tiistai 17. marraskuuta 2015

Armoa.

Henkistä ja fyysistä vahvuutta, kestävyyttä ja kanttia voi kehittää viikosta ja vuodesta toiseen mutta sekään ei tee kenestäkään superihmistä. Suohon voi upota vaikka olisi minkälaisessa tikissä mutta ehkä sieltä on helpompi nousta ylös jos on harjoittanut itseään henkisesti ja fyysisesti.

Blogin kirjoittaminen ei ole viime aikoina juurikaan kiinnostanut. Olo on ollut uupunut, sietokyky ja kuormitus tullut täyteen. Kun ei saa nukuttua eikä jaksa syödä ollaan lähellä pohjaa. Eikä siitä ole kuin yksi suunta, ylöspäin.

Liikunta on erinomainen tapa joka auttaa jaksamaan niin henkisesti kuin fyysisesti. Torstaina aamupäivällä olin lähdössä 18 kilometrin lenkille, mukana oli riittävästi juotavaa ja energiaa jotta lenkki sujuisi mukavasti. Jaksoin juosta nipin napin kuusi kilometriä, minkäänlaisia voimia ei ollut jatkaa pidemmälle. Perjantaina olisi ollut salitreenipäivä. Aamulla sängystä ylösnousemiseen kului kolme tuntia, aamupalan tekemiseen kaksi. En mennyt treenaamaan.

En tiedä kauanko kestää että olen takaisin polulla joka vie eteenpäin. Olen itselleni armollinen ja elelen päivä kerrallaan. Ehkä treenaan, ehkä en. Tämän vuoden tavoitteet ja suunnitelmat on  unohdettu ja pois pyyhitty. Ei ole tarvetta harmitella. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita.

Mulla on suuria unelmia ja suunnitelmia ensi vuodelle eikä minkäänlaista aikomusta luopua niistä. Ne ovat kuitenkin jossain kaukana tulevaisuudessa.


En ole uuvuttanut itseäni liikunnalla tai treenaamisella, nyt on vain sellainen tilanne ettei paukut riitä samaan aktiivisuuteen kuin aiemmin. Tilanne voi olla eri huomenna, ensi viikolla tai parin vuoden päästä.

Kun tangossa on liikaa painoa, ei pohjalta pääse ylös. Joku osaa tulla itse pois sillasta, heittää tangon pois ja hypätä sen musertavan taakan alta turvaan. Joku toinen tarvitsee varmistajat jotka jakaa taakkaa.


Lauantai-iltana mua pyydettiin mukaan salille ja päätin lähteä käymään. Ei harjoituspäiväkirjaa, ei suunnitelmaa. Hieman liikettä joka avasi lihaksia ja antoi mielelle oikeansuuntaisia signaaleja. Kyykkyjä aivan pohjaan, ja sieltä ylösnousemista.

Tänään aamulla kävin juoksemassa puolitoista kilometriä yön läpi jatkuneen sateen myötä liejuksi muuttuneella pururadalla. Valaistusta reitistä huolimatta pimeässä aamussa askel juuttui mustaan mutaan, se hidasti mutta ei pysäyttänyt. Kun juoksu oli ohi, valkeni taas uusi päivä.

8 kommenttia:

  1. Hyvä että osaat pysähtyä. Liikunta odottaa. Huominen on kohta käsillä. Tsemppihalaukset.

    VastaaPoista
  2. Tsemppiä täältäkin. En ole aikaisemmin kommentoinut, joskus kyllä lueskellut. Tämä kirjoitus sai kuitenkin kommentoimaan.

    Elämä voittaa, muistathan sen.

    VastaaPoista
  3. Tsemppiä, mitä ikinä onkaan! Joskus se eteneminen niillä poluilla on niin tuskallisen hidasta, ettei se tunnu siltä ollenkaan. Joskus sen etenemisen huomaa vasta kauan jälkeen päin. Oli sitten mitä tahansa.

    VastaaPoista
  4. Voimia sinne, mitä ikinä onkaan meneillään <3

    VastaaPoista
  5. Hyvä, että ymmärrät pysähtyä ja olla itsellesi armollinen. Muutaman viikon tai kuukauden tauko on loppujen lopuksi tosi lyhyt aika pitkässä juoksussa.

    Tsemppiä ja valoa pimeyteen!

    VastaaPoista
  6. Tsemppiä Mika, pienillä askelilla (ja kevyillä kyykyillä) eteenpäin. Pidä unelmista ja suurista suunnitelmista kiinni!

    VastaaPoista
  7. Täällä kuljeskellaan vähän samoissa vesissä. Ei mitään ihmeempää mutta nyt ei vaan jaksa. Jos jotain vakavempaa niin voimia hurjasti. Kyllä se liikunnan ilo sieltä palaa ennemmin tai myöhemmin, uskon ma!

    VastaaPoista
  8. En tiedä mistä on kyse, mutta toivotan paljon tsemppiä ja jaksamista elämääsi! Äläkä ainakaan blogin kirjoittamisesta ota paineita, kyllä me lukijat täällä odotellaan. :)

    VastaaPoista