoksijalle" joka ei ole harjoitellut käytännössä koko vuonna. Minuutti lisää per kilometri olisi sopinut minulle paljon paremmin.

Päätin kuitenkin pysyä kolmikon mukana. Hanna sanoi usein että nyt mennään kyllä tappovauhtia. Niin totesi Ritvakin. Mutta eivät ne hidastaneet! Syke ei ollut mulla kovin korkealla mutta tiesin että maksun aika on aina myöhemmin.

Mulla oli mukana neljä isoa geeliä. Join yhden tyhjäksi jokaisella kympillä. Energiaa tuntui olevan ihan mukavasti.

4. luku - Matka, joka kannattaa tehdä.

Juteltiin paljon Laurin kanssa. Kerroin siitä miten en ollut juossut askeltakaan pariin viikkoon. Miten kiireinen työviikko oli pyyhkinyt kaiken sen mitä maratonia edeltävinä päivinä pitäisi tehdä: syödä hyvin, juoda hyvin, nukkua hyvin. Totesin että kaikesta huolimatta maraton on matka joka kannattaa tehdä. 

Kilometrejä tuli lisää. Forssan reittiä mainostetaan nopeana ja tasaisena, minusta reitti oli pelkkää ylämäkeä. Reitti on edestakainen, monta kilometriä pitkien suorien aikana näkee vastaantulevia juoksijoita. Jo noin kympin kohdalla bongasin Katjan, supernaisen joka juoksisi maratonilla puoli tuntia tai jopa tunnin nopeammin kuin minä. Huudettiin ja heilutettiin käsiä ilmassa. Hyvä fiilis.

Toisen kerran tavattiin Forssan keskustassa kun eka kierros läheni loppuaan. Olin menossa kääntöpaikalle, hurjat frendit jo tulossa sieltä. Ensin meni ohi Jani kovaa vauhtia, sitten Katja. Yläfemmat. Elämä ja juoksu on ihanaa! Tähän kohtaan voi tyhjentää hymiövaraston. Niille ei olisi enää tarvetta.

5. luku - Se hetki.

Olin tajunnut jo pitkään että se hetki lähestyy. Hetki jolloin annat periksi. Olin päättänyt että olen kolmen muskettisoturin rinnalla ekan kierroksen, jos joku heistä hiipuisi niin jättäytyisin taivaltamaan ryhmän viimeisen kanssa. Mutta ei heistä kukaan hiipunut. 

Iso osa juoksijoista jatkoi suoraan, maalialueelle. Minä ja muut maratoonarit käännyimme vasemmalle. Muutama sata metriä ja se hetki koitti. Annoin periksi. Askel askeleelta kolmikko katosi kauemmas kunnes katosi näkyvistä kokonaan.

Vauhti putosi alle kuuden minuutin kilometreistä arviolta päälle seitsemään. Tuntui hyvältä. Tällaista kevyttä hölkkää pystyisin varmasti pitämään yllä maaliin asti.

6. luku - Etana.

Ilo ei ollut pitkäaikainen. Vauhti hiipui, juoksijoita meni ohi vasemmalta ja oikealta. Jossain vaiheessa ohi meni myös traktori jonka perässä oli sauna. Lauteilla heilui miesjoukko kaljatölkit käsissä ja huusi kannustuksia. Näytin peukkua ja nauroin. Juuri sitä tarvitsin siinä hetkessä. Mutta ei, ilo ei ollut pitkäaikainen.

Noin 25 kilometrin kohdalla tunsin kipua kyljessä, alavatsassa. Pistos! En ollut kokenut ainuttakaan vuosikausiin. Sattui mutta en suostunut kävelemään. Mietin vanhoja ultrajuoksijoiden viisauksia: Odota viisitoista minuuttia niin tuntuu paremmalta. Kipu oli ikävää enkä jaksanut odottaa. Yritin erilaisia kikkoja, pullistin vatsaa ulospäin, sisäänpäin, tein ylävartalon kiertoliikkeitä. Ei auttanut. Sitten muistin että pistoksilla ja hengityksellä olisi jonkinlainen yhteys. Hengitin syvään sisään ja ulos. Sisään, ulos. Ja puhallus puhallukselta pistos vaimeni kunnes se katosi kokonaan. Se toimii!!

Jokainen ilon välähdys oli edellistä lyhyempi. Ylämäkeä, yksinäistä etenemistä. Voimattomuutta ja tuskaa. 28 kilometrin tolpan kohdalla näin kenkieni välissä etanan. Luontokin halusi pilkata minua.

7. luku - Pilvet liikkuu, minä en.

Vauhti oli olematonta. Tuntui että jokaisen kilometritolpan väli oli toivottoman pitkä. Kyllä, tuttu tunne jokaiselta maratoniltani. Mutta olen ollut yössä 10, 12, 14 tai 18 kilometriä. En koskaan 21 kilometriä. Minun olisi pitänyt lopettaa ekan kierroksen jälkeen ja olla onnellinen että pystyn kylmiltään juoksemaan puolikkaan kahteen tuntiin matalilla sykkeillä ja hyvällä fiiliksellä. Mutta en minä ole sellainen. En hyvän mielen puolimaratoonari, en keskeyttäjä. Olen idiootti.

8. luku - Kuuntele järkeä: sä et oo tärkeä.

Nyt pääsemme tarinassa siihen kohtaan joka tulee aina ennemmin tai myöhemmin. Nyt se tuli aiemmin kuin koskaan. Itseinho, viha, suru. Miksi olen näin tyhmä että teen tämän aina itselleni? Missään ei ole mitään mieltä. En halua mitään niin paljon kuin pois täältä. Vettä sataa kaatamalla ja tuuli jyllää, ne on ne ainoat positiiviset asiat koko olotilassa. Ainoat asiat joiden vuoksi tunnen olevani elossa. Olisin ollut turta ellei olisi tuntunut niin pahalta. On hirveä tunne tietää ettei maailmassa ole sillä hetkellä mitään muuta kuin pakko jatkaa. Tieto siitä että menet koko ajan hitaammin ja hitaammin ja samalla maaliin pääsy on koko ajan kauempana on totaalisen musertava.

Olin ollut pitkään yksin, tai no, aina joku meni ohi. Nainen, toinen nainen, kolmas. Kun tiesin ettei satojen metrien säteellä ole ketään, lauloin. Yritin kerätä voimia jostain. Ajatella muuta. Musiikki on mulle tunnetta. Halusin tuntea jotain. Muutama lause minulle kovin tärkeistä lauluista sai hajoamaan totaalisesti. Kyyneleitä. Mutta ainakin tunsin jotain muutakin kuin vihaa ja pettymystä.

Parhaimmilla hetkillä ajattelin että ehkä jossain on joku joka odottaa. Seuraavalla hetkellä mietin että toivottavasti kukaan ei tosin odota maalissa, en kehtaisi ikinä mennä maaliviivan yli jos joku on joutunut minun takiani venaamaan siellä tunnista toiseen.

9. luku - Suutu jo.

Itsesäälillä ja muulla roskalla on päätepisteensä. Kun jossain kohdassa tajusin miten hidasta menoni oli, päätin että en yksinkertaisesti jaksa vetää tätä maratonia johonkin kymmeneen tuntiin. Läpsin poskia, reisiä ja keräsin aggressiota. Jos tuntuu näin pahalta juosta hiljaa niin lujaa juokseminen ei voi tuntua mitenkään pahemmalta! 33 kilometriä mittarissa ja lähdin tykittämään täysillä! Nyt mennään eikä meinata!

...pääsin sata metriä ja takareisi kramppasi. Kävelin eteenpäin. Hetkinen. Kävelen nopeampaa kuin juoksen!!  Heti kun kramppi oli ohi lähdin taas juoksemaan. Ne kolme naista olivat olleet koko ajan kaukana horisontissa mutta nyt otin niitä kiinni. Välillä kävelin, välillä juoksin hitaasti, välillä kovempaa. Mutta kolmikko läheni.

Ohitin ekan, sitten tokan ja lopulta kolmannen. En saanut siitä kuin hetkellisen hyvän fiiliksen, olo oli edelleen koko ajan totaalisen musertunut ja kyllästynyt.

Aloin tietysti taas hiipua ja annoin itselleni luvan kävellä. Ekan kerran koskaan sitten debyyttimaratonini vuonna 2012.

Neljä tai viis kilometriä maaliin. Eihän se ole mitään mutta nyt se tuntui loputtomalta. Mikään ajatusleikki ei auttanut. Vaihdoin juoksuksi, päätin juosta jonkun lampunvälin tai jollekin maamerkille. Ja kävelin. 


Yksi niistä naisista meni uudestaan ohitseni.

10. luku - Please, talk something - anything!!

Kun toinenkin kissa-ja-hiiri-leikkiä kanssani pelannut nainen meni ohi päätin pysyä hänen mukanaan. Aloin jutella. Ekan lauseen jälkeen vaihdoin englanniksi. Kyseessä oli skottimimmi joka oli tullut Forssaan juoksemaan ensimmäistä maratoniaan. Järjetön ajatus mutta ainakin sää oli hänelle kotoisa. Kaatosade ja kova tuuli toivat varmasti mieleen Edinburghin.

Reilu kolmisen kilometriä maaliin ja sanoin hänelle että emme kumpikaan ota enää ainuttakaan kävelyaskelta. Lähestymme Forssan keskustaa, siellä voi olla ihmisiä, me emme kävele. Nyt on aika kerätä viimeisetkin ylpeyden rippeet ja hilata toisemme maaliin. 

Ja niin me teimme, juttelimme kaikesta mahdollisesta. Kun maaliin oli puolitoista kilometriä, olimme noin kymmenen sekuntia hiljaa ja parahdin että nyt on keksittävä jotain puhuttavaa tai keskeytän. 

Näin kisakeskuksen ja lähtöalueen. Ajattelin että jes, maali on siinä. Viimein tämä hirveä skeida on ohi. Mutta ei, reitti ohjasi meidät yleisurheilukentälle!! Eipä ole 400 metrin radan kiertäminen tuntunut koskaan yhtä pitkältä. Skottimimmi lähti pinkomaan, minä hiivuin vielä täälläkin. 

Maaliviivan yli. Vihasin edelleen kaikkea, erityisesti itseäni. Sattui joka paikkaan. Nilkutin laukkusäilytykseen, soitin Katjalle oliko se jo lähtenyt pois. Mun mielestä se olisi ollut ihan oikein mutta siellä se odotti kisakeskuksessa Annikan kanssa. Halusin vajota maan alle.

0 - 4.5 km : 5.45 min/km
4.5 km - 15.8 km : 5:51 min/ km
15.8 km - 37 km : 6:56 min / km
37 km - 42.2 km : 8 min / km

4 tuntia 41 minuuttia. Puolivälissä olin 2 tunnin kohdalla.

En ollut juttutuulella. Harmitti koska se oli epäreilua muita kohtaan jotka olivat juosseet hienosti. Minusta juoksussa saa usein sen mitä tilaa. Minä tilasin tällä kertaa tämän.

Tämä reissu olisi saanut jäädä tekemättä, ainakin jos olisin ollut yksin. Mutta pohjallakaan ei yksinään olla. Silloinkin kun olin keskellä ei mitään täysin loppu siellä sateessa ja vihasin kaikkea ja kaikkea eikä ketään ollut missään, en ollut yksin. Siksi tulin tälläkin kertaa maaliin. 

Kiitos.

14 kommenttia:

  1. Olipa hyytävän kiinnostava rapsa maralta. Tuttuja tuntemuksia itsellenikin.

    Ei nuo kilometrivauhdit mitään huonoja ole. Pää pystyssä voit kyllä huoleti olla. Ja 4:41 on hyvä aika. Ihan oikeasti on! Mieti millainen panos-tuotos -suhde tuossa on.

    Ja sitä paitsi, aivan varmasti etana jäi susta jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etana oli varmasti suunnilleen samoilla sijoilla. Melko lähellähän tuo aika lopulta oli hallimaratonin aikaa, siellä sain tsempattua vähän pidempään ennen romahdusta.

      Kohti uusia pettymyksiä syksyn maratoneilla!

      Poista
  2. Hyvä raportti! Pääsi kivasti mukaan menoon! Eihän toi mitenkään huonosti mennyt!
    ps. "Pohjallakaan ei yksinään olla: alakulo on seurana haikeuden."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se meni ihan mun oman nollatasoni mukaisesti!

      Toi on tosi hieno biisi, muutakin PMMP:tä on tullut maroilla hyräiltyä mutta nyt Matkalaulu ei oikein sopinut fiilikseen :P

      Poista
  3. Huh mikä kisaraportti! Tempasit kyllä taas kybällä mukaasi eli hienoa, kun julkaisit tämän. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten sun aatokset tuon juoksun suhteen muuttuu (vai muuttuuko), kun tässä kuluu viikko-pari. Mulla kääntyi aatokset ihan yltympäri Karhunkierroksen jälkeen, kun pari päivää oli kulunut. Maalissa oli niin häviäjäfiilis, mutta nyt on joten täysin eri aatokset.
    Mä nostan lakkia tuolle sun ajalle. Ei onnistuisi meikäläiseltä vielä edes hyvänä päivänä tuollainen.
    Tsemppiä ja onnittelut juoksusta. (Mun mielestä jokaisesta juoksusta voi onnitella ja varsinkin silloin, jos on rämpinyt läpi tuollaisen seinän maaliin asti). Hieno suoritus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole fiilis muuttunut enkä usko että muuttuukaan. Kuudesta maratonista vain yhdellä olen ollut hyvällä fiiliksellä alusta loppuun mutta tämä on ainoa kerta kun näen kisan edelleen negatiivisena. Ilman upeita ystäviä reissu olisi ollut ihan turha. En aio juosta maratoneja enää koskaan yhtä surkeilla pohjilla.

      Uskon että susta tulee hyvä maratoonari. Sisu ja asenne on ainakin kunnossa! Toivottavasti nähdään vaikka yhteislenkeillä ja voidaan tilittää kestävyysjuoksun lumosta ja tuskasta lisää!

      Poista
    2. No eihän sen tarvitsekaan muuttua. Joskus on niitä kakkoja päiviä ja sitten osaa varmaan arvostaa niitä hyvien fiilisten juoksuja entistä enemmän. :) Pääasia kuiteskin, että haluat edelleen juosta. Sit olis totaalisen paska reissu, jos juoksut loppuis tohon :D

      Ja kiitos - tuo oli todella kauniisti sanottu!

      Mä oon vähän semmonen epäsosiaalinen juoksija, mutta tarviipa joskus oikeen ryhtyä sosiaaliseksi ja tulla fiilistelemään tuonne teidän yhteislenkeille :)

      Poista
    3. Samaistun. Viis ekaa juoksuvuottani juoksin aina yksin ja olin tapahtumissakin yksin. Sitten tapahtui jotain mystistä ja tää koko touhu muuttui ihan toisenlaiseksi :D

      Poista
  4. Ei vitsit mikä rapsa! Huikee. Pääsi kyllä kunnolla eläytymään näihin sun tunteisiin matkan varrella, ja pahoittelen myös sitä, että joistakin kommenteista tuli hymynkare huulille, vaikka voin kuvitella ettei se siellä matkalla siltä tuntunut.. "Näin kenkien välissä etanan - luontokin halusi pilkata minua.." :p

    Mutta hei, kaikesta huolimatta kuitenkin ihan huikee juoksu! Oikeesti, mieti millä valmistautumisella. Ja oikein loistokas raportti. Monestihan raportit on juoksuflow:n tulitusta, hyvä lukea välillä näitäkin. Ja ihailen edelleen sun taitoasi kirjoittaa, jos se nyt tässä yhtään lohduttaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää oli kyllä täyttä anti-flowta! No eka kierros oli noilla pohjilla ihan täydellinen jos jotain positiivista pitää omasta tekemisestä hakea.

      Poista
  5. Muakin nauratti välillä vaikka ei saisi... :) mutta mun mielestä armottoman rehellistä itseruoskintaa on mielenkiintoista lukea, juuri siksi kun se on niin aitoa. Ja kuitenkin jäi sellainen positiivinen pohjavire, mulle ainakin. Se on hienoa että uskaltaa kirjoittaa tunteella! Mutta, loistava raportti, tuttuja nuo tunteet tiettyyn pisteeseen asti. Siitä eteenpäin en sitten tiedäkään, mutta luulen että itseinho ja kaikki nuo elementit olisi ollut mullakin mukana. Hyvä tietää että kanssajuoksijoista voi saada tsemppiä ja energiaa, jos nyt koskaan enää erehdyn kokeilemaan.

    T: se keskeyttäjä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keskeyttäminen on joskus viisautta. Olisi ehkä ollut mulla Forssassakin mutta en vain voinut. Vaikka vihasin sitä touhua koko sydämestäni kahden ja puolen tunnin ajan niin halusin hoitaa sen loppuun.

      Uskon että jonain kauniina päivänä säkin vielä palaat ja teet sen loppuun minkä aloitit. Aikaahan meillä molemmilla on, tämä touhu kun ei katso ikää! (eikä ainakaan järkeä :D)

      Poista
  6. Ensimmäistä kertaa sun rapsoja lukiessa en oikein tiennyt, mitä kommentoisin, niin sitten kommentointi jäi.

    Taas oli tosi mukaansatempaava raportti, sait taas välitettyä fiilikset hyvin ruudun tälle puolelle. Mikä on tavallaan aika kauheaa :D Sanon tämän nyt ihan ystävyydellä, mutta miksi pitää inhota itseään näissä tilanteissa? Tiedän kyllä, että itseruoskinta on (itselläkin) mitä luonnollisin reaktio silloin, kun oma huono harjoittelu johtaa liikunnassa epätoivottuun lopputulokseen. Musta on jotenkin käsittämätöntä, että olit näin huonoilla fiiliksillä puoli matkaa, ja silti juoksit maaliin. Se on jotain, mihin en varmaan itse ikinä pystyisi, ja minusta suoritus jo sinällään. Enkä pidä aikaakaan huonona!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on hyvä kysymys. Olen kuitenkin aina tosi positiivinen ihminen enkä koskaan muuten ajattelisi mitään tuollaista. Ehkä kyse onkin juuri siitä että täysin vapaaehtoisesti alistan itseni hirvittävään epämukavuuteen josta ei ole poispääsyä, pitää vain jatkaa kunnes matka on täynnä. Tuosta syystä en suosittele maratonia jos ei ole sinut itsensä kanssa henkisesti ja asiat ole elämässä mallillaan. En ainakaan itse kestäisi sitä usein pitkää ja ikävää vaihetta matkasta jos mieli olisi jo muutenkin matalana.

      Eli sopivassa mielentilassa maraton on kyllä matka joka kannattaa tehdä ;)

      Poista